Cinemaissí-raporttimme toisessa osassa on tarjolla genre-elokuvaa, dokumenttia ja lyhytelokuvanäytöksiä. Muut Cinemaissí 2017 -tekstimme löydät Cinemaissí 2017 -tagin alta.

Cinema Novo (2016)

Arkistomateriaalista kasattu Brasilian uudesta aallosta kertova Cinema Novo esittelee 1960-luvulla suurimpaan kukoistukseensa nousseen liikkeen ohjaajia heidän elokuviensa ja vanhojen haastattelujen muodossa. Esittelyssä nähdään Brasilian tuon ajan tunnetuimpia ohjaajia kuten Nelson Pereira dos Santos, Leon Hirszman, Ruy Guerra ja dokumentin ohjaaja Eryk Rochan isä Glauber Rocha. Ohjaajien 60-luvulla antamista haastatteluista otetuista pätkistä leikkaamalla katsojalle annetaan kuva liikkeen taustalla olleista poliittisista ja ideologisista syistä samalla kun elokuvista leikattu materiaali näyttää, millaista ilmaisua Brasiliassa on tuohon aikaan suosittu.

Alkuun ratkaisu vaikuttaa erittäin pätevältä ja tuoreelta. Vanhat haastattelut saavat katsojan ajattelemaan, että ohjaajat tietävät omat työnsä ja syyt niiden taustalla paremmin kuin nykyiset asiantuntijat, mutta tästä nousee myös Cinema Novon suurin ongelma. Kun ohjaaja haluaa antaa eri tekijöille tasapuolisesti ruutuaikaa, on hän rajoitettu etsimään haastattelupätkistä toisiinsa sopivia lausahduksia, jotta elokuva säilyttää jonkinlaisen rytmin. Näin ollen jo muutenkin vaikeasti saatavilla oleva materiaali ei pysty kuvastamaan elokuvantekijöiden mietteitä tarpeeksi hyvin. Siksi katsojalle tuleekin välillä tunne siitä, että seuraava haastattelupätkä on kaivettu väen väkisin juuri tuota kohtaa silmällä pitäen, jolloin on hyvin mahdollista, että kiinnostavampaa haastattelumateriaalia on jouduttu karsimaan pois. Huonoimmillaan efekti muistuttaa juna-asemilla kuultavia ääniklipeistä kasattuja kuulutuksia junan myöhästymisestä kello… kaksitoista… kolmekymmentä… viisi… raiteella… kuusi.

Onneksi Brasilian uusi aalto on aiheena sen verran mielenkiintoinen ja vähälle huomiolle jäänyt, että Cinema Novo kestää elokuvana myös heikkoutensa. Uuden aallon elokuvista nähtävät pätkät herättävät katsojan mielenkiinnon, ja ohjaajien haastattelut ovat välillä avartavia. Cinema Novon leikkauksessa tai esitystavassa ei ole mitään sellaista, joka toisi lisäarvoa ihmiselle, joka on katsonut dokumentissa nähtävät elokuvat, mutta se ei olekaan Cinema Novon tarkoitus, vaan aiheen esitteleminen uudelle yleisölle. Jos esimerkiksi myönnät ensimmäisen kappaleen ohjaajalistaa lukiessasi ajatelleesi, keitä nämä ihmiset ovat, voi Cinema Novo toimia erinomaisena porttina uudenlaiseen elokuvatyyliin tutustumiseen. Kannattaa kuitenkin varautua siihen, että joidenkin dokumentissa nähtävien ohjaajien elokuvien hankkiminen on todella hankalaa länsimaisten kotitallenteiden puuttuessa. Onneksi osa Cinema Novossa nähtävistä elokuvista on saanut arvoisensa julkaisun, jollaisen lisämateriaaleilta vanhat haastattelut itse asiassa tuntuvatkin.

Reza a lenda (2016)

Brasilialainen biker-elokuva alkaa, kun poliisia pakeneva moottoripyöräjengi törmää kahden nuoren naisen autoon pimeässä. Toinen naisista leviää pitkin maantietä ja toinen otetaan mukaan matkalle, jossa kuivassa autiomaassa vaeltavat motoristit etsivät myyttistä pyhimysidolia, joka tarujen mukaan pystyy päättämään lähes ikiaikaisen kuivuuden.

