Night Visions järjestettiin Helsingissä 23. kertaa COVID-rajoitteista huolimatta (ja niiden puitteissa). Poikkeusolosuhteet näkyvät myös Laajakuvan raportissa, joka on tällä kertaa normaalia mahdollisesti hieman lyhyempi, rajoittuen tähän yhteen osaan, johon uskomme keränneemme festivaalin neljä alkujaan mielenkiintoisinta elokuvaa. Tämän raportin kirjoittivat Joakim Heinonen (JH) ja Miikka Mononen (MM).

Tezuka’s Barbara (2019)

Esityksen alussa sympaattinen, charmantisti harmaantunut mies ilmestyy valkokankaalle. Kyseessä on elokuvan ohjaaja Makoto Tezuka, joka japanilaisella kohteliaisuudella kovasti pahoittelee, ettei päässyt koronapandemian vuoksi matkustamaan Helsinkiin esittelemään uutta elokuvaansa. Suomalaisiin tehoaa myös varmasti Tezukan maininta hänen isoisänsä kuukausittain ostamista muumikirjoista, joista ohjaaja imi jo varhaisessa vaiheessa vaikutteita.

Ohjaajan tarina ei ole ollut helpoimmasta päästä. Esikoisteos The Legend of the Stardust Brothers kaunistelematta tyrmättiin 80-luvun Japanissa. Tästä Tezukan lupaava ura ei koskaan todella toipunut, ja mies onkin tehnyt lähinnä satunnaisia ohjaustöitä vuosien varrella. Elokuvaa on myöhemmin kehuttu nousujohteisesti kriitikkojen sekä yleisön toimesta niin lännessä kuin idässäkin.

Paluussaan kansainvälisen yleisön silmien eteen Makoto ei valinnut helppoa tietä syöksyessään legendaarisen isänsä Osamu Tezukan teokseen Barbara. Itse en ole kyseiseen sarjakuvaan päässyt täysillä kiinni muutamia otteita lukuun ottamatta, mutta se kertoo jotain, että mangan juonikuvaus hullujen käänteiden kera on jo valmiiksi elokuvan kokonaiskuvaa mielenkiintoisempi. Elokuvan tarinassa ”roskalla” menestynyt kirjoittaja Yosuke Mikura tapaa Tokion hämyisessä yössä riehakkaan vapaan sielun nimeltä Barbara. Yosuken kehittyvä pakkomielle nuoreen naiseen tietysti puskee molemmat hiljalleen kohti kaupungin pimeimpiä ytimiä.

Osamu Tezukalle ominaisesti maailma on villin mielikuvituksellinen ja lapsekkaan nuorekas, mutta Barbaran tapauksessa myös synkällä tavalla kypsä ja seksuaalisesti latautunut. Hauskaa ja hämmentävää on, että Makoto tulkitsee isänsä työtä miltei jopa pokerinaamalla. Mangassa todellisuuden ja harhan rajoja koetellaan tosissaan, mutta elokuva lähinnä esittelee hitaasti  ja vakavissaan oudot kohtaukset, jotka sitten vain päättyvät. Lopulta nämäkin kiinnostavan vajavaiset hetket vieläpä vain katoavat elokuvasta kokonaan. Tarina on selkeästi kuin kokoelma sarjakuvan ruutuja, jotka joku on vain iskenyt yhteen pitkäksi elokuvaksi – ja Tezuka’s Barbara tosiaan on ainakin puoli tuntia liian pitkä.

Ei elokuva pelkkää läskiä kuitenkaan ole. Tezuka’s Barbara toimii eritoten tunnelmapalana katsojan fiilistellessä elokuvan tanssahtelevia nuotteja ja Wong Kar-wain luottokuvaaja Christopher Doylen simppeleitä, mutta tehokkaita asetelmia. Lisäksi pääosanäyttelijät Goro Inagaki ja Fumi Nikaido pelaavat vaihtelevissa kohtauksissa herkullisesti yhteen. Positiiviset mielikuvat jäävät päällimmäisiksi, mutta niin myös runsaalla kädellä hukattu potentiaali. Tezuka ei koskaan saa elokuvastaan tarpeeksi nyrjähtänyttä, eikä hän tunnu siihen pyrkivänkään, mutta samalla vakava, teemoihin panostava puoli jää aivan liian köykäiseksi. Ristiriitaiset tunteet ja epätasaisuuden huipentaa erittäin uneliaalla tahdilla elokuvan päättävät viimeiset parikymmentä minuuttia. Toivon vilpittömästi, että ohjaajalta on lupa odottaa uusia tuotantoja jatkossakin, mutta tulevaisuudessa tämän tason lähdemateriaalia ja potentiaalia ei yksinkertaisesti voi käsitellä näin heittelevällä otteella. (JH)

