Meidän kehittämissämme koneissa on aivan samoin kuin meidän ruumiissamme ja meidän kaipuussammekin hitaasti palava sydän. Koko ihmiskunnan sivistys on alusta saakka ollut yhtä hetki hetkeltä kiihtyvää hehkua, josta kukaan ei osaa sanoa, mihin asti se vielä voi yltyä ja milloin se vähitellen hiipuu ja kuolee. Vielä toistaiseksi meidän kaupunkimme kylpevät valossa, vielä tuli leviää.
W. G. Sebald: Saturnuksen renkaat. Suomentanut Oili Suominen. Tammi. 2010. S. 190–191.
Ja mitä hän tiesi? Mikä oli hänen salaisuutensa? Salaisuus oli hirvittävä ja sen pystyy tiivistämään pariin sanaan: ”Macbethin kärsimiä tuskia ei ole varattu ainoastaan niille, jotka ovat palvelleet pahaa, vaan myös niille jotka ovat palvelleet hyvää.” Nietzsche oli ensimmäinen, joka tuon ajatuksen lausui.
Lev Šestov: Tolstoin ja Nietzschen käsitys hyvästä. Suomentanut Mari Miettinen. Niin & näin. 2019.
Alun perin 1980-luvulla romaanikirjailijana aloittanut, mutta sitten 1990-luvun lopulla elokuvaohjaajaksi ryhtynyt eteläkorealainen Lee Chang-dong (s. 1954) on vuosituhannen arvostetuimpia auteur-ohjaajia. Burningissa (2018) hän on lähtenyt sovittamaan trilleriksi Japanin juhlituimman nykykirjailijan Haruki Murakamin (s. 1949) novellia Barn Burning (1983).
Elokuva kestää 148 minuuttia. Novellin englanninkielisen käännöksen pituus on noin 3000 sanaa. Mielikuvitukseton ohjaaja olisi hätää kärsimässä, mutta Lee sukeltaa rivien väliin. Asiat palavat konkreettisesti, novellissa ladot, elokuvassa kasvihuoneet, mutta tässä se pätee myös muotoon, joka ihmeen kaupalla ei jää teoreettiseksi. Elokuvataiteena Burning on pienellä liekillä grillausta. Se on kuin esimerkki siitä, miltä tuntuisi 2010-luvun versio Hitchcockista. Koska oppinut yleisö on kasvatettu kiinni vähintäänkin modernismiin Burningissa hitchcockilaisia teemoja – ensisijaisesti naiseen kohdistuvan rakkauden aiheuttamat neuroosit, pakkomielteet, hallusinaatiot ja vainoharhat – voidaan käsitellä ilman, että asioita tarvitsisi vääntää rautalangasta.
Burningin juonessa nuori mies Lee Jong-su unelmoi kirjailijan urasta. Toisin sanoen ryhtymällä romantikoksi protagonistimme panee hanttiin niille vaatimuksille, joita yhteiskunta häneen kohdistaa. Hän on vastavalmistunut haihattelija, jonka pitäisi jo työskennellä jossain toimistossa salarymanina. Lisäksi hän joutuu pitämään huolta isänsä maatilasta, kun isä joutuu lain kanssa ongelmiin. Sattumalta protagonisti tapaa kadulla nuoren naisen Shin Hae-min. Mies ei häntä enää tunnista, mutta nainen kertoo heidän olevan lapsuudentuttuja. Nainen on sittemmin käynyt leikkauttamassa itseään kauniimmaksi, joten ihmekös tuo.
Yhdessä vietetyn yön jälkeen mies rakastuu naiseen vahvemmin kuin nainen häneen, vaikka naisen motiivi tuntuu olevan todistaa miehelle, kuinka hän on nyt kauniiksi leikeltynä miehen rakkauden arvoinen. Nainen lähtee Afrikkaan matkalle ja palaa sieltä varakkaan nuoren miehen kanssa. Benkin on eteläkorealainen, mutta luonut elämänsä Yhdysvalloissa. Hän on ylimielisen oloinen jätkä hienoviritteisellä ja häiritsevällä tavalla, joka ylittää kieli- ja kulttuurirajat. On vaikea sanoa, pitääkö häntä vittumaisena vain siksi, että hän on selittämättömästä syystä varakas. (Mitä on pankin ryöstäminen pankin perustamiseen verrattuna…) Tästä saamme kiittää Steven Yeunin roolisuoritusta.
Kolmikko viettää yhdessä aikaa niin paljon, että voidaan puhua triangelidraamasta. Miljööt ja niissä toiminta kertovat pistävästi luokkaeroista. Benin maailma on sekä naiselle että protagonistille vieras siinä missä Ben tunkeutuu itsevarmana heidänkin maailmoihinsa. Naisen lapsekas tanssi yökerhossa Benin ystäville saa myös katsojan tuntemaan myötähäpeää, koska hänet nähdään siinä niin vahvasti muiden arvottavan katseen kautta. Puolialastoman naisen vapautunut tanssi öisellä maatilalla on vuorostaan elokuvan kaunein kohtaus. Siinä ollaan hänen kotiseudullaan.