Reza a lendaa katsoessa on tärkeää tajuta sen olevan puhdasta genre-elokuvaa. Moottoripyöräjengiläisten nahkatakit ja roikkuvat ketjuvarusteet ovat kuin 90-luvun b-luokan toimintaelokuvien pahiskaartilaisilta varastettuja. Autiomaassa ajeleminen pitkine taisteluita edeltävine silmäzoomeineen taas on selvä kunnianosoitus italowesterneille. Juonellisesti ohuelta elokuvalta ei ole mitään järkeä odottaa kummallisuuksia muun kuin tyyliteltyjen prätkäkohtausten ja häikäilemättömän väkivaltaviihteen osalta. Elokuvan miehet ovat miehisiä pullistelijoita eikä naisten kohtelu voisi mennä ihan älyttömän paljoa sovinistisemmaksi. Tällaisesta herneen nenäänsä vetäminen on kuitenkin siinä mielessä turhaa, että elokuva pyrkii paikoitellen selvästi itseironisuuteen.

Hahmokaarteja on lähdetty rakentamaan 70- ja 80-luvun roskaelokuvien gimmick-jengien myötä. Moottoripyöräjengi on vielä sieltä tavallisemmasta päästä, mutta esimerkiksi elokuvassa viisaat velhot kuvataan psykedeeleillä päitään sekoittavina hedonistisina ituhipin karikatyyreinä. Yrmyilevällä pääpahiksella on omat maneerinsa, joihin kuuluvat omien palkollisten kurmottaminen ja tapettujen ihmisten päiden ilmapallolennot ympäri autiomaata. Rankistelu vedetään niin pahasti yli, että tekijöiden silmäkulmassa ollut pilke välittyy katsojalle.

Valitettavasti roskaisuuden ja kyseenalaisen arvomaailman tiedostaminen ja korostaminen eivät itsessään riitä tekemään Reza a lendasta hyvää genre-elokuvaa. Viihdyttäväksi törkyilyksi elokuvassa on liikaa tyyliteltyjä ajelukohtauksia, joissa kyllä kokeillaan erilaisia soundtrackeja aina metallista indie-popiin, mutta liikakäytettynä hidastus lakkaa olemasta tehokeino ja muuttuu puuduttavaksi. Musiikin sovitus ajeluun onnistuu vaihtelevalla menestyksellä joidenkin kohtauksista ollessa tyylikkäitä, kun taas toiset aiheuttavat myötähäpeää. Harmittavasti suurin osa moottoripyörillä tapahtuvista toimintakohtauksista on tehty halvan näköisellä CGI:llä, mikä syö tehon myös onnistuneilta ajelukohtauksilta. Lisäksi tekijät ovat innostuneet oikein kunnolla esittämään hahmojen epätietoisia odotteluja toimintakohtausten välillä liian usein toistuvilla time-lapse -kuvilla vaihtuvista vuorokaudenajoista. Jos elokuvasta karsisi kaikki tyylitellyt ajelukohtaukset ja time-lapse -otokset, lyhenisi sen kesto noin puoleen nykyisestä. 85-minuuttisen elokuvan tapauksessa on siis sanomattakin selvää, että muunlainen sisältö on hyvin ohutta ja pinnallista.

Parhaimmillaan Reza a lenda on viihdyttävä yritys tehdä kompromissitonta roskaelokuvaa. Huonoimmillaan se taas on Zack Snyderin tehostepelleilyjä muistuttava yritys tehdä tyylitellyistä tehosteista elokuvan kantava voima. Kivan genre-elokuvan elementit ovat siis kasassa, mutta lopputuloksessa niitä on aivan liikaa. Turhat elementit poistamallakin lopputulos jäisi torsoksi.