Tammy and the T-Rex (1994)

Vinegar Syndromen kulttuuriteoksi arvotettavan 4K-restaroinnin myötä uutta elämää saanut kulttielokuva Tammy and the T-Rex on vihdoin ansaitsemallaan paikalla tunnettujen kulttielokuvien sfäärissä. Night Visionsin yleisöäkin ilahduttanut printti on huippulaatua. Kuvanlaatu luo alkuteksteistä lähtien poikkeuksellisen vahvan kontrastin elokuvan halvan luonteen rinnalla. Munienkouraisumatsilla käynnistyvä elokuva siirtyy pian tieteisfantasian maailmaan Paul Walkerin esittämän teinin joutuessa leijonan raatelemaksi, jolloin paha tiedemies kaappaa hänet sairaalasta ja istuttaa hänen aivonsa mekaanisen Tyrannosaurus Rexin ruumiiseen. Walker karkaa uudessa muodossaan ulkomaailmaan etsiäkseen Denise Richardsin, elämänsä rakkauden. Kuka nyt ei rakastaisi tätä uutta ulkomuotoa!

Elokuvan tarina ja sen jatkuvat hölmöt käänteet tuntuvat usein kunnianosoitukselta Roger Cormanin kaltaisille elokuvantekijöille. Sen olemassaolo perustuu selvästi siihen, että tuotantotiimillä oli käyttöoikeus mekaaniseen T-Rexiin kahden viikon ajan. Ilahduttavasti parhaiten Mac & Mestä tunnettu ohjaaja-käsikirjoittaja Stewart Raffill ei tehnyt vuotta aiemmin ilmestyneen Jurassic Parkin jäljittelijää, vaan itsetietoisen komedian, joka vitsailee koko premissinsä naurettavuudella näyttämällä muun muassa mekaanisesta T-Rexistä selvästi täysin irrallaan olevan muovisen käden naputtelemassa maksupuhelimen näppäimiä.

Tämä itsetietoisuus pysyy kiitettävästi taka-alalla, eikä elokuvasta tule metakomediaa, mutta 4K-versioinnin pohjana toimiva, elokuvan alkuperäinen versio, sisältää myös erittäin rajuja gorekohtauksia, jotka ainakin tämän katsojan silmissä ovat turhia ylilyöntejä elokuvan muuten herttaisen tunnelman kustannuksella. Alunperin Yhdysvalloissa ilman näitä kohtauksia julkaistu elokuva on aiemmin ollut saatavilla verisenä versiona vain YouTubesta löytyvinä, italialaista TV-esitystä ja kaupallista VHS-nauhaa yhdistelevänä leikkauksena. Gore tekee Tammy and the T-Rexistä turhan limaisen ja likaisen kokemuksen sen aikana, kun taas elokuvan verettömän version voi nähdä herttaisena pelleilynä ennen katsojan kasvoille nyrkkiä heiluttavaa strippauskliimaksia. Gore on tarkoituksellisuudestaan huolimatta turha lisä, vaikka se toki NVn yleisölle upposi kuin veitsi sulaan voihin. Oli miten oli, kokonaisuus on poikkeuksellisen suorasukainen roskapaketti vuosikymmeneltä, jolloin ne olivat usein luonnostaan tunkkaisia ja ummehtuneita. (MM)

Mortal (2020)

Koronavuosi on luonnollisesti kummallisia asioita täynnä, niin myös elokuvissakin – tosin ihan muista syistä. Olisi voinut luulla, että Alan Taylorin vuoden 2013 sontapommi Thor: The Dark World jäisi historiaan kaikista kurjimpana studiotason filmatisointina kyseisestä muinaisnorjalaisesta ukkosenjumalasta. Ei jäänyt; Norjan oma poika André Øvredal otti haasteen vastaan.

