Viime vuosikymmen, aivan kuten kaikki aikaisemmat, oli täynnä loistavia elokuvia. 2010-luvulla nimensä luoneista ohjaajista mieleen tulevat esimerkiksi Denis Villeneuven useat mestariteokset, kuten Prisoners, Arrival ja Blade Runner 2049, tai modernin kauhun kovimpien nimien Jordan Peelen Get Out ja Us sekä Ari Asterin Hereditary.
Myös vanhemmat gurut toivat pöytään mahtavia leffoja. Minulle suurimpia teoksia olivat esimerkiksi Quentin Tarantinon Django Unchained ja Once Upon a Time… In Hollywood, Martin Scorsesen The Wolf of Wall Street, David Fincherin The Social Network, ja Christopher Nolanin Inception ja Interstellar.
On kuitenkin yksi nimi, joka mielestäni ansaitsee erityishuomion tarkastellessamme 2010-luvun elokuvaa. Damien Chazelle iski oman leimansa koko vuosikymmeneen pelkästään kahdella suosituimmalla mestariteoksellaan; Whiplash ja La La Land. Molemmat näistä elokuvista ovat nuorelta ohjaajalta monumentaalisia taidonnäyteittä, jotka lupailevat pitkää ja voitokasta uraa, ja joista toinen teki Chazellesta ansaitusti historian nuorimman parhaan ohjauksen Oscar-voittajan.
Chazelle teki kuitenkin myös kolmannen elokuvan, joka on ainakin yhtä hyvä kuin hänen kaksi muuta menestysleffaansa, mutta joka kuitenkin tuntuu aina jäävän ilman huomiota tai tunnustusta. Se on koko vuosikymmenen yksi aliarvostetuimmista elokuvista, First Man.
First Man on Neil Armstrongista kertova elämäkerrallinen historiallinen draama. Se käy läpi hänen elämänsä hänen tyttärensä Karenin kuolemasta kuulennolta paluuseen, samalla koskettaen Yhdysvaltain poliittista historiaa, ja itse avaruuslennon teknistä kehitystä.
Elokuva on kieltämättä hieman hidas ja enemmän kuin hieman hienovarainen. Suuria dramaattisia yhteenottoja on verrattavan vähän, toimintakohtauksista puhumattakaan. Ryan Goslingin johtava roolisuoritus, jonka ympärille koko elokuva enemmän tai vähemmän rakentuu, on vähäeleinen ja vaimennettu. Mutta juuri näistä syistä ne muutamat dramaattiset huipennukset, jotka Chazelle meille suo, tuntuvat sitäkin tärkeämmiltä. Ymmärryksemme päähahmosta syvenee tiettyjen hetkien mukana, esimerkiksi kun hän vetäytyy hautajaisista katselemaan itsekseen yötaivaalla roikkuvaa kuuta, tai kun hän viimein pudottaa edesmenneen tyttärensä rannekkeen syvään kraateriin kuun pinnalla. Tällaiset kiteyttävät hetket ovat harvinaisia elokuvan kerronnassa, mutta ne loistavat kirkkaina kuin tähdet yötaivaalla.
Suurin hetki koko noin kahden ja puolen tunnin elokuvassa on itse kuuhun laskeutuminen. Koko prosessi raketin noususta ensimmäisiin askeliin on kuvattu yksityiskohtaisesti. Elokuva onkin saanut kehuja teknisestä tarkkuudestaan. Ensimmäinen laaja, kaunis otos kuun pinnasta Justin Hurwitzin teemamusiikin säestämänä on hienoimpia hetkiä, joita olen koskaan kokenut elokuvateatterissa. Sävellyksen toistuva, yksinkertainen melodia on samanaikaisesti voitokas sekä rauhallinen, edeten eteenpäin tasaiseen, sinnikkääseen tahtiin. Keskeistä melodiaa ympäröivät osiot kehittyvät pikkuhiljaa, lisäten kappaleeseen jatkuvasti jotain uutta, kunnes sävellys räjähtää muutamaan majesteettiseen raitaan.
Linus Sandgrenin elokuvaus käy läpi saman kaavan. Ahdasta alusta ja kahta astronauttia kuvatessaan Sandgrenin kamera on rauhaton, jatkuvasti heiluen ja täristen, kohdistuen vuorotellen aluksen monimutkaisiin ohjausjärjestelmiin ja astronauttien keskittyneisiin, jännittyneisiin kasvoihin. Pala palalta kamera näyttää enemmän ja enemmän aluksen ulkopuolella vallitsevasta liikkumattomuudesta ja suuruudesta, valkeasta kuun pinnasta ja sysimustasta avaruudesta. Juuri sinä hetkenä, kun Hurwitzin sävellys nousee voitonriemuisimpaan kohtaansa, kamera leikkaa pois aluksen ahdistuksesta ja näyttää laajan, rauhallisen, pysyvän kuun pinnan. Alus on pieni, lähes huomaamaton pilkku otoksen reunassa. Kamera kääntyy hiljaa useiden sekuntien ajan, kuin asettaen katsojan äsken tunteneen ahdistuksen oikeaan perspektiiviin.
Uskon, että tuona hetkenä katsoja pääsee ehkä niin lähelle kuin ikinä valkokankaalla on mahdollista ymmärtämään miltä Neil Armstrongista ja Buzz Aldrinista tuntui, kun he veivät ihmiskunnan historian seuraavalle askeleelle.
Ennen kaikkea, First Man kuvaa erästä ihmiskunnan uskomattomimmista saavutuksista yhden ainoan ihmisen elämän kautta. Goslingin Armstrong on hahmona niin määrätietoinen ja motivoitunut, että se tuntuu heijastavan ihmislajin vankkumatonta, lujaa päättäväisyyttä saavuttaa jotain uutta. Nimensä mukaisesti elokuva kertoo miehestä, ei niinkään matkasta.