Maa sisälläni (2016) + Metade homem, metade fantasma (2016)

Festivaalilla nähtiin noin puolitoista tuntia pitkä näytös, jossa esitettiin kaksi tavallisesta yhteiskunnasta erillään elävistä ihmisistä kertovaa dokumenttia. Näytöksen ensimmäisenä elokuvana nähtiin Jenni Kivistön noin tunnin mittainen wayuu-kulttuurista kertova Maa sisälläni ja toisena elokuvana Davi Pretton yksin elävästä vanhasta miehestä kertova puolituntinen Metade homem, metade fantasma.

Maa sisälläni on esseemäinen kertomus ohjaajansa matkasta Kolumbian ja Venezuelan rajalle. Matkallaan hän tapasi useita wayuu-kansan perheitä, joiden kanssa kommunikoimalla hän oppi heidän kulttuuristaan. Alkuun eksoottista ja rennolta vaikuttavaa elämäntapaa esittelevä elokuva tuntuu 60-minuuttiseksi taide-elokuvaksi tehdyltä Madventuresilta, mutta pidemmälle edetessään elokuva alkaa kuvastaa ohjaajansa löytämiä hämmentäviä samankaltaisuuksia wayuu-kulttuurin ja suomalaisuuden välillä. Näihin yhtymäkohtiin pureutumalla elokuvan henkilökohtaisuus ohjaajalleen alkaa välittyä. Ylväät maisemat voivat tuntua kaukaisilta, mutta voiceoverin tulkitsemina niistä alkaa löytyä jotain tuttua ja turvallista. Komeat kuvat, kiinnostavat haastattelut ja kiehtova oivallus saavat 60 minuuttia kulumaan nopeasti.

Näytöksen toisena elokuvan nähty Metade homem, metade fantasma näyttää puolen tunnin ajan vanhaa miestä pyörittämässä pientä maatilaansa. Parhaat päivänsä nähnyt mies on jäänyt yksin, ja pientenkin asioiden hoitaminen on vaikeaa. Tästä mies myös muistuttaa usein, ja suurin osa elokuvassa kuultavasta monologista onkin miehen kertomuksia siitä, miten tämäkin askare on aivan täyttä paskaa. Asetelma saa elokuvan kuulostamaan riipaisevalta kertomukselta kuolemaa tekemästä yksinäisestä miehestä, mutta totuus on jotain aivan muuta.

Metade homem, metade fantasma on nimittäin yksi omituisimmista näkemistäni elämän kiertokulkua ylistävistä teoksista. Mies on selvästi hyväksynyt jo kauan sitten, että hänen parhaat vuotensa on koettu, ja nyt hän vain velloo puoliksi ihmisenä, puoliksi aaveena. Elävän ja kuolleen välitilaa muistuttavassa limbossa olevan miehen eteenpäin porskuttamisessa on jotain kohtalolle päin naamaa nauravaa. Samanaikaisesti tilan vanheneva eläinkanta ja jokapäiväisten askareiden vaikeutuminen muistuttavat, että aika tekee tehtävänsä – ja niin sen kuuluu ollakin. Dokumentin mieshenkilö suhtautuu tilanteeseensa kierolla huumorilla, jolloin kuoleman läheisyydestä ja yksinäisyydestä löytyy surun sijaan syitä antaa komento seuraaville sukupolville. Ihmiskeho rappeutuu, ja läheiset kaikkoavat ympäriltä. Jos kaiken sen keskellä pystyy olemaan sinut itsensä kanssa, ei luonnon kiertokulku pysty pelottamaan.

High Intensity

Yhdessä festivaalin lyhytelokuvanäytöksistä keskityttiin elokuviin, jotka pyrkivät herättämään katsojassa epämiellyttäviä rauhattomuuden tunteita käsittelemällä yhteiskunnan oletuksia ja normeista poikkeavilla tavoilla käyttäytyviä ihmisiä.

Ensimmäisenä elokuvana nähtiin noin 40-minuuttinen Fuerza bruta, jossa naispäähenkilö alkaa hiljalleen löytää eläimelliset viettinsä ja lopulta muuttua alkukantaiseksi olennoksi, joka liikkuu neljällä raajalla ja elää täysin erillään ihmisten yhteiskunnasta. Viettien pintaan nouseminen alkaa seksin aikana, jolloin elokuva herättää ajatuksia siitä, miten juuri seksuaalisuuden kohdalla ihmisiä jopa rohkaistaan antautumaan vieteilleen. Muiden eläimiä muistuttavien tapojen noudattaminen taas on lähinnä vaivaannuttavaa, jolloin elokuva pystyy esittämään hyvin sen, miten kauas ihminen on päässyt alkukantaisista vieteistään evoluution ja yhteiskuntajärjestyksen myötä.

