Maa: Yhdysvallat
Genre: Dokumentti, TV-sarja
Ohjaus: Clay Jeter, Brian McGinn, Andrew Fried, David Gelb
Kuvaus: Will Basanta, Adam Bricker
Leikkaus: Eric Freidenberg, Adrienne Gits, Brad Grossman, Jesse Overman, Santos, Ravi Subramanian
Sävellys: Silas Hite, Matt Abeysekera, Duncan Thum
Näyttelijät: Dan Barber, Massimo Bottura, Francis Mallmann, Niki Nakayama, Magnus Nilsson, Ben Shewry
Silloin tällöin osuu kohdalle dokumenttisarjoja, oli aiheena mikä tahansa kulttuurin ala, jotka onnistuvat vetämään pöytäliinan Netflixiä illastavan katsojan noutopöydän alta. Hirveät määrät bulkkikamaa tarjoavan Netflixin dokumenttitarjonnasta oman orginaalisarjansa saanut Chef’s Table tekee sen osa-alueella johon sitä kipeästi on tarvittukin – ruoka.
Suurin osa televisiotarjonnasta on aivan järjettömän keskinkertaista, halpaa ja helposti unohdettavaa pikanoutohuttua, joka ei kunnioita ruokaa, raaka-aineita tai perinteitä. Loputtomasti pientä twistiä gurmeeseensa hakevat tatskajäbät ja muut tv-kokit ottavat vastaan julkkiksia kokkaamaan heille tunnissa sokkona aivan helvetin sponsoroidun bolognesen.
Sitten tsekataan kellä on Suomen hirvein ravintola ja pistetään se kuntoon hankkiutumalla eroon einesvarastoista ja pyyhkimällä home kaakeleista. Sitten sama Ruotsissa. Yhdysvalloissa. Australiassa…
Trashin lisäksi tarjontaan on eksynyt aidompiakin makumatkoja maailmaan. Niissä käydään käsikirjoittamattomilla katukeittiöillä, nautitaan parhaimmillaan nomadien erämaasafkasta Mongoliassa, puhumattakaan Madventuresin maailman yrjöttävimmistä keittiöistä. Nämäkin ovat vain eri maiden ruokakulttuureja esitteleviä infoseikkailuja, vaikka arvokkaita siinä tehtävässä ovatkin.
Se minkä Chef’s Table tekee eri tavalla, on ruokakulttuurin nostaminen hyvin perusteltuna taiteeksi ja tämän kädentaidon mestarit taiteilijoiksi. Sanaa taide tuskin käytetään sarjassa, mutta on ilmeistä että näissä kuudessa jaksossa esitellyt ravintola-alan figuurit ovat taiteilijoita ja heidän luomuksensa taideteoksia.
Mestariteoksen luomistyö on yhtä monisyistä ja vaateliasta kuin muissa taiteissa. Parhaissa tapauksissa niissä on samanlaista sanomaa ja filosofiaa kuin muissa taiteissa. Arkiruoan yläpuolelle nousevasta kulinarismista kumpuaa myös muita aloja mukaileva viihde-taide-vastakkainasettelu.
Muihin taiteisiin verrattuna ruoka on erilaisessa asemassa sen pakollisuuden vuoksi, joten pudotetaan vertailusta arki- ja kouluruoka kumipottuineen, jotka ovat välttämättömyys. Viikonloppusyöminen on viihdettä ja Michelin-annos taidetta. Tämä sarja onnistuu kertomaan miksi.
Toisessa jaksossa esiteltävän Dan Barberin kanat saavat chilipaprikaa, joka värjää keltuaisen punaiseksi, ei siksi että se olisi jotenkin siistiä tai omaleimaista, vaan osana kokonaisuutta joka muistuttaa ruokaa syövää ihmistä ajattelemaan mitä hänen syömänsä on syönyt. Kun on tätä geenimuuntelua ja mitänyt. Statementaalisia teoksia á la street art.
Ensimmäisen jakson keittiömestarina nähdään italialainen provokaattori, Massimo Bottura, jonka ravintola on S. Pellegrinon listauksessa valittu maailman kolmanneksi parhaaksi. Bottura ei ymmärtänyt taidetta ennen kuin osasi samaistua teokseen, jossa puluinstallaatio oli aseteltu museoon paskomaan taidehistorian klassikoiden päälle. Hänen ohjenuoransa ruoanlaittoon ovat lapsuuden makumuistot mamman kattilasta, mutta uudelleen koottuina, jopa häväistyinä. Hänen mielestään lasagnessa on parasta sen kuori, joten hänen luomassaan lasagnessa ei ole muuta.
Hänen perinteitä kunnioittavat kylänmiehensä Modenassa raivostuvat hänen soveltaessaan pastaklassikoita uuteen muottiin, ja ensikriitikko suivaantui asetelmasta, jonka tortelliinit olivat yksilöitä, eivät lukemattomia soosiin hukkuneita pastamöykkyjä.
Ravintolakriitikot ovat kykyjenetsijöitä, joiden ruletissa voi sattua ja pahasti, tai niiden avulla voi nousta konkurssipesästä ravintolamaailman suurimpiin rocktähtiin. Bottura oli jo kyseenalaistamassa koko uransa mielekkyyttä, kun paikalle saapui arvostelija joka ymmärsi hänen asettelemansa idean. Loppu on historiaa.