En osaa sanoa kuinka todenmukainen First Manin kuvaus Neil Armstrongista on, mutta tässä elokuvassa hän on vain normaali mies. Hänen nuori tyttärensä kuolee elokuvan alussa, minkä Armstrong ottaa raskaasti. Hän keskittyy yhä enemmän työhönsä, ja tuntuu tekevän lopullisen päätöksen mennä sinne, missä kukaan muu ei ole käynyt. Kaikesta historiallisesta ja teknisestä kontekstista poistettuna, First Man on tarina miehestä, jonka suru on niin voimakas, että hän vaatii matkan kuuhun ja takaisin päästääkseen siitä irti.
Olin hieman yllättynyt ja huomattavasti enemmän pettynyt, kun tämä yhdestä ihmiskunnan suurimmasta saavutuksesta kertova mestariteos jäi ilman merkittäviä palkintoja, tai edes ehdokkuuksia. Yhdysvaltain elokuva-akatemia keskittyi lähinnä elokuvan tekniseen puoleen, mikä sekin oli toki erinomainen, jättäen First Manin draamalliset saavutukset huomiotta.
Minuun vaikutti erityisesti elokuvassa saavutettu tasapaino melankolian ja mahtipontisuuden välillä. Armstrongin perhe-elämään keskittyvät draamakohtaukset ovat usein hiljaisia, lähes surumielisiä. Armstrong on sulkeutunut eikä osaa kommunikoida tunteitaan. Parhaiten tuo sulkeutuneisuus näkyy kohtauksessa, jossa Armstrongin vaimo Janet pakottaa tämän ennen kuulentoa kertomaan lapsilleen ettei välttämättä koskaan palaa. Kuin aiemmassa kohtauksessa esitetyssä lehdistötilaisuudessa, Armstrong linjaa päämäärät ja riskit, tuskin kyeten katsomaan lapsiaan silmiin.
Tuo mies ei vaikuta siltä älykkäältä, keskittyneeltä ja määrätietoiselta sankarilta, jonka näemme lentokohtauksissa. Silti siirtymä Armstrongin kuoppaisesta henkilökohtaisesta elämästä taidokkaaseen työelämään on saumaton ja lähes itsestäänselvä. Kuin ihmiskunta kokonaisuutena, päähahmomme voi olla ongelmainen sekä nerokas samaan aikaan. Epäonnistumisemme eivät oikeuta saavutuksiamme eikä toisin päin, mutta siitä huolimatta ne selittävät ja vahvistavat toisiaan. Kuin muissa Chazellen elokuvissa, myös First Manin päähahmo joutuu kysymään itseltään miksi tavoittelee suuruutta, ja mitä on valmis sen vuoksi uhraamaan.
En oikeastaan koskaan käsittänyt miksi First Man ei saavuttanut ansaitsemaansa huomiota. Chazellen aikaisemmista teoksista sekä Whiplash että La La Land saivat huomattavasti suurempaa kunniaa. Myönnetään, että First Man oli hienoinen kaupallinen pettymys. Elokuva on ehkä turhan hidas, turhan hiljainen, turhan hienovarainen monien makuun. Edes Ryan Gosling pääosassa ei onnistunut houkuttelemaan katsojia teattereihin.
Kriitikot toki pitivät elokuvasta lähes yksimielisesti, mutta jopa heidän reaktionsa oli usein vain välinpitämätön, lähes sivuuttava kommentti sen hyvästä laadusta. Esimerkiksi kriitikko Matt Zoller Seitz antoi elokuvalle kolme tähteä neljästä ja kirjoitti, että: “Jopa silloin kun First Man horjuu historiallisena psyykedraamana, se kuvastaa suurta harppausta lentämisen fyysistä kokemusta kuvaavissa elokuvissa.” A.O.Scott taas totesi, että: “[First Man] tekee lähes kaiken oikein, mutta tuntuu silti oudon lattealta.”
Eräs hyvin turhanpäiväinen, lähes naurettava poliittinen kiista kuitenkin keräsi First Manille huomiota. Elokuva jätti näyttämättä kuinka Armstrong ja Aldrin pystyttivät Yhdysvaltain lipun kuun pinnalle. Itse lippu näkyy kyllä selvästi, mutta sen pystyttäminen tapahtuu kameran ulkopuolella. Monet amerikkalaiset närkästyivät, mukaan lukien närkästymisen mestari presidentti Donald Trump. Kaltaiseni eurooppalainen katsoja ei edes tajunnut, että kohtauksesta puuttui jotain ennen kuin luin muutaman puoleen tai toiseen ladatun twiitin.
Olin yllättynyt kuinka kahtia jakava elokuvasta tuli. Monet syyttivät sitä turhasta kansallismielisestä nostalgiasta, toiset turhan vähäisestä isänmaallisuudesta. Jopa Buzz Aldrin itse liittyi närkästyneiden joukkoon Twitter-tilillään. Mielestäni First Man oli kaikin tavoin tasapainoinen, neutraali kuvaus Yhdysvaltain poliittisesta historiasta, joka ei missään tapauksessa edes ollut elokuvan tärkein aihe.
Pohjimmillaan First Man yrittää asettaa selkeämmät, inhimilliset kasvot elämääkin suuremmalle matkalle. Kuuhun laskeutuminen esitetään mahtipontisena harppauksena, jonka keskiössä on kuitenkin omat ongelmansa, motivaationsa ja päämääränsä omaava yksilö.
