Maa: Yhdysvallat
Genre: Toiminta
Ohjaus: Christopher McQuarrie
Käsikirjoitus: Christopher McQuarrie, Drew Pearce
Kuvaus: Robert Elswit
Leikkaus: Eddie Hamilton
Sävellys: Joe Kraemer
Näyttelijät: Tom Cruise, Rebecca Ferguson, Sean Harris, Simon Pegg, Ving Rhames, Jeremy Renner, Alec Baldwin
Brian De Palman vakoojajännärinä käynnistynyt 60-luvun TV-sarjaa uudelleenlämmittelevä Mission: Impossible -elokuvasarja on nyt päässyt viidenteen osaansa, Mission: Impossible – Rogue Nationiin. Toisin kuin se toinen merkittävä vakoojajännärielokuvasarja, jossa seikkailee se joku numeroheppu, M:I-elokuvien tavoite ei tunnu olevan uuden, ehkä vähän aliarvostetun brittinäyttelijän nostaminen maailman tietoisuuteen, sillä jokaisessa osassa pääroolissa on yhä kolmekymppiseltä näyttävä Tom Cruise. Näyttelijöiden sijaan tämä on puhtaasti ohjaajiensa ajama sarja. John Woon M:I 2:ssa tämä oli enemmän kirous kuin hyve, sillä Woon Hongkong-metodit kantavat elokuvaa sitä huonommin mitä suurempi budjetti sillä on. Lopputuloksena saamme katsella kaksintaistelevia moottoripyöriä kuin Torquessa ikään. J.J. Abramsin tekemä kolmas osa sisälsi yhden ohjaajan kolmesta ikuisesti uudelleen kierrätettävästä ideasta, eli kaksoiselämän kanssa kamppailun, ja animaatiostara Brad Birdin live-action-debyyttinä toiminut neljäs osa oli ohjaajalleen hyvällä tapaa tyypillistä, mielikuvituksellista ja perinteisten stunttien raameissa visuaalisesti iloittelevaa toimintaa. Rogue Nationin ohjaaja-käsikirjoittajana toimii Bryan “maailman tylsin ohjaaja” Singerin parhaiden elokuvien käsikirjoittajana toiminut Christopher McQuarrie, joka vakuutti parin vuoden takaisella Jack Reacherilla, jossa Cruise ajoi autoilla kovaa ja halusi hakata Werner Herzogin.
Tällä kertaa mies ajaa autoilla sekä moottoripyörillä kovaa, mutta ei niinkään halua mukiloida vihollisiaan, vaan oikeamielisyyden perikuvana tuoda heidät oikeuden eteen keinolla millä hyvänsä. Tarina on pitkälti samanlaista pahisjahtia kuin edellisissä elokuvissa, mitä nyt tällä kertaa tähtäimessä on yksittäisen terroristin sijaan Syndikaatti-niminen agenttijärjestö, joka ottaa Cruisen esittämän Ethan Huntin kumppaneineen silmätikukseen. Kostomatkan nimissä pitää varastaa jotain huipputurvallisesta holvista, käydä läpi pari ajojahtia, kaapata satelliitteja ja niin edespäin. Vanhojen tuttujen, kuten Simon Peggin ja Ving Rhamesin hakkerihahmojen, mukaan tulee Rebecca Fergusonin esittämä femme fatale nimeltä Ilsa Faust. Ilsa. Faust. Toisinaan sitä pysähtyy miettimään tajuaako McQuarrie itsekään elokuvansa hölmöyttä, mutta pohjimmiltaan uskoisin näin enimmäkseen olevan.
Hän on tavattoman tarkkasilmäinen mies töidensä perusteella. Reacherissa nähtävä autotakaa-ajo on tästä parhaita esimerkkejä, tuoden mieleen Steve McQueenin kaahailuelokuvat timanttisella, vailla ainuttakaan ylimääräistä kuvaa leikatulla, särmikkäällä ja tyylikkäällä ulkoasullaan. Rogue Nation jatkaa tällä linjalla, mutta kuvauspaikkojen ja budjetin laajentuessa huomattavasti myös mahdollisuudet stunteille ja villeille kamera-ajoille ovat kasvaneet. Tästä toimii hyvänä esimerkkinä elokuvan kovasti toitotettu alkukohtaus, jossa Cruise roikkuu (ihan oikeasti) ilmaan nousevan rahtilentokoneen kyljessä kivuttuaan siihen koneen siiven kautta. Kuten Bird ennen häntä, McQuarrie tuntuu rakastavan näitä käytännön stuntteja. Siksi onkin välillä sääli, kun elokuva joko on tietokonetehosteilla tehty tai näyttäytyy siltä, kuten sen vedenalainen ryöstökohtaus, jossa Cruisen keho vääntäytyy välillä sellaisilla nopeuksilla virran mukana että Blade II:n Tekken-taistelukin jää toiseksi. Virkistävää kuitenkin on, että aseiden rooli tässä toimintaelokuvassa on hyvin pieni. Päähenkilömme ampuu laskujeni mukaan sellaisella vain kerran, ja muuten päädytään hieman omaperäisempiin ratkaisuihin, oli se sitten moottoripyöräkaksintaisteluiden paluu sarjaan tai yllättävien lasikoppien käyttäminen ansoina. Hyvä maku tästä siis lopulta jää, koska aseettomuuden ja stunttien lisäksi selvästi jotain ohjaajan henkilökohtaisia fetissejä monin tavoin tyydyttävä oopperakohtaus, jossa Puccinin Turandot’n tahtiin hypitään teatterin backstagella kymmenien metrien korkeudessa kapeilla metallipalkeilla ja ammutaan milloin milläkin puhallinsoittimeksi naamioidulla kiväärillä, tuo niin hyvän olon katsojan kehoon että siihen haluaa lähes tuudittautua.