Olen hyväksyvästi seurannut Øvredalin kauhu-uraa. Sekä The Autopsy of Jane Doe että suuremmalle yleisölle kohdistettu Scary Stories to Tell in the Dark tarjosivat omalla tavallaan mielenkiintoisen ja viihdyttävän elokuvakokemuksen. Ohjaajan paluu mytologisiin fantasiatunnelmiin kymmenen vuotta Trollhunterin jälkeen kuitenkin viilettää niin rajusti päin puuta räjähdyksien kera, ettei paluuta näy. Mortalissa kuivakka ja karismaton Nat Wolff harhailee parrakkaana ja pelokkaana Norjan metsissä, sillä hänen sisällään kiehuu jokin. Voimakkaiden tunnekohtausten aikana Wolffin hahmo Eric voi vahingossa pelkällä kosketuksella jopa tappaa ihmisen tai räjäyttää asioita. Höyryilyjen paljastuttua sankarimme päätyy nätin norjalaisblondin vastaanotolle, jonka jälkeen voikin alkaa kiivas pakomatka, romanssi ja katsojan tuskainen penkissä vääntelehtiminen.

Mortal on äärimmäisen jännityksetön, ideaton ja älytön jätevuori.  Voi vain miettiä, miksi elokuvaan oli pakko saada amerikkalainen, suhteellisen tunnettu tähti. Moni varmasti laskee päässään helpon laskutoimituksen hetkessä, mutta tosiasia on se, ettei ulkomaalainen päähenkilö istu elokuvaan ollenkaan. Eräänlaisena norjalaisen mytologian supersankarin alkutarinana pääosassa olisi ehdottomasti pitänyt olla joku, jolla olisi edes kieli hallussa. Wolff ei muutenkaan muutamista yrityksistä huolimatta ole lähelläkään elokuvan vaatimaa näyttelijää, joka kantaisi harteillaan koko spektaakkelia ja enemmän. Päähenkilöiden väliltä ei löydy minkäänlaista kemiaa tai sähköä, mikä tuhoaa koko seikkailun ennen lähtölaukaustakaan.

Norjalaisen ohjaajan pohjanoteeraus on tyypillinen eteenpäinkävelyä harjoittava tapaus, vaikka katsojille tarjottu mysteeri tuntuu jo valmiiksi nähdyltä sekä mielikuvituksettomalta. Kun hahmot ovat mitäänsanomattomia ja ideoita ei yksinkertaisesti ole, mikään ei toimi. Aluksi en ensin edes osannut vihata katsomaani; tylsä se toki oli, mutta kaikkiaan harmiton. Lopetus kuitenkin on niin täydellinen sukellus elokuvamaailman pohjamutiin, ettei heti tule toista mieleen. Elokuva suorastaan sylkee katsojan päälle ja iskee ruosteisella vasaralla ilmatkin pihalle finaalin pöyristyttävällä antikliimaksilla, joka lopettaa elokuvan täysin kesken. Järjettömälle typeryydelle voisi jopa nauraa, jos tästä huvista ei olisi jotain maksanut. Tervehdysviestissään Øvredal kutsui Mortalia omaksi intohimoprojektikseen. Jos ohjaajan päämäärä oli säälimättömästi haistattaa pitkät yleisölleen, niin arvosana kiitettävä on hyvin ansaittu. (JH)

The Lodge (2019)

Vuoden 2014 Goodnight Mommysta suurempaan tietoisuuteen ponnahtaneen ohjaaja-käsikirjoittajaduo Veronika Franzin ja Severin Fialan ensimmäinen yhdysvaltalaistuotanto The Lodge on myös Hammer Filmsin uudelleensyntymisen ensimmäisen täysosuma. Sergio Cascin alkuperäiskäsikirjoituksesta muovautunut teos on omiaan kaksikon psykologisen kauhun airueksi. Tarinan rakenne raivostuttaa ja ilahduttaa: Vastikään äitinsä itsemurhalle menettäneet lapset Aidan ja Mia joutuvat viettämään joulun mökissä isänsä uuden morsmaikun, Gracen, kanssa. He päättävät hitchcockilaisesti gaslightata naisen ulos elämästään. Hän on heille outo, vieras. Lapsuudessaan tuomionpäiväkultin messiashahmoksi nostettu, ja täten kultin joukkoitsemurhasta selvinnyt Grace on kuitenkin väärä henkilö psykoosin ja pelon rajamaille työnnettäväksi. Lääkkeiden kadotessa katoaa myös järki.

Raivostuttavan The Lodgen ensimmäisestä puoliskosta tekee se, miten lasten käyttäytyminen esitetään mysteerinä. Elokuva tuntuu kysyvän katsojaltaan “voivatko nämä lapset olla tämän takana?” samanaikaisesti jatkuvasti esittäen lapset tämän kaiken takana olevina. Vaihtoehtoisten narratiivien olemassaolon mahdollisuutta ei edes kiusoitella. Kysymys tuntuu turhalta. Sitten elokuvan esittämä gaslighting muuttuu niin rajuksi, että lapset eivät voi olla kaiken tämän takana. Franz ja Fiala soveltavat aiemmasta elokuvastaan oppimaansa tässä asiassa: Ihminen ei halua uskoa näennäisesti normaalien lasten kykenevän näin rajuihin, omaa hyvinvointiaan vaikeuttaviin ylilyönteihin. He kuitenkin ovat yhä kaiken takana, ja vasta Gracen lähentyessä kuolemaa he pelästyvät riittävästi lopettaakseen leikin. Silloin on myös jo myöhäistä.