Ahdistuneen oloinen protagonisti suhtautuu epäillen Beniin ja rakastaa naista, joka on vuorostaan Benille jonkinlainen lemmikki: vapaa ja vallaton. Kesäkissa. Pian nainen katoaa kokonaan, lähes jälkiä jättämättä. Tästä käynnistyy elokuvan vainoharhainen trillerimoduuli, jota elokuvan hermostuttava sävy onkin jo antanut odottaa.
Ensimmäisen katselukerran jälkeen Burning vaikutti varsin selväpiirteiseltä tarinalta, joka on vain kerrottu hitaammin, mitä usein pidetään osoituksena kypsemmästä muotokielestä. Kuitenkin mitä enemmän tarinaa ja tapahtumia ajattelen, sitä epävarmemmaksi tulkintani muuttuu. Hitaus on onnistunut siinä, mitä sillä kenties on tavoiteltu. Kun kerronnan vauhti ei vaivaa päätä, se pakottaa introspektioon.
Protagonistin pakkomielteinen ja ennen kaikkea kirjallinen mieli alkaa kutoa koherenttia tarinaa hänelle esitetyistä yksityiskohdista, jotka näyttävät viittaavan siihen, että Benilla on jotain tekemistä naisen yllättävän katoamisen kanssa. Kuitenkin samaan aikaan protagonistin näkemys maailmasta ei välttämättä ole niin tarkka (ja puolueeton) kuin mitä hän kuvittelee sen olevan. Kyse ei ole niinkään epäluotettavasta kertojasta, joka on helppo kerronnallinen temppu, kuin muistin luonteen jäljittelystä. Esimerkiksi protagonisti ei tunnista aluksi naista, vaikka nainen tunnistaa hänet liiankin hyvin: kun he olivat lapsia, miehellä oli tapana kiusata naista ulkonäöstään… Tällainen epävarmuus omia muistikuvia kohtaan toistuu pitkin elokuvaa. Protagonistin salapoliisimainen selvitystyö pitää kohdistua myös häneen itseensä.
Töissään Lee käsittelee usein korealaista yhteiskuntaa tai Koreoiden välistä suhdetta, eikä Burning ole poikkeus, vaikka se onkin rakennettu japanilaisen tarinan päälle. Protagonistin isän maatila on sijoitettu lähelle Koreoiden rajaa. Etelä-Korea on länsimaiseen markkinatalouteen kytketty yhteiskunta siinä missä Pohjois-Korea on kaikkea muuta. Etelä-Korean kansakuntana kulkeman tien voi nähdä esimerkiksi “länsimaisesssa” Benissa, protagonistin länsimaisen kirjallisuuden harrastuksessa (Faulkner tulee Murakamilta, japanilaiselta anglofiililtä, mutta tässä se toimii ilman käännöstä), naisen kauneusleikkauksissa (Etelä-Koreassa paine näyttää nuorelta ja kauniilta pakottaa ihmiset tähän sukupuoleen katsomatta), television uutislähetyksen kautta maailmaan tunkeutuvassa Donald Trumpin puheessa sekä kolmen hahmon luokkaeroissa.
Näistä jälkimmäinen on omiaan vaikuttamaan protagonistin ja Benin suhteeseen. Varakkaalla Benilla on suurin piirtein kaikki, mitä protagonisti voi vain toivoa; lopulta hän lukee Faulkneriakin, protagonistin suosikkikirjailijaa. Raha on tehnyt Benista vapaan miehen samalla kun protagonisti elää tulevaisuutensa suhteen välitilassa. Lisäksi Ben ei pelkää uhrata hänelle arvottomia asioita. Se on hänen harrastuksensa. Hän tykkää polttaa hylättyjä kasvihuoneita. Mitä ne merkitsevät varakkaalle kaupunkilaiselle, oikeastaan maattomalle muukalaiselle, joka halutessaan voi lähteä kiertämään maailmaa? Protagonistin, hänen isänsä ja naisen voi nähdä kuuluvan samaan joukkoon hylättyjen kasvihuoneiden kanssa: kaikki ne ovat maaseudun roskaa. Jos kateuden ja katkeruuden mieltää silmikoksi, jonka läpi protagonisti näkee maailman, silloin Ben on itse paholainen. Tämä silmikko on kuitenkin myös katsojan luoma konstruktio.
Erinomainen rinnakkainen teos Burningille on George Sluizerin vuoden 1988 trilleri Kadonnut. Siinä on niin ikään työväenluokkainen nainen, joka katoaa, työväenluokkainen mies, johon katoaminen jättää jälkensä sekä sivistynyt varakas mies. Myös Kadonneessa väkivallan uhka eikä väkivalta itsessään on luomassa kireää ilmapiiriä. Burningin ja Kadonneen leikkauspisteestä löytyy Lucrecia Martelin The Headless Woman (2008), psykologinen trilleri naisesta, joka ei ole varma, mihin tai keneen hän tuli maantiellä autollaan törmänneeksi – mikäli näin edes tapahtui. ”Näytä, älä kerro” on ohjeena tarinankertojalle klisee, joka ei tarkoita oikein mitään, mutta senkin uhalla on sanottava, kuinka näissä kolmessa ei edes näytetä. Niissä vihjaillaan.
Kritiikki on kirjoitettu VLMedian toimittaman arviokappaleen pohjalta