Maa: Tanska, Norja, Iso-Britannia
Genre: Dokumentti
Ohjaus: Joshua Oppenheimer
Kuvaus: Carlos Arango De Montis, Lars Skree
Leikkaus: Nils Pagh Andersen, Charlotte Munch Bengtsen, Janus Billeskov Jansen, Ariadna Fatjó-Vilas, Mariko Montpetit
Sävellys: Elin Øyen Vister
Näyttelijät: Anwar Congo, Herman Koto

Aina silloin tällöin tulee vastaan elokuva, joka onnistuu esittämään elämän niin pelottavasti, että se kääntää herkän henkisen tasapainoni hetkeksi mullin mallin. Gaspar Noén Irreversible oli tällainen elokuva. Muistan edelleen kuinka sen jälkeen jouduin kävelemään ympäri asuntoani, hengittäen sisään ja ulos, vakuuttaen itselleni, että kaikki on ok. Irreversiblen pessimistinen ja fatalistinen sanoma puristi rintakehässäni kuin syöpäläinen. Pitkään aikaan en ollut kokenut mitään yhtä järisyttävää, ennen The Act of Killingia. Kyse on yksi 2000-luvun oivaltavimmista ihmisyyttä ja ihmisenä olemisen ongelmia käsittelevistä elokuvista. Se on järisyttävän ristiriitainen, ahdistava, hauska, surullinen, vastenmielinen taideteos, joka saa sinut näkemään hetken ajaksi millainen on karvaton nisäkäs nimeltä ihminen.

The Act of Killing käsittelee kansanmurhaa. Voisiko mitään vähäisempää edes odottaa? Kyse on länsimaalaisille – ainakin oletan näin – verrattain tuntemattomasta kansanmurhasta, indonesialaisten kommunistien, tai kommunisteiksi oletettujen lahtaamisesta 60-luvun puolivälissä. Oikeistolainen hallitus palkkasi lukuisia paikallisia rikollisia murhaamaan kommunistit pois päiväjärjestyksestä. Dokumentin päähenkilö, Anwar Congo, on yksi tällainen rikollinen, ylpeästi itseään gangsteriksi kutsuva, värikkäisiin vaatteisiin mieltynyt vanha mies, joka itse riisti hengen arviolta 1000 ihmiseltä.

Alkushokin aikana tuntuu siltä kuin natsit olisivat voittaneet toisen maailmansodan ja rehvastelisivat ylpeinä saavutuksistaan. 50 vuoden takaiset tapahtumat ovat nimittäin vallan hyvin kaikkien indonesialaisten tiedossa ja se koskettaa lukuisia ihmisiä henkilökohtaisesti, mutta hallitus luottaa edelleen Congon edustamien puolisotilaallisten firmojen apuun järjestyksen ylläpitämisessä. Hallitus on nostanut 60-luvun massateloituksia suorittaneet, kuten Congon, lähes myyttiseen asemaan, kansan suuriksi sankareiksi ja oikeuden puolustajiksi. On häkellyttävää katsoa, kun Congo sekä lukuisat hänen kollegansa muistelevat ja esittelevät tapoja, joilla oletettuja kommunisteja kidutettiin ja murhattiin. Oli kyse mistä kansanmurhasta tahansa, holokaustista, Stalinin puhdistuksista vain klassikot nimetäkseni, on näitä aiheita totuttu käsittelemään häpeällä, minkä katsojakin voi tuntea. Ikään kuin meihin kaikkiin ihmisiin olisi rakennettu kansanmurhan mekanismi.

Ja sitten tulevat Anwar Congo ja hänen kaverinsa, joista erityisesti edukseen erottuu pitkähiuksinen, lihava ja hieman naiivi Herman, jotka virnuilevat, nauravat ja muistelevat tappamista yhtä arkisena asiana kuin pullan leipominen. Elokuvan punaiseksi langaksi muodostuu propagandaelokuvan tekeminen, jonka tarkoituksena on näyttää nuoremmille indonesialaisille, mille Indonesian nykyinen yhteiskunta perustuu. Elokuvalla on jatkuvuuden kannalta merkityksensä, sillä anti-kommunistiset elokuvat mainitaan tärkeänä tekijänä 60-luvun kommunismivihan nostamisessa. Ongelmana on vain, että kuinka Congon kaltaiset kiduttajat ja murhaajat voidaan esittää sankarillisessa valossa, jos elokuvassa on vain kiduttamista.

Kuten todettu, Act of Killingin ensimmäinen iskevä voima on ihmisten täydellinen häpeämättömyys väkivallan ja alistamisen äärellä. Suomessakin on 2010-luvulla puhuttu uhriutumisesta, tilanteesta jossa kahdesta osapuolesta enemmän kärsinyt on voittaja ja todennäköisesti jokainen meistä voi muistaa väittelyitä tai riitoja, olipa kyse miehet vastaan naiset-, vasemmisto vastaan oikea- tai nuoret vastaan vanhat -asettelusta, niin moraalinen voittaja tuntuu löytyvän aina siitä ryhmästä, joka on kärsinyt enemmän. Aivan kuin Four Yorkshiremen -sketsi olisi täysin pätevä väittelyn muoto.

