DocPoint: Overgames (2015)

“Totta kai tunnelin päässä on valoa: toinen juna joka lähestyy meitä“

Lutz Dammbeckin kokoama ja ohjaama liki kolmetuntinen elokuva Overgames on paksu, joskin helposti luisuva paketti tietoa ja kysymyksiä, teorioita ja ideoita, kiinnostavia hypoteeseja ja filosofian alkuja, jollekin Žižekille tai žižekiläiselle pakollista katsottavaa.  Se on eräänlainen huima hyppy kansakunnan kollektiiviseen aivotoimintaan, tai kysymykseen onko sitä edes yksilötasolla? Karu matka toisen maailmansodan jälkeiseen toivonsa menettäneeseen maailmaan, jossa runouden ei pitäisi olla Austwitchin jälkeen mahdollista. Elokuva sivuaa aina antropologiaa ja etnografiaa, psykologiaa, taloustietiedettä aina politiikan tutkimukseen, vallankumouksen historiaan ja visailuohjelmien alkuperään asti. Toistuvana kuvana toimivat näytteet saksalaisesta aluksi järjettömältä vaikuttavasta TV-ohjelmasta: pariskunta pyörii jonkinlaisen suuren kuminauhan kummassakin päässä kuin sätkynuket konsanaan ohjelman isännöijän antaessa heille kannustavia käskyjä.

Hypoteesi tuosta ensimmäisistä kaikkia nykyajan järjettömiä tosi-TV-buumeja ennustavasta koko kansan show’sta kuuluu näin: mielisairaalassa hulluille käytettiin samankaltaista hoitomenetelmää. Erilaiset “hullut” pelit olivat sairaille potilaille hyvää terapiaa. Ovatko nuo teoriat peleistä olleet myös kisailuohjelmien prototyyppinä? “Mitä vakavampi ja hermostuneempi yhteiskunta on, sitä enemmän leikimme sitä vastaan“, on väittänyt erään saksalaisen sellaisen, suursuosioon kasvaneen TV-pelin maahantuoja. Näin hän jatkaa, kun häneltä kysytään, kuinka monta potilasta sitä Saksassa katsoi: “Kokonainen kansakunta. Hullu kansakunta. Häiriintynyt kansakunta.”

Voiko tämä olla lähtökohta sellaisenkin maanvaivojen tirkistelyformaatin kuin Big Brother tyylisille kisailuille ja turhille julkkiksille? Puhumattakaan jonkun Idolsin toivottomien esiintyjien kollektiivisesta nolaamisesta. Kuvaavaa on esimerkiksi Werner Herzogin kertoma reaktio nykyaikaista televisiotarjontaa kohtaan: televisiosta ei tullut ainuttakaan varteenotettavaa ohjelmaa, ei yhtä ainutta sellaista, jota olisi voinut katsoa edes tappaakseen aikaa sitä toljottamalla. Siispä ainoa, mistä Herzog löysi kiinnostusta, oli hardcorepornoa esittävä TV-kanava. Sitä hän sentään saattoi katsoa pelkästään biologisesta mielenkiinnosta.

Punaisen langan voi vetää pohdintaan toisen maailmansodan jälkeisestä Yhdysvaltojen voitosta, jonka kautta kansakunta sai hyvän paikan hallita maailmansa valtakuntaa, eikä vähiten television avulla. Ymmärrämme tämän parhaiten Saksasta: 1945 jälkeen jakaantuneessa Länsi-Saksassa alkoi yhdysvaltalaisten luotsaama saksalaisten uudelleenkoulutus, jota voisi totuudenmukaisemmin nimittää aivopesuksi. Viimeistään elokuvan ottaessa esimerkin yhdysvaltalaisista visailuohjelmaan jonottavista, silmään kustuista friikeistä tuo aivopesu saa kohtalokkaan alleviivauksen: olemme kaikki aivopestyjä, tytöt ja pojat, aivomiehet ja aviovaimot, koirat ja kissat sekä lemmikkikilpikonnat, kaikki, lopullisesti ja toivottomin seurauksin. Samalla Eurooppa on Pohjois-Amerikan siirtomaa.

