Poikkeusjärjestelyistä huolimatta onnistuneesti järjestetty Rakkautta & Anarkiaa tapahtui jälleen Helsingissä (ja verkossa) 17.9-27.9. Tämä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että on jälleen Laajakuvan perinteisen festariraportin aika. Olemme tänä vuonna jakaneet raporttimme jo julkaistuun ennakkoon ja kolmeen osaan. Tässä ensimmäisessä osassa käsittelemme rakkautta monelta kantilta. Raportin tekstit ovat kirjoittaneet Joakim Heinonen (JH) ja Miikka Mononen (MM).

Muut raportin osat löydät tämän linkin takaa.

Romance Doll (2019)

Työtä etsivä Tetsuo päätyy lähes sattuman kautta seksinukkeja valmistavalle tehtaalle hommiin. Jo pitkään laantumassa ollut pulju tarvitsisi uusia ideoita, ja Tetsuo päättääkin mentorinsa kanssa ottaa muotit oikean naisen rinnoista. Mies ihastuu ensikosketuksella mallina toimivaan Sonokoon, minkä jälkeen pariskunta onkin jo kohta naimisissa. Tiessä on vain yksi mutka: Sonoko ei edes tiedä Tetsuon nukkepuuhista, eikä lopulta myöskään Tetsuo tunne vaimonsa kaikkia salaisuuksia.

Elokuvan nimen ja julisteen tietämällä olisi perusteltua odottaa tai pelätä kuivahkoa, taiteellisesti hämärää elokuvakoulun päätöstyötä. Romance Doll kuitenkin heittää helpottavasti odotukset päinvastoin päättämällä olla jotain muuta kuin Ex Machina -mukaelma. Komedialla höystettyjen draamojen ekspertti Yuki Tanada tarjoaa sekä kevyttä humppaa että koskettavuutta. Seksinukketeollisuus näytetään miellyttävän pirteässä valossa totuttujen irstailujen sijaan, elokuvan keskittyessä samalla Sonokon ja Tetsuon vaikeaan suhteeseen. Teemoista esille nousevat kepeyden keskellä kommunikaation merkitys parisuhteessa ja Japanin rajun työkulttuurin tuoma etäisyys perheen sisällä.

Romance Doll on yllättävän helposti katsottava tunteiden tuuliviiri, joka naurattaa ja mietityttää. Tanada kääntelee katsojiaan iloisista tunnelmista haastavaan suruun. Elokuvan perverssi lähtökohta, juoni ja rakenne tuovat mieleen laadukkaan pinku-elokuvan (katso: Love Hotel), josta on jalostettu valtavirtaisempi versio poistamalla katsojien silmille hyppäävät pornokohtaukset. Asetelma on suorastaan maukas, ja ohjaajan tapa luoda intiimiä pinkua ilman pornoa tekee elokuvasta erityisen uniikin tapauksen, joka erottuu muista oudoista teoksista. Tanada esittää yleisölle erikoisen lopputuloksen, joka ei aina silittele katsojan päätä, muttei myöskään ota itseään liian tosissaan. Vasta hyvin lopussa katsojille näytettävä Tetsuon ja Sonokon välinen rakkaus/rakastelumontaasi alleviivaa Romance Dollin saavutuksia hienosti. (JH)

Ema (2019)

Pablo Larrainin Ema on jatko-osa jollekin, mitä ei ole olemassa. Tarinassa pariskunta Ema (Mariana Di Girolamo) ja Gastón (Gael García Bernal) ovat menettäneet adoptiolapsensa sosiaalihuollolle pojan yritettyä polttaa Eman siskon elävältä. Alkua edeltäneitä tapahtumia sivutaan, toisinaan jopa käsitellään, pitkälti dialogissa. Niitä on paljon, ja käsikirjoittajien Guillermo Calderónin ja Alejandro Morenon näkemys näiden hahmojen psykologiasta aukeaa hyvin hitaasti, ikään kuin salaa. Ema etääntyy miehestään ja käyttää aikaansa yhden naisen ja yhden miehen pyörittämiseen sekä tanssiporukkansa kanssa hengailuun. Lopussa naisen ja miehen funktio elokuvassa selkeytyy, avaten uuden ikkunan Emaan hahmona.

Näkymä ei ole kaunis. Kantavana teemana yksikään hahmoista ei pääse elokuvasta irti puhtain paperein. Tunnelma on kaikessa psykoseksuaalisessa inhossaan usein kuin Emily Brontën Humisevassa harjussa. Ikävät, satutetut ihmiset tekevät toisilleen ikäviä, sattuvia asioita. Ilahduttavasti siinä missä tällainen elokuva voisi helposti olla pelkkää huutamista ja ahdistusta, nämä ihmiset harvoin raivostuvat toisilleen näkyvästi. Melankolia tuntuu vieneen heidät kaikki mennessään, eikä masentuneena enää jaksa raivostua. Passiivisaggressiiviset, milloin maskuliinisuutta ja milloin feminiinisyyttä, tai mitä tahansa omaksuttua identiteettiä, loukkaavat lauseet toimivat ihan yhtä hyvin.

