Jos olen aivan rehellinen, niin katsoin Mudin William Friedkinin Killer Joen innoittamana, toivoen Matthew McConaugheylta yhtä sikamaista roolisuoritusta. Elokuva sijoittuu Yhdysvaltain etelävaltioihin, jonka maaseudulla asuu tunnetusti perin outoja ja vastenmielisiä ihmisiä. Mutta ei, Mud ei ole ollenkaan sikailua, jota toivoin, mutta siitäkin huolimatta ihan näpsäkkä kasvutarina, joka käsittelee miehen elämän haasteista suurinta: naista.
Jim McBriden ohjaama mokumentti ei ole oikeastaan muuta kuin 60-luvulla tehty lavastettu videoblogi, jonka tarkoitus on tarkkailla, miten lähellä toisiaan dokumenttielokuva ja fiktio voivat olla. Kuitenkin nykyisin sosiaalisen median, pääasiassa YouTuben ja Facebookin, yleistymisen myötä David Holzman’s Diary on jopa ajankohtaisempi kuin ilmestyessään, vaikkakin hieman eri syystä.
Australialais-ranskalaisena yhteistyönä toteutettu, Julie Bertuccellin käsikirjoittama ja ohjaama The Tree sai alkunsa, kun ohjaaja luki Judy Pascoen romaanin Our Father Who Art in The Tree ja halusi tehdä siitä elokuvasovituksen. Tuottaja Sue Taylor omisti kirjan elokuvaoikeudet, mutta projekti oli jäissä sopivan ohjaajan puuttumisen vuoksi. Hieman yllättävän ja onnekkaankin sattuman kautta ohjaaja ja tuottaja siis löysivät toisensa ja pystyivät aloittamaan haluamansa projektin. Elokuva sai kunnian päättää vuoden 2010 Cannesin elokuvajuhlat, ja sille annettiin näytöksen jälkeen seitsemän minuuttia kestäneet seisovat aplodit.
Cannesissa vuonna 2010 Kultaisen palmun voittanut Apichatpong Weerasethakulin ohjaustyö Setä Boonmeen edelliset elämät on saanut osakseen paljon kansainvälistä suitsutusta. Se oli ensimmäinen 2000-luvulla pääpalkinnon voittanut aasialaiselokuva, ja se valittiin Thaimaan ehdokkaaksi Oscar-gaalassa, joskaan finaalipaikkaa ei herunut. Arvostelu toisen perään läimäytti sille täydet pisteet ylistäen sen salaperäistä tunnelmaa. Pystyykö elokuva lunastamaan suuren hehkutuksen myötä muodostuneet hävyttömän korkeat ennakko-odotukset näin pari vuotta julkaisun jälkeen? Lyhyesti sanottuna: ei.
Aasia alkoi kiinnostaa amerikkalaista valtavirtaelokuvaa 80-luvun alkupuolella. Pienet kung fu –elokuvia näyttävät teatterit olivat nousseet etenkin vähemmistöjen suosioon, joten Hollywood-studiot alkoivat sisällyttää elokuviinsa enemmän aasialaisia näyttelijöitä sidekick-rooleihin joko kohkaavina hassuttelijoina tai mielipuolisina taistelukoneina. Nykyisin suuren suosion saavuttaneet tähdet, kuten Jackie Chan, kävivät pienissä sivuosarooleissa jo ennen varsinaista supertähteyttään Hongkongissa. Myös yksi Hongkongin kaikkien aikojen suosituimmista näyttelijöistä, Chow Yun-fat, yritti läpimurtoaan Hollywoodissa jo reilusti ennen yhteistyötään John Woon kanssa, josta hänet parhaiten muistetaan.
Ohjaaja Andrzej Żuławskin suhde kotimaahansa Puolaan on ollut aina hieman ongelmallinen. Mies päätti jo elokuvansa Diabel jälkeen lähteä Ranskaan karkuun kommunistisen Puolan elokuvasensuuria. Siellä ohjaamansa elokuvan That Most Important Thing: Love saaman arvostuksen saattelemana hänet kuitenkin houkuteltiin takaisin Puolaan ohjaamaan isosetänsä Jerzy Żuławskin romaaniin perustuva scifieepos On the Silver Globe. Elokuva ehdittiin tehdä noin 80-prosenttisen valmiiksi, kunnes Puolan kulttuuriministeriön varapuheenjohtaja Janusz Wilhelmi määräsi elokuvan hävitettäväksi valtiokritiikkinä ja totalitarismiallegoriana. Ohjaaja Żuławski suivaantui tästä ja lähti toistamiseen ovet paukkuen pois kotimaastaan.
Maurice Pialat’n ihmissuhdekuvaus À nos amoursissa Sandrine Bonnairen esittämä 15-vuotias Suzanne puhkeaa seksuaaliseen kukkaansa hylättyään poikaystävänsä ja menetettyään neitsyytensä samana iltana yhden yön jutussa. Suzannen ongelmaksi muodostuu se, että hän ei pysty enää rakastumaan keneenkään, vaan hän hyppii pojasta toiseen saaden perheensä vihaiseksi tästä.
Perheen äiti elää maailmassa, jossa naisen tulee olla neitsyt avioliittoon asti, ja Suzannen veljellä on paljon hampaankolossa, kun hän näkee siskonsa nauttivan seksuaalisesta kanssakäymisestä. Kun Maurice Pialat’n itsensä esittämä perheenisä eräänä yönä toteaa, ettei jaksa enää tätä paskaa, ja lähtee menemään, joutuu Suzannen veli ottamaan perheessä miehen aseman. Tämä ei selkeästikään sovi kenellekään perheenjäsenelle, ja Suzanne vieraantuu perheestään yhä enemmän ollessaan lähes kenen tahansa kanssa, jottei hänen tarvitsisi viettää aikaa kotonaan.
Bad Boy: High Security Cell näyttää hetken ajan millaista on elää puolalaisessa eristyssellissä eli kotoisammin ”pytyssä”. Päällisin puolin olot eivät ole edes kauhean epäinhimilliset. On sänkyä, vessanpönttöä ja televisio. Mitä muuta mies tarvitsee? Suomalaisen vankilajärjestelmän lepsuudesta vakuuttunut katsoja järkyttyy. Eikö edes Puolassa osata rangaista rikollisia?
Dokumentin päähenkilö Damian avautuu katsojalle kohtuullisen analyyttisena, jopa fiksunakin miehenä, joka kykenee toimimaan lakien mukaan, mutta nopea himojen tyydytys on houkutellut hänet rikoksen polulle. Halusin vain nopeita autoja ja kauniita naisia, Damian toteaa. Nyt hän masturboi vankilassa vartijoiden katsellessa kameran läpi seuraavat 10 vuotta. 23 tuntia päivästä eristyksissä muista ihmisistä ei ole missään nimessä lomaa.
