Japanilainen yhteiskunta on syöksynyt lamaan. Työttömyysaste on 15%, nuoriso menettänyt luottamuksensa ja kunnioituksensa vanhempaa sukupolvea kohtaan. Nuorisorikollisuus rehottaa ennennäkemättömällä tavalla. Vastareaktiona on hallitus laatinut Battle Royale -lain, jonka pitäisi olla täydellinen ratkaisu levottoman nykynuorison taltuttamiseksi: joka vuosi valitaan arpomalla yläkoululuokka, jonka oppilaat pannaan tappamaan toisensa, kunnes vain yksi on jäljellä. Tällä kertaa valinta on osunut Zenjutsi-koulun yhdeksänteen luokkaan, jonka 42 oppilasta viedään syrjäiselle saarelle tuhoamaan toisensa. Jos useampi kuin yksi on hengissä kolmen vuorokauden kuluttua, tapetaan kaikki eloonjääneet. Pakoyrityksistä, sääntöjen rikkomisesta ja niskuroinnista rangaistaan luonnollisesti kuolemalla. Näin selostettuna juoni voi kuulostaa epämääräiseltä, omituiselta ja yksiviivaiselta. Kinji Fukasakun ohjauksessa tarina kiteytyy koleaksi ja pelottavaksi näyksi tavallisista, viattomista nuorista ihmisistä ääritilanteessa.
Battle Royale on sukua sellaisille elokuville, joissa ihmiset ajetaan toisiaan vastaan urheilun, viihteen, tieteen tai järjestelmän vuoksi: Zaroffin koirat (1932), Kalmanralli 2000 (1975) Rollerball (1975) ja Juokse tai kuole (1987) ovat tunnettuja deathmatch-alagenren edustajia. Tällä vuosikymmenellä lajia on jatkanut medianäkymmmin Nälkäpeli-saaga. Battle Royale ja Nälkäpeli ovat kuitenkin rikkoneet tabuja rohkeimmin marssittamalla tappoareenoille lapsia.
Kinji Fukasaku oli saavuttanut arvostetun kulttiohjaajan maineen jo vuosia ennen Battle Royalea. Hänen filmografiansa tätä ennen oli kauttaaltaan puhdasta ja verevää elokuvaväkivaltaa. Fukasakun viimeiseksi kokonaiseksi ohjaustyöksi jäi Kôshun Takamin Kärpästen herran tematiikkaa sivuavan romaanin, Batoru rowaiarun, filmatisointi. Elokuva on alkuperäistekstin kaltainen yhdistelmä survival actionia, kauhua ja trilleriä. Tapahtumat tosin etenevät niin nopeasti, ettei varsinaista jännitystä ehdi muodostua missään vaiheessa, eikä se liene ollut tarkoituskaan. Tekijöiden painopisteet ovat muualla kuin lajin lainalaisuuksien noudattamisessa. Elokuva näyttää sen, mitä on jäljellä, kun ihmiselle jätetään vain selviytymisvietti ja samalla, millaisia vaikutuksia on sillä, kun ratkaisuja tehdään epätoivon sanelemilla ehdoilla. Mihin muutaman kymmenen lapsen teloittaminen auttaa? Vähänpä yhteiskuntaa hetkauttaa, kun 800 000 ikäluokasta 40 teloitetaan – varsinkin kun koko tappopeli on valjastettu televisioviihteen palvelukseen. Ajatus ei toisaalta tunnu niin absurdilta, kun ottaa huomioon, mitä päätöksiä hallitukset ovat kautta historian tehneet. Näin epälooginen ja epäuskottava skenaario on tarkoitettu satiiriksi ja provokaatioksi autoritäärisenä tunnetusta japanilaisesta johtamis- ja hallintokulttuurista sekä äärimmilleen viritetystä kilpailuhenkisyydestä.
Pelin henki tehdään selväksi jo alkukohtauksessa, joka on hätkähdyttävän synkkä, väkivaltainen – ja yksiselitteisen toteava. Battle Royaleen valituille lapsille, so. katsojille, tehdään selväksi asetelman vaihtoehdottomuus. Sinut on heitetty lihamyllyyn, siinä kaikki. Voit vain toivoa, että unohdat ihmisyytesi mahdollisimman nopeasti. Nuorten näyttelijöiden heittäytyminen uskomattoman haastaviin rooleihin on suurta. Kokemattomien tekijöiden sijoittaminen henkisen ja psykologisen sietokyvyn rajoille on aina rohkea veto, sillä monta kertaa on lopputuloksena ylinäyteltyä farssia. Toki Battle Royalen osallistujissa tulee esiin monen nuoren amatöörin epävarmuudesta johtuvaa ylidraamaa. Roolisuoritusten yleisilme on kuitenkin realistinen, mikä tekee katsomiskokemuksesta vielä häiritsevämmän kuin mitä pelkästään juonen lähtökohdista voisi odottaa. 15-vuotiaana ihminen tuntee olevansa kuolematon. Vaikka muille tapahtuu ikäviä asioita, ei sellaista voisi koskaan sattua minulle.