Larrainin kuvasto ja äänimaailma on vahvassa kontrastissa temaattisen ikävyyden kanssa. Nicolás Jaarin modernisti sykkivä musiikki on kaunista ja eteeristä, kuten Larrainin elokuvilla on tapana olla. Hitaat, vahvoissa väreissä vellovat kuvat imevät sisäänsä. Siksi onkin harmillista, että ohjaaja ja tuotanto tekevät toisinaan muuten viipyilevään tyyliin erittäin rajusti iskeviä ylilyöntejä. Suurimpana näistä pistävät silmään pitkät seksi- ja orgiakohtaukset, joissa on vaikea tuntea oloaan muuksi kuin kiusalliseksi. Vaikutelma on ehkä haettu – intiimiin tilanteeseen kurkkaamisen ei pitäisikään tuntua sallitulta – mutta sen synty ei johdu niinkään elokuvallisista ansioista, vaan siitä, että katsomme hyvinkin pitkiä kohtauksia joissa erittäin miesvetoinen tuotantotiimi on kuvannut naisia hiplaamassa toisiaan. Adelen Elämä: Osat 1 ja 2 -elokuvan kuvauksista lukemisen jälkeen tällaisten kohtausten seuraaminen tuntuu hieman ikävältä – etenkin kun elokuvan kontekstissa se ei tarjoa mitään uutta Larrainin perinteisen tunnelmoinnin jatkamisen ohella. (MM)

Hope (2019)

Tomaksen ja Anjan elämässä on kaikki kohdallaan, vaikka pariskunnan rakkaus on päätynyt lukittuun kaappiin lasten ja työn tieltä. Arki on kulkenut nopeasti molempien työelämän saavutusten karttuessa ja vuosien vieriessä kiireisen perhe-elämän mukana. Koreografioita suunnittelevalle Anjalle tulee vielä yksi onnistuminen lisää, kunnes shokki valtaa yllättäen koko kehon – vanha syöpä on uusiutunut, ja parannuskeinoa ei mahdollisesti ole. Sytyttääkö kuolema etääntyneen suhteen jälleen liekkeihin?

Maria Sødahl kuvaa kauniisti elokuvassaan laiminlyötyä rakkautta, toivoa sekä toivottomuutta kuolemanpelon kautta. Hope osaa rakentaa tunnelmansa rauhallisesti ja hahmojen ehdoilla, sortumatta liialliseen hitauteen tai toistoon. Verkkaisuus ja kesto voisivat olla elokuvalle liikaa, mutta kokonaisuudesta muodostuu täyteläinen osiensa summa, jossa jokainen pala täydentää toista. Näyttelijät luovat lopullisen täytteen piirretyille raameille, keskiössä olevan perheen tuntuessa todella uskottavalta yhdessä. Stellan Skårsgard ja Andrea Bræin Hovig ovat ylivertaisia voimapesiä elokuvan ytimessä; jokainen kaksikon välinen kohtaus on sykäyttävää katseltavaa.

Hope vertautui katselun aikana mielenkiintoisella tavalla Michael Haneken tutun kyyniseen kärsimysnäytelmään Amour. Haneke esittää Amourissa elämän hitaan lopun ja rakkauden kärsimyksen niin kylmästi, että Sødahlin elokuvan intiimisyys ja ihmisläheisyys korostuvat entisestään. Hope osaa olla raastava ja tyly, mutta sen lähestymistapa tuntuu samalla rutkasti aidommalta kuin Haneken tuotokset. Vaikeat ja lämpimät hetket osataan yhdistää lähes täydellisesti, ja lopputuloksessa voi nähdä kaikessa dramaattisuudessaan oikean elämän makua. Ihme se ei ole, sillä teoksessa kaikuu syvästi Sødahlin oma taistelu syöpää ja kuolemaa vastaan. Toivo kuolee aina viimeisenä, vaikka sitä ei edes olisi. (JH)

Antonia’s Line (1995)

Hollantilaisen Marleen Gorrisin filmografia on radikaalin feminismin ylistyslaulu. Esikoisohjauksestaan A Question of Silence lähtien nainen on tehnyt toinen toistaan väkevämpiä ja vimmaisempia patriarkaalisten rakenteiden tuomitsemishuutoja, mutta näistä kaikista rakastavin ja lempein on ehdottomasti parhaan ulkomaalaisen elokuvan Oscarinkin voittanut Antonia’s Line. Oscar-palkinto tuntuu oudolta valinnalta nykyään katsottuna, koska voisin kuvitella akatemian tiukkapipojen porautuneen jäsenistön kalloon viimeistään siinä vaiheessa, kun elokuva näyttää useita minuutteja kestävän, eri kehotyyppejä ylistävän rakastelumontaasin jonka kliimaksissa pikkutyttö siirtyy huoneestaan rakastelevia ihmisiä sisältävän talon käytävälle huutamaan ettei saa unta kaikelta tältä panemiselta. Joku lihan iloista nauttivista hahmoista nauraa kameran takaa räkäisesti huudolle.

