Amerikkalaisella kesäleirillä on pitkät perinteet. Nuoret nakataan koko kesäksi pois vanhempien valvovan silmän alta. Perinteeseen kuuluvat myös nuotiotarinat. Näistä muodostuneet urbaanit legendat ovat olleet suosittuja tarinankerronnan työkaluja jo tovin. Perjantai 13. Päivän teurastusshow’n jälkeen kesäleirikauhusta tuli 80-luvun tunnetuin ja tuotteistetuin genre. Monet nollabudjetilla operoineet kopiot pyrkivät pintaan ja saamaan siivunsa tuohesta. Weinsteinin veljesten ideoimaa The Burningia ei voine sanoa ihan halvaksi kopioksi. Toki se varastaa ideansa juurikin ensimmäistä Perjantai 13. Päivä –elokuvasta, vaikka Weinsteinien mukaan käsikirjoitus on tehty ennen sitä. Yhtymäkohtana molempien elokuvien efekteistä on vastannut verimaestro, Tom Savini.
Kliseevyöry käynnistyy, kun muutama tunari leiriläinen päättää tehdä jäynän leirin talonmiehelle. Pila menee kuitenkin reisille, ja talonmies palaa muodottomaksi vannoen kostoa. Sairaalassa hän saa kuulla olevansa kuvottava, minkä seurauksena ensimmäisenä surmansa saa tasa-arvon vuoksi mukana ollut tummaihoinen lääkäriopiskelija. Kostonhimo saa kipinän tästä viisi vuotta myöhemmin, jolloin palovammoistaan niin sanotusti toipunut tappotuulella oleva sekopää päästetään vapaalle. Ensimmäinen uhri löytyy Maniac-henkisesti huorien täyttämältä neonvalokadulta. Järkyttynyt maksullinen nainen pelästyy nähdessään miehen kasvot, sakset lävistävät vatsan, veri suihkuaa ja kipinä muuttuu murhaavaksi liekiksi.
Alun nihilismin jälkeen käsikirjoitus hyppää sinne perinteisempään kesäleirimeininkiin, jossa katsojalle esitellään lauma kiimaisia runkkareita ja naaraita. Esittelyjaksoon käytetään huolellisesti aikaa, eikä elokuva tässä vaiheessa täytä ruutua verellä mässäillen. Hahmoihin tutustuminen tuntuu paikoin jopa enemmän tuon aikakauden teiniyleisölle tehdyltä sikailukomedialta. Ikään kuin katsojan haluttaisiin kiintyvän hahmoihin, jotta murhat sitten myöhemmin riipaisisivat syvemmältä. Siksi onkin erikoista, kuinka yllättäen tunnin kohdalla puutarhasakset leikkaavat lähes kaikki elokuvan keskeiset hahmot ajasta ikuisuuteen.
Homoseksuaalisesti latautuneen Painajainen Elm Streetillä 2:n ohjanneen Jack Sholderin leikkaama The Burning on ajoittain sekasotku. Kohtauksia olisi voinut saksia lyhyemmiksi, kun turhanpäiväiseen pakenemiseen käytetään tarpeettoman paljon aikaa. Nykyään paremmin Miramaxin johtohenkilönä tunnetun Harvey Weinsteinin alkuperäinen tarina on seksistisen ilkeä. Kaikki mieshahmot esitellään pillua vonkaavina lääppijöinä, jotka tarpeen tullen ottavat naisen lähes väkisin.
Rick Wakemanin syntikoimat musiikit ovat aikaansa nähden muodikkaita ja tunnelmaa nostattavia. Ne ovat viime vuosien nostalgiarainojen ansiosta jälleen ajankohtaisen toimivia. The Burningin tarina on slasheriksi perinteinen Halloweenin jälkijunassa puksuttanut tuote, jossa on hyvin vähän yllätyksiä ja omaperäisyyttä. Juonenkuljetus ei tarjoa lopussa sen suurempaa twistiä, ja kaikkea alleviivataan turhuuksiin asti. Murhanhimoista palanutta talkkaria voinee pitää eräänlaisena esikuvana Wes Cravenin myöhemmin luomasta Freddy Kruegerista. Palaneen murhaajan kasvot kuitenkin pidetään tehokeinona visusti piilossa, ja ne paljastetaan vasta loppuhuipennuksessa.
Savinin tehosteet toki aiheuttivat paheksuntaa ja kurkkujen viiltely puutarhasaksilla saa herkkähipiäiset pahoittamaan mielensä. On täysin ymmärrettävää, ettei tällainen miellyttänyt sensuuria ylistäviä kukkahattutätejä. Hurjimmat väitteet kertovat jopa, että filmiä turmeltiin Yhdysvalloissa sensuurin nimissä, koska John Lennon oli saanut surmansa edeltävänä vuonna. Loppujen lopuksi tehosteosasto jää kuitenkin Savinin tasoisen mestarin tasolla pliisuksi. The Burningin maine on osittain kohonnut hurjaksi, koska se on pitkään ollut kielletty hedelmä ja etenkin brittien video nasty –aikakauden malliesimerkki.
Aiemmin tänä vuonna vihdoin Suomessa blu-raylla julkaistu elokuva on saanut kohtuullisen hyvän käsittelyn. Future Filmin levittämä versio näyttää ajoittain hyvältä, vaikka öisissä kohdissa on havaittavissa rakeisuutta. Toisaalta tämä tuskin haitannee gorehoundeja, jotka nostalgianälkäisinä ovat aiemmin tottuneet katsomaan suttuista videokopiota mustavalkoisesta kuvaputkitelevisiosta salaa hämärän jälkeen.