Sarjan ainoana naiskokkina, mainittakoon tuo koska hän joutuu asiaa ikävä kyllä itse alalla puimaan, Niki Nakayama, perusti sushia tarjoilevan ravintolan, koska hänen perheensä toimi rahoittajana ja halusi varman päälle tehtyä, yllätyksetöntä menekkiä. Sushi oli hyvää, mutta samanlaista kädenjäljetöntä tuotantoa kuin naapurilla. Nakayama ei yksinkertaisesti halunnut jatkaa turvallisen tuoton tiellä, vaan halusi toteuttaa itseään ja tavoitti unelmansa.
Hänellä on nykyään asiakasrekisterissä jokaisen asiakkaan aiemmin syömät annokset taltioituna, ja joka ikinen päivä hän käy pöydän varanneet henkilöt läpi etukäteen yksitellen, suunnitellen tarkasti mitä tehdä kullekin, tarjoamatta koskaan samaa ruokaa kahdesti.
Argentiinalaisesta Francis Mallmannista on turha edes aloittaa, hän on todellinen old school -taiteilijan ilmentymä, joita ei muilla taiteen aloilla edes kuluvalla vuosituhannella tunnu olevan. Hän kertoo miten elämää pitää hänen mielestään elää, ja hän elää juurikin siten.
Dokumenttisarja voi saada ihmiset ymmärtämään jotain uutta taiteesta tai kädentaidosta. Tarkoin harkittu kokonaisuus voi avata kokonaisen maailman tai saa ehkä ymmärtämään jotain tuttua toisin.
Esimerkiksi elokuvan historiaa kokonaisuutena on käsitelty harvoin, ja vieläkin harvemmin niin, että se olisi avannut portteja muille kuin valmiiksi aiheesta kiinnostuneille. Tähtikultti identifioituu yleensä valikoituihin ikoneihin, musiikkidokumentit käsittelevät hahmoja, bändejä tai genrejä, ja maalaustaide käydään teeman, tyylisuunnan tai artistin kautta.
Kun tunnettuja taiteilijoita saapuu saman pöydän ympärille mistä tahansa taiteenalasta jakamaan ajatuksiaan, pohtimaan uraansa ja tulkitsemaan toisten magnum opuksia, valmiudet löytyisivät kulttuurin nälkäänsä paastoavan kansan kollektiiviseen herättämiseen. Ikävä kyllä tämän formaatin läpi lyönyt Vain elämää ei ole sitä.
Vain elämää on varsin hyvin kaupaksi käyvää viihdettä ja onnistunutta markkinointia. Se ei kerro katsojalle miksi musiikkia pitäisi rakastaa. Se kertoo suomalaisten muusikoiden vastoinkäymisistä ja käännekohdista uran varrella. Niille yhdessä itketään, nauretaan ja saadaan pedattua stadionkeikkoja.
Konsepti on oikeasti mielenkiintoinen ja osa tulkinnoista ihan raikkaita, mutta kokonaisuus aivan liian pintaliitoinen, epämääräisen sentimentaalinen ja kollegoja kohteliaisuuttaan ylistävä.
Dokumenttisarjassa, kuten ruoassa, kaksi ehdottominta elementtiä ovat raaka-aineet ja toteutus. Chef’s Table on kaikin puolin erinomaisesti toteutettu, mutta se ei tietenkään olisi mitään ilman upeita hahmoja, joita lähes jokainen mestareista on. Heidän asenteensa ja filosofiansa ruokaan ja elämään saadaan dokumentoitua oivaltavin anekdootein ja teoin. Mikään ei tunnu falskilta. Missään vaiheessa katsojaa ei aliarvioida.
Fine dining tuo monelle mieleen snobit valkoisten pöytäliinojen äärellä, klassista musiikkia, takkatulta ja lautasella ne pahamaineiset kaksi parsaa ristissä. Epäusko hifistelyltä kalskahtavan ruoan kykyyn antaa taide-elämyksiä on vallitseva. Kannattaa antaa sarjalle mahdollisuus.
Loppukaneettina omakohtainen kokemus. Enemmän ja vähemmän suuria elämyksiä ruoan parissa on paljon, mutta yksi on odottamattomuudessaan ylitse muiden. Helsingin Emossa syömäni peruna. En edes harrasta perunaa paljoa, enkä ikinä keittäisi ruoalle pottuja kuin uusista perunoista, jotka ovat toki kelpo kesäevästä sopivien lisukkeiden kanssa, mutta tuo pieni, pyöreä, kullankeltainen ja miniatyyrikattilasta tarjoiltu peruna oli jotain niin hyvänmakuista, että se nauratti. Setti oli alusta loppuun erittäin korkeatasoinen, mutta erityisen iskun tekee se, kun jostain niin arkisesta saadaan aikaiseksi oikeilla raaka-aineilla ja toteutuksella jotain niin suurta.
Chef’s Table ansaitsee kunniamaininnan. Se saa ihmisen ymmärtämään ruokaa paremmin.