Viimeisen kolmanneksensa ajan The Lodge on mahdollisesti 2010-luvun pelottavin elokuva. Se ei johdu Yorgos Lanthimosin hovikuvaaja Thimios Bakatakisin upeasta kuvauksesta, mikä tekee jokaisesta huoneen pimeästä nurkasta niin mustan ja syvän, että sinne pelkää uppoavansa ja katoavansa, eikä aidosti karmivan mökin ankeista, sähköttömistä oloista. Pelko syntyy toisinnosta. Grace on äärimmäisen traumatisoitunut hahmo, joka menettää trauman kanssa elämisen mahdollistavan lääkityksensä, joka johtaa suoraan trauman nousemiseen pinnalle hänen psyykessään. Tämä olisi vielä selvittävissä, jos hänen ympäristönsä auttaisi häntä kohtaamaan sen ja selviämään siitä. Lasten kuolleet, välinpitämättömät kasvot eivät sitä tee. Regressio on kouriintuntuva. Se sattuu enemmän kuin kummatkaan lapset osaisivat odottaa. Heidän yksimielinen, lapsellinen halunsa saada Grace lähtemään heidän elämästään ajaa hänet psykoosiin.

Psykoosi ei tietenkään ole uusi keksintö, mutta sen esittäminen elokuvallisen kielen trooppien ulkopuolella on. Gracesta ei tule jotain Jokeria tai machetella varustautunutta supervahvaa zombieta. Hän on yhä sama nainen. Riley Keough ei roolisuorituksessaan noudata elokuvamaailman perinteisiä keinoja esittää äärimmäistä psykologista järkkymistä. Lähin vertailukohde lienee Isabelle Adjanin Anna Andrzej Żuławskin Possessionissa, mutta siinä missä Anna oli ohjaaja-käsikirjoittajan näkemys naisesta, jota hän ei koskaan voisi ymmärtää, Grace on kirjaimellisesti nainen, jota ei voi ymmärtää. Hän ei ole enää trauman kokenut ihminen. Hän muuttuu päivien aikana kontatessaan mökin ulkopuolella pakkasessa lumen peitossa itselleen mumisten. Tämä muodonmuutos on henkilökohtainen, ja vain hän tietää sen sisällön, todennäköisesti itsekään sitä silti ymmärtämättä.

Moniammatillisen hoitohenkilökunnan sijaan hän kohtaa vain välinpitämättömyyttä tämän prosessin aikana. Koska The Lodge on kauhuelokuva, hän ei saa pelastusta, vaan joudumme seuraamaan lasten ja lopulta aikuisten yrityksiä elää jonkin kanssa mitä he eivät ymmärrä. Jonkin, mikä asuu ihmisen ruumiissa. Grace on silti ihminen, vaikka kykymme ymmärtää ja empatisoida ei olisi koskaan riittävä sen henkilön tavoittamiseen, joka Grace elokuvan alkaessa oli. Tästä syntyy elokuvan teho, pelottavuus. Seuraamme ihmisen vajoamista mitä syvimpään psykoosiin ja hänen ensimmäisiä toimiaan siinä tilassa. Grace on oikeasti arvaamaton tavalla, millä edes satunnaista kaaosta tarkoituksenaan jakavat hahmot eivät elokuvissa ole. Heillä on funktio, he ovat osa elokuvan kaavaa. Grace on olemassa kaiken tämän ulkopuolella. Todellinen kauhu ei ole murhajaalta pakenemista huonona perjantai-iltana, koska pakenevaan henkilöön samaistuessaan katsoja voi kuvitella mitä kaikkea hän tekisi tilanteesta vapautuakseen. The Lodge asettaa katsojan Gracen, tässä skenaariossa murhaajan, saappaisiin. Vaikka hänen matkansa on henkilökohtainen, salattu, hänen tunnemaailmansa välittyy täysin meille. Kontrollin menettäminen on pelottavinta mielisairaudessa. The Lodge saa katsojan tuntemaan, miltä se tuntuu. Tunne on voimakas ja hirvittävä. (MM)