Ei siis mikään ihme, että sitä ideologiaa kohtaan suunnatut terroriteot eivät enää tapahdu välttämättä Yhdysvalloissa. Miksi vaivautua niin kauaksi, kun täälläkin on vihollisia? Varsinkin maissa jotka ovat alistuneet Naton sotilasliittoon, nyt kun on helppo luotsata yhteisyyttä ns. yhteisillä uhkilla näkemättä sitä karua totuutta, että sota lisää aina sotaa. On usein ideologialle tyypillistä rakentaa kuva vastaideologiasta, joka toimii itsessään suurena uhkana. En ole silti pasifisti. Sotia ei saataisi lopetetuksi edes kaikkia sotia lopettavalla ydinpommilla, joka räjäyttäisi koko planeetan: siitä kasasta jätettä joka jäisi leijumaan uusille kiertoradoille, aika ja evoluutio rakentaisivat varmasti jälleen jotain uutta ja uljasta. Siispä rauhaa on turha saarnata, sillä viime kädessä he, jotka saarnaavat rauhaa, aloittavat myös kaikki sodat.

Antropologi Margaret Mead diagnosoi saksalaisissa vakavaa mielisairautta: kollektiivista paranoiaa, josta oli myöhemmin muotoutumassa kansallissosialismin kohtalokas suosio. Vallankumous voitiin saavuttaa ainoastaan geometrisesti. Lähtökohdaksi ei oteta kiinnostavaa usein mielisairauteen johtavaa asiaa: ruuansulatusta. Saksalaisten ruuansulatusta on pilkattu jo 1700-luvulta asti, eikä tuskin syyttä. Jos kysymykset sielun olemassaolosta nousevat elokuvan aikana esille, voisi myös alkaa pohtia, missä ruumiinosassa, jos missään, sielu sijaitsisi? En voi uskoa, että se sijaitsisi päässä, joten sen täytyy sijaita sukupuolielimissä tai – mitä todennäköisimmin – vatsassa.

Kollektiivisissa vatsahapoissa lillunut Saksa oli ensin hyvä kohde natsismin syntymaaksi, tai vähintään maaksi joka otti sen käytäntöön, kuten uusi manner otti käytäntöön ensimmäisenä Ranskan vallankumouksesta syntyneet ihanteet, kuten demokratian. Massatuotannon, massamainonnan, massa-aivopesun ja massaliikenteen seurauksina on massoittain jätettä, massoittain persoonattomuutta ja kauttaaltaan pilaantunut ilmakehä. Mihin me olemme kaikki matkalla? Mykkäelokuvalle, tai jollekin Godardille tai Aki Kaurismäelle tyypilliset väliotsikot leikkaavat kuvan: “Alarm! Alarm! Der Zirkus brennt!” “Sirkus on tulessa!”

Saavatko sitten elokuvan kolme lähtökohtaista kysymystä vastausta? Pikemminkin uusia kysymyksiä herää. Asiansa valtavuuteen nähden kokonaisuus on harvinaisen yhtenäinen. Lutz Dammbeckin elokuvan “leikkisän monikerroksinen ja mutkitteleva narratiivi on perusteellisesti ja tarkasti rakennettu, järjestelmällinen, läpinäkyvä ja loppujen lopuksi hyvin valaiseva“, kiteyttää Olaf Möller. Touhua taustoittaa alati uudelleen soimaan lähtevä meditatiivinen unimusiikkia muistuttava pianopimputus. Samaan aikaan kuvassa saattaa näkyä vanhaa arkistomateriaalia: hullut puikkelehtivat mielisairaalan pihalla, monotoninen liikehdintä, historiamuseon ikiliikkujapallon yksitoikkoinen liikerata, yhtä hyvin kuin käyvä kello joka on kuin ihmisen elämä: hetken se tikittää, kunnes se sammuu; sotapropaganda, televisio-ohjelman järjettömältä vaikuttava peli. Kokonaisuus on hypnoottinen!