Tässä valossa supermachot palkkasoturit ja heidän sikailunsa on tolkuttoman pöyristyttävää nähtävää. Mutta, Act of Killingin vielä suurempi voima on sen inhimillisyydessä, ymmärtämisessä. Anwar Congo ja hänen kaverinsa eivät ole pahoja syvintä ydintä myöten, he eivät tapa, koska erityisemmin nauttisivat siitä. He ovat palkkasotureita, jotka nauttivat ihaillusta yhteiskunnallisesta asemastaan, sen tuomasta taloudellisesta vakaudesta sekä myös vallasta, jolla he voivat kiristää paikallisilta yrittäjiltä rahaa. Kaikki tämä valtion siunauksella, sillä niin kauan kuin rengit ovat tyytyväisiä, voi hallituskin toimia miten haluaa.

Hahmojen ylpeys ja turhamaisuus on hyvin samaistuttavaa. Propagandaelokuva, joka on tekeillä, muodostuu erilaisten genrejen sillisalaatiksi: länkkäriä, gangsterielokuvaa ynnä muita poikamaisia unelmia liittyen ideaan vapaista miehistä, jotka hallitsevat omaa elämäänsä. Kun elokuvan kuvaukset alkavat, vanhat miehet vetävät gangsteritamineet päälle, Anwar koristaa harmaat hiuksensa pinkillä stetsonilla ja hieman myöhemmin näemme, että harmaat hiukset ovat saaneet reippaan annoksen mustaa väriä elokuvaa varten. He luovat oikeanlaista imagoa itsestään, voisiko sanoa jopa brändiä?

Act of Killingin kolmas suuri voima on siinä, että ei se oikeastaan paljasta mitään, mikä ei olisi jo tiedossa. Se vain osoittaa, että olohuoneessa nyt istuu suuri norsu, joka on tainnut kusta sohvalle. Ohjaaja Joshua Oppenheimer oli kuvaamassa muita dokumentteja Indonesiassa kun teloitettujen jälkeläiset ehdottivat hänelle tätä aihetta, mutta ilmiselvästi alkuperäinen idea kariutui haastateltavien puutteeseen. 50 vuoden takaiset tapahtumat ovat Indonesiassa avoin salaisuus, kaikki tietävät mitä on tapahtunut, mutta kukaan ei uskalla puhua mitään, mikä olisi virallista kantaa vastaan.

Virallista kantaa ei oikeasti usko kukaan, eivät edes palkkasoturimme. Anwar, uskonnollinen mies, pelkää sen sijaan karman lakia ja näkee painajaisia teloituksista ja tietää syvällä sisimmässään että jokin on vialla, mutta ei uskalla tunnustaa sitä ääneen. Koska kuka haluaisi tunnustaa itselleen, että kaikki mitä on 50 vuoden aikana saavuttanut, perustuu valheelle ja itsepetokselle? Eräs Anwarin kollega toteaa lakonisesti, että hänen on vain keksittävä jokin syy, joka oikeuttaa tapahtuneen ja heidän palkkionsa siitä.

Tämä muistuttaa Friedrich Nietzschen kuvaa yli-ihmisestä, yksilöstä, joka on vapaa valmiista moraalisista ja eettisistä velvoitteista ja pystyy luomaan omat periaatteensa. Mutta kaikkien palkkasoturien kasvoilta näkee, että se ei ole niin helppoa. Osalla palkkasotureista on perhe ja he yrittävät kasvattaa lapsensa hyviksi ihmisiksi, mutta ristiriita sisäisten periaatteiden ja ulkoisen nihilismin välillä ahdistaa. Tämä tekee dokumentin massamurhaajista niin samaistuttavia. Kaiken rehvakkaan machoilun, miehisen sikailun alta löytyy kuin löytyykin epävarmuutta ja pelkoa omien valintojen suhteen.

He uskoivat myyttiin vapaasta miehestä, oman elämänsä herrasta, oman tiensä kulkijasta, vahvasta alfauroksesta, jollainen jokainen mies haluaa olla. Nämä ihmiset eivät ole yli-ihmisiä, vaan nukkeja, sortajia sekä sorrettuja. Indonesialainen yhteiskunta avautuu hyvin kaksijakoisena. Toisaalla ovat palkkasoturifirmat, jotka nauttivat materialistisesta hyvinvoinnista, ostoskeskuksista, golfista ja niin edelleen, kun toisaalla ovat köyhät, joita hallitaan pelolla ja turhilla lupauksilla.

Ilmiselvästä ja helposta anti-kapitalistisesta vivahteesta huolimatta The Act of Killing ei ole tuhanteen kertaan nähtyä vasemmisto vastaan oikeisto-onanointia, sillä rakenteellinen väkivalta ei vaadi poliittista vakaumusta. Se vaatii vain ihmisen, joka on valmis pelaamaan isojen poikien peliä, oman omatuntonsa, oman kohtalonsa ja oman sielunsa uhalla tyydyttääkseen kunnianhimonsa. Se on yhtä lailla suomalainen ilmiö kuin indonesialainen ilmiö tai yhtä lailla maailmanlaajuinen ilmiö kuin paikallinen ilmiö.