Valitettavasti ohjaajalla tai käsikirjoittajapojallaan Kenta Fukasakulla ei ole ollut kiinnostusta tai mahdollisuuksia syventää henkilöhahmoja enempää kuin tarinan raamit antavat myöten. Heille on annettu idealisoituja repliikkejä kuin suoraan filosofian oppikirjoista ja Shakespearelta, mikä saa dialogit tuntumaan falskilta. Tekijät ovat kaukana henkilöhahmoistaan. Battle Royalen kilpailijat tuntuvat pikemminkin animehahmokokoelmalta kuin eläviltä ihmisiltä. Siksi elokuvasta puuttuu olennaisesti menetyksen tuntu – toki henkilödraaman intensiteetti tihenee loppua kohti siitä luonnollisesta syystä, että hahmojen määrä vähenee hetki hetkeltä. Ainoastaan Takeshi Kitanon esittämä pelinjohtaja Kitano on muistettava henkilöhahmo. Hänessä yhdistyvät armoton brutaalius ja sysimusta huumori, mikä on tuttua Kitanon omista elokuvista.
Kokonaisuutena Battle Royale on ultraväkivaltafiktiolle tyypillinen siinä mielessä, että uskottavuuden rajat ovat alati koetuksella. Juoni ja väkivalta ovat niin surrealistisia, että maailmaan on vaikea samastua. Katana- ja pistoolihippaa käydään keskellä kauniita luonnonmaisemia, komean klassisen musiikkiraidan säestyksellä, mikä tehokeinona tuntuu päälle liimatulta. Toimintakohtaukset ovat toki vaihtelevia, omaperäisiä ja väkeviä, gore graafisuudestaan huolimatta – tai sen ansiosta – tyylikästä, mutta kohtausten rakentelussa piilee toisaalta elokuvan suurin heikkous. Kerronta etenee töksähdellen, sillä kohtaukset on laadittu kuolinkohtauksen ympärille, ja usein tarkoituksena on ainoastaan esitellä uusia tapoja veivinheittoon. Elokuvan rakenne käy siten episodimaiseksi, mikä ei sinänsä ole uutta japanilaisen toimintaelokuvan maneerisuudelle. Varsinainen päätarina etenee vähemmän korostetusti ja hallitusti kohti suoraan sanoen ennalta arvattavaa loppua.
Fukasaku tarkastelee ensisijaisesti ryhmädynamiikan eri ilmentymiä. Kilpailijat tappavat, piileskelevät ja muodostavat ryhmiä, joiden koheesiot ovat hiekalle rakennetut: Kaikki tietävät, että lopulta vain yksi voi jäädä eloon. Jotkut jäävät yksin vaanimaan varomattomia, muutamat tekevät itsemurhan, koska eivät kestä ajatusta omien ystäviensä tappamisesta. Tietoteknisesti lahjakkaat oppilaat muodostavat tiimin hakkeroidakseen järjestelmän toimintakyvyttömäksi. Tarinan kaksi varsinaista päähenkilöä, Shuya ja Noriko, jäävät psykososiaaliseen välitilaan, joka yhdistelmä kaikkia edellä mainittuja. Tarinan X-muuttujana toimii Tarô Yamamoton esittämä Kawada, edellisvuotisen Battle Royalen voittaja. Hän on osallistunut vapaaehtoisesti päästäkseen kostamaan Kitanolle.
Ohjaaja on haastanut itsensä tekemällä kaksi elokuvaa: toimintatrillerin ja teesielokuvan. Battle Royalella on paljon sanottavaa järjestelmän kontrollista ja ihmismelen mekanismeista: Ihmisen on nähtävä ja koettava kuolema konkreettisesti lähellään, ymmärtääkseen todella merkityksellisiä arvoja elämässään. Elämä itsessään on suuri, väkivaltainen kilpailu liki kaikkea kuviteltavissa olevaa vastaan, ja mikä tahansa kelpaa voittopotiksi. Miten pitkälle olet valmis menemään ollaksesi muiden edellä, erottuaksesi joukosta? Koska pakokeinoja ei ole, on vaihtoehtoina ainoastaan voittaa tai tuhoutua. Battle Royale merkitsee ihmisen kasvua aikuisuuteen; silloin on milloin tahansa oltava valmis suurimpaan mahdolliseen uhraukseen ja kiinnyttävä mahdollisimman vähissä määrin toisiin ihmisiin. Minuus on alati äärimmäisessä testissä; kuvaavaa on, että kilpailijat muuttuvat pelin aikana ulkomaailman silmissä pelkiksi numeroiksi. Battle Royale sijoittuu lähitulevaisuuteen, mutta siinä on kaikuja toisen maailmansodan jälkeisestä yhteiskunnasta. Valtiovalta ja virkamiehet puhuvat modernisaation ja antiautoritärismin uhasta sekä japanilaisen kulttuurin perikadosta. Kenties yhteiskunnan synkkyys ja väkivallan läheisyys jokapäiväisessä elämässä on pitänyt Battle Royalen suosiossa näin pitkään ja pitänee vielä kauas tulevaisuuteen: Moni katsoja näkee oman mikrokosmoksensa tiheytyneenä valkokankaalle.
Battle Royale on ultraväkivaltainen faabeli, brutaali musta fantasia. Elokuvan loppujaksot jättävät jälkeensä ristiriitaisen ja haalean tuntemuksen. Mentaliteettien ääripäät pysyvät kaukana, oli kyse sitten vihasta, rakkaudesta tai psykoosista – katsojan sietokykyä ei testata enää loppua kohti. Viimeisten hetkien sentimentalismi sopii huonosti tinkimättömän katkeransävyisen elokuvan kliimaksiin. Voihan toisaalta olla, että japanilaiset tyyliratkaisut ovat niin vieraita länsimaiselle katsojalle, että perustelut lopun suunnanmuutokselle eivät täysin avaudu. Battle Royale saavuttaa tavoitteensa kirpeänä yhteiskuntakommentaarina, mutta draamateoksena se jättää viileän jälkitunnun.