Muutaman vuoden takaista Attenbergiä muistuttavat koiran lailla elehtimiset sopivat lyhytelokuvaan paljon paremmin kuin 100-minuuttiseen pikkuhittiin. Siinä missä Attenbergissä ihmiset vain käyttäytyivät eläinten lailla, on Fuerza brutassa kyse enemmän yhteiskunnasta ja omasta rakkaastaan irtautumisesta. Näin ollen elokuva ei pelkästään keskity pohdiskelemaan ihmisen alkukantaista olemusta, vaan se on myös kuvaus syrjäytymisestä ja yksinäisyyden tunteesta, joka voi vaivata ihmistä, vaikka hän olisi jatkuvasti rakkaidensa ympäröimänä. Fuerza bruta pystyy herättämään keskustelua siitä, mitä ihmiseltä oikeasti oletetaan ja milloin hänen on mahdollista vedota omaan alkukantaisuuteensa tässä vaiheessa evoluutiota.

Kaverusten kovien odotusten saattelema bileilta menee pahalla tavalla pieleen näytöksen toisessa elokuvassa. Meksikolais-ecuadorilainen Indeleble näyttää, kuinka sinkkujen juhlimiseen yhdistetään aina käsitys siitä, että onnistuneet juhlat tarkoittavat seksiä. Pitkäaikaiset ystävykset päätyvät lopulta samaan sänkyyn, jossa heidät valtaa hetkellinen himo. Kun naisosapuoli ei halua edetä pidemmälle, ei mies enää suostukaan lopettamaan – onhan tilanne jo päällä. Indeleble näyttää karmivalla tavalla sen, miten usein juuri mies on vastaavissa tilanteissa valmis viemään aktin loppuun tajuamatta syyllistyvänsä raiskaukseen. Jälkikäteen tuleva morkkis tuntuu molemmista pahalta, mutta vain toiselle osapuolelle jää tunne vapautensa riistämisestä. Elokuvamuotoon Indeleblen tarina sopii siinäkin mielessä erittäin hyvin, että hyvin suuri osa klassikkoinamme pitämien elokuvien romansseista alkaa oikeastaan vastaavalla tavalla. Todellisuudessa asiat eivät jatku niin kuin John Waynen elokuvissa.

Mitä tehdä, kun maailma ei tunnu tarjoavan yhtään mitään? Jos meksikolaista El pactoa käy uskominen, niin vastaus on itsemurha. Onneksi elokuva ei ole kuitenkaan sävyltään ihan niin hyökkäävä, vaan se kuvastaa kahden mielenterveysongelmaisen ja yhteiskunnasta syrjäytyneen kamppailua kokea edes joitain jännityksen hetkiä. Kyseenalaisia keinoja, kuten väkivaltaa, punaisia päin ajamista ja muiden loukkaamista kokeileva pari päätyy lopulta siihen tulokseen, että tämä maailma ei ole heitä varten. El pacto pystyy avaamaan katsojalle syitä pahaan oloon, ja yksi sen hienoista oivalluksista on näyttää parin toinen osapuoli rikkaan ja hyvin toimeentulevan perheen lapsena, jolloin ulkopuolisuuden tunne ei ole pelkkä tulotason lieveilmiö. Pitkäaikainen näköalattomuus tai pieni yksittäinen tekijä voi laukaista aivoissa kemiallisen reaktion, joka johtaa peruuttamattomaan ratkaisuun. Samanlainen pieni sysäys voi kumota tarpeen tehdä tuo teko. Lopulta katsoja saa kokea, miltä tuntuu kamppailla pois suunnitelmasta vain tunteakseen syyllisyyttä siitä, että toinen osapuoli meni aivan loppuun asti.