Gorrisille ominainen väkevä feministinen yleisilme on vahvasti läsnä, ja päähenkilö Antonian lopussa – tai alussa – saavuttama suurperhe (olivat he sukulaisia tai eivät) tuntuu aidosti rakastavalta, tasa-arvoiselta kommuunilta ilman, että tätä aspektia pitää koskaan korostaa sen kummemmin. Tarinassa on kaikki tragedian ainekset elokuvan alkaessa Antonian päätöksellä kuolla päivän loppuun mennessä, mutta nähdessämme hänen elämänsä siihen asti opimme, ettei tässä kuolemassa ole mitään traagista pois lukien tapahtuman väistämättömyys. Tämä polveileva kertomus perheen synnystä orgaanisesti hyvää tekevän ja tahtovan ihmisen ympärille on koskettava, koska sen rumia puolia ei siloitella. Tiettyjen kohtausten satumainen luonne – Antonian tytär Danielle näkee lapsensa naispuolisen opettajan Botticellin Venuksen syntymänä, rakastuen ensisilmäyksellä – lyö jatkuvasti vastakkain realistisen sisällön kanssa – Danielle kävelee keskelle ystävänsä Deedeen raiskausta, ja työntää heinähangon raiskaajana toimivan Deedeen veljen käsistä läpi. Tämä vastakkainasettelu on harkittua, eikä se tunnu millään tavalla pakotetulta. Kaiken mennessä oikein kuin sadussa asiat voivat silti mennä yhä pieleen sekunneissa. A Question of Silencesta lähtien ohjaajan työtä leimannut vimmainen suhtautuminen patriarkaatin paskaan luonteeseen on yhä läsnä.

Jokainen perheenjäsen saa oman tarkoituksensa ja halunsa elämässä, ja Antonia itse saa haikailemansa itsenäisyyden tunnun jopa siinä määrin, että hän huolii elämäänsä miehenkin, tietoisena siitä ettei tämä voi enää horjuuttaa tätä itsenäisyyttä. Hän halusi elämältään rakkautta, lämpöä ja elää sen omalla tavallaan, ja sen hän saa. Silti lopussa on vaikea olla itkemättä vääjäämättömän tapahtuessa ja elokuvan leikatessa mustaan. Gorris ehkä tiedostaa katsojan taipumuksen nähdä tämä kuolema kuitenkin traagisena, vähintään siksi että se on niin aidon tuntuinen, että sitä vääjäämättä rinnastaa omaan tulevaan kuolemaansa. Tämän takia hän viisaasti päättää elokuvan alkutekstit aloittavalla tekstillä siitä, miten mikään ei ole oikeasti loppunut. Iloinen suurperhe jatkaa elämäänsä ja iloista suurperhettään. (MM)

Suk Suk (2019)

Konservatiivisissa Aasian maissa ei ole homoseksuaalisuudesta tehty liikaa elokuvia. Poikkeavuudet on helppo lakaista maton alle, vaikka niistä kaikki tietäisivätkin. Kun kyseessä on vielä vanhempien miesten välinen romanssi Hongkongissa, jäävät vertauskohdat vähemmälle. Suk Suk pureutuu tähän vaiettuun aiheeseen, jo varttuneiden lasten kasvattaneiden ihmisten todelliseen seksuaaliseen heräämiseen ja hiljalleen kasvavaan vapauteen.

Keskeisin kuva Ray Yeungin elokuvasta piirtyy musiikin ja herkkien eleiden yhdistämisen kautta. Suk Sukin ylitsevuotavan sentimentaalinen pianomusiikki yhdistettynä päähenkilöiden vaikeaan, hapuilevaan suhteeseen toimii mainiosti. Vähäeleisempi kuvasto ja tunteikas pimputus ovat hienoja vastakohtia, jotka tehostavat tunnelman syvyyttä. Näkemys miehistä kankeassa yhteiskunnassa on ymmärtäväinen ja sympaattinen, kun asiat esitetään ennakkoluulottomasti.

Suk Suk ei lopulta kuitenkaan kehity loppuun asti, mikä on kokonaisuudelle selkeä heikkous. Kaikki toimii muuten näpsäkästi, mutta verrattuna tunteikkaaseen sisimpään oikeat konfliktit tai lankojen päätökset jäävät vähiin. Lopetuksessa on toki synkän realistista tuntua, kun matkaa avoimuuteen on vielä roimasti ja kaapista ei tullakaan vain heittämällä ulos. Ongelmana on se, ettei tämä tunnu toteutuvan hahmojen ehdoilla, vaan siksi, että elokuvalla on kiire loppua. Noin puolisen tuntia materiaalia jää puuttumaan, ja katsojien harteille jää hieman liikaa luomistyötä lopun jälkeen. Status quon palautumisesta voi löytää omaa surullisuuttaan, vaikka toivoakin on. Tehokkaan lopetuksen saavuttamiseksi valinnat olisi silti ainakin pitänyt alleviivata ja perustella tarkemmin yleisölle. (JH)