Rogue Nationin kohdalla tuo tuudittautuminen tuntuu jopa halutulta efektiltä. Paitsi että Syndikaatti nimetään elokuvan aikana vastuulliseksi maailman talouden lamatilanteesta, se myös kuvataan ISIS-henkisenä järjestönä joka värvää väärälle polulle syystä tai toisesta ajautuneita muiden maiden agentteja omiin tarkoituksiinsa. Järjestön johtajana toimivaa rillipäätä esittävä Sean Harris on roolissaan näkymätön hissukka, joka on luotu tabula rasaksi, johon katsoja voi itse projisoida kaiken minkä kokee maailmassa vääräksi. Lopulta Tompan sitten pelastaessa päivän (älkääkä edes aloittako valituksia tällaisen elokuvan “spoilaamisesta”) katsoja voi tuntea mielihyvää siitä, että kaikki maailman paha saa palkkansa. Onko näin aggressiivinen eskapismi sitten kenellekään hyväksi? Sitä on vähän vaikea sanoa. Tällaisesta nauttiminen on oire siitä hurmoksellisesta tunteesta, joka valtaa kenet tahansa suurissa joukkotapahtumissa tai historian hetkinä, joina toimimme osana ryhmää edistääksemme sen etua miettimättä sen kummemmin muita ryhmiä tai edes omia tarpeitamme yksilöinä. Rogue Nationin kaltaiset elokuvat tarjoavat turvallisen pakopaikan jossa suorittaa tätä yhteenkuuluvuuden tunnetta joutumatta miettimään asiaa, onhan elokuvan esittämä järjestö suunnattoman paha. Tällainen ajattelutapa tuppaa kuitenkin jäämään päälle, etenkin kun elokuvan jälkeen katsoja pakenee omaan sosiaaliseen kaikukammioonsa, Facebookiin tai mihin tahansa, puhelimensa välityksellä kirjoittamaan siitä miten siistiä oli, kun Tomppa oli nokkela jätkä. Sitten voidaan parin kuukauden päästä vaikka mennä torille, koska Twitterissä luki niin.
Todellinen tähti elokuvassa tarinan ja stunttien sijaan on Cruise itse. Toisin kuin Bird ennen häntä, McQuarrie ei onnistu luomaan niin huikeita näkyjä ruudulle, että ne jättäisivät kiistämättä nykyajan karismaattisimman toimintatähden varjoonsa. Hän on luonut itsestään kultin (osuvaa) jakamalla median kautta tietoa omista stunteistaan ja niiden vaikeudesta. Kaikki kunnia hänelle, sillä se on hyvin ansaittua, mutta tämän elokuvan promokiertueilla kiertäneet tarinat siitä, miten Cruise pidätti henkeään viisi minuuttia vesikuvauksissa ja riippui lentokoneen kyljessä kuin vettä vaan, alkavat luoda hilpeää kuvaa jonkinlaisesta übermenschistä, joka kymmenen vuoden päästä toiminee aasialaisen diktatuurin johtohahmona osoitellen erinäisiä asioita etusormellaan. Cruisen hahmolle ei tässä vaiheessa edes vaadita varsinaista hahmon kehityskaarta, vaan pelkkä pahis ja sidekick joita vasten toimia karismaattisena velmuna. Valitettavasti Ilsa Faust ei nimestään huolimatta ole erityisen mieleenpainuva itsekään, vaan hänestä jää lähinnä mieleen se, että hän pitää kengistä. Kyllähän hän pistää paljon porukkaa sairaalakuntoon, mutta ainoan naishahmon ainoaksi luonteenpiirteeksi kenkäfetissi on vähän ikävä juttu. Siitä, jos jostain, jää oikeasti paha maku kaiken tämän kevyen hattaran keskellä. On tämä silti varmaan parhaasta päästä sarjan jatko-osista, koska kukaan ei ilmeisesti halua tehdä De Palman esikoisen hengessä oikeasti paranoidia elokuvaa maailmasta, jossa kuka tahansa voi olla joku muu lateksinaamareiden avulla. Siinä olisi ehkä jotain itua suurempaankin. Sillä välin mädätetään hampaita näiden kesäelokuvien parissa.