Keskiviikkona käynnistyvä Tampere Film Festival on jälleen koonnut osuvan kattauksen viime vuoden mielenkiintoisimmista lyhytelokuvista, kokeellisista filmeistä ja animaatioista. Tarjonta on todella valtava, joten tässä muutamia kohokohtia seulottuna.
M (2018)
Anna Eriksson ei ole koskaan merkinnyt minulle mitään, yhtä poikkeusta lukuunottamatta: Ollessani työharjoittelussa pienessä elintarvikekaupassa, “Kun katsoit minuun” ilmestyi ja soi taukoamatta radiossa. Kappale soi kun keitin työpäivän alussa ensimmäiset kahvit ja se soi kun kylmenneet kahvit valuivat viemäriin päivän päätteeksi. Se on ainoa negatiivinen, tai oikeastaan minkäänlainen, kokemus mitä itselläni on ollut Erikssonista ennen tätä elokuvaa. Nykyään kun suosittu artisti tekee jotain uutta, on tapana pyyhkiä instagram-tili tyhjäksi, julkaista someissa jotain kryptistä ja vihjailevaa tulevasta, sekä tietysti värjätä hiukset. Eriksson on vanhaa koulukuntaa, eikä taida edes löytyä koko IG:stä.
Erikssonin tyylinvaihdos alkoi pikkuhiljaa jo 2010-luvun taitteessa kun hän jätti taakseen vanhan iskelmä-Annan ja kokeili uusia juttuja. Tämän elokuvan myötä muutos artisti-Annaksi on radikaali ja lopputulos oikeasti yllättävä. Erikssonin debyyttielokuva M antaa katsojille täydet oikeudet kutsua sitä halutessaan tekotaiteelliseksi paskaksi, ja sitä se taitaa osittain ollakin. Ennemmin katson silti M:n kaltaista tekotaiteellista paskaa, joka aidosti tekee jonkinlaisen vaikutuksen ja jää poikkeuksellisena teoksena mieleen, kuin valtaosaa paikallisten multipleksien tarjonnasta.
Tämän jälkeen olisi mielenkiintoista nähdä kokeellinen elokuva, jossa elokuvateatteriin kaivetaan pahaa aavistamattomia katsojia Erikssonin iskelmäfestivaaliyleisöstä. Seurataan heidän reaktioitaan ja oletettavia ulosmarssejaan. Elokuva toki käsittelee yleismaailmallisen myyttistä Marilyn Monroeta, joka aiheena sopinee kaikille. Kokeellisen elokuvan tulokulma on kuitenkin äärimmäisen provokatiivinen: päällekäyvää pornografiaa, kirurgista lihamässäilyä ja aivan liian pitkä otos häpyhuulista ovat vasta päällisimmät kuvakerronnalliset keinot.
Eriksson on kieltämättä lähtenyt elokuvan tekoon riskillä sisään, all-in, ja parempi näin, kuin mikään turvallinen välimallin ratkaisu. Parempi kuin rahakirstun päällä istuvien studioukkojen ehdoilla, Anna istuu vain ja ainoastaan oman kirstunsa päällä. Itseasiassa, Eriksson esiintyy elokuvassa ehkä jopa enemmän tissit ja tussu paljaana, peräreikäsillään kuin vaatteet päällä. Milloin hän makaa luonnossa tai sängyllään, milloin patsastelee kartanon käytävillä tai kylien kaduilla. Ja tosiaan, kutsutaan tästälähin tuota kyseistä ihmishahmoa roolinimellään M.
Mainittakoon vielä, että jos valittu kielikuva alastomuudesta kuulostaa tarpeettoman vulgaarilta, perinteisen “alaston” tai “ilman rihmankiertämää” sijaan, käytin edellämainittua, koska olen se metsä johon provokatiivinen kuvasto on huutanut — kyse ei ole mistään pikkutuhmuuksista. Valittu tyyli ei kaikesta huolimatta edusta kiihottavaa pornografiaa, vaan esittää enneminkin seksuaalisuuden synkkää puolta väkevällä tavalla. Kokeelliseksi elokuvaksi M on verrattain narratiivinen, joskin avautunee kokemattomille taide-elokuvan katsojille huonosti. Avitetaan siis alkuun purkamalla muutamia kohtauksia.
Elokuvan neljä avainkohtausta:
I) M on alasti käytävällä ikkunan edessä aurinkoisena päivänä. Laajasta kokokuvasta siirrytään puolikuvaan, jossa M on täysin valaistu platinablondi rinnat paljaana. M nostaa kädet ylös kuin antautuakseen ja kuva leikkaa lihankimpaleeseen jota nuijitaan lihanuijalla. Kyllä, kokeellinen elokuva aloittaa maailman historian ilmeisimmällä vertauskuvalla. Seksisymbolismi on olemassa lihannuijintaa varten.
II) Maantiekuvaus kuin suoraan Lost Highwaysta siirtyy auton takapenkille, jossa viimeistä piirtoa myöten nostalgista Hollywood-eleganssia mukaileva M polttaa savuketta ja toteaa hitaaseen tahtiin saaneensa imeä paljon juutalaista mulkkua päästäkseen siihen missä nyt on, joskin joutuu samalla miettimään tietääkö itsekään, missä edes on? Juutalainen tietenkin kuvastaa Hollywoodin merkittävimpiä miehiä. Eikä ole jäänyt epäselväksi kuinka osa näyttelijättäristä on aikojen saatossa lunastanut paikkansa parrasvaloissa juuri säärtä pitkin.
III) Elokuva lainaa paljon David Lynchiltä. Enkä tarkoita tätä kliseisenä tapana verratta kaikkea vähänkään kummallisempaa Lynchiin. Kun unohdettu ja ikääntynyt M on kaivettu keskusteluohjelmaan, taustalla kuuluu pahaenteistä ja aggressiivista tyhjännaurua, kuin purkkinauru Lynchin lyhärisarjassa Rabbits (käytettiin myöhemmin myös Inland Empiressa.) Keskustelujakso alkaa pitkähkön Marcel Duchampin dadailua mukailevan hypnoosihetken jälkeen. Toistuvien rinkuloiden ilmestyen tyhjästä ja kadoten kaukaisuuteen, hoetaan mantraa siitä, kuinka olet vapaa kun et ole mitään. Marilyn ei koskaan saanut kokea näitä vapauden vuosikymmeniä.
IV) Mies keittää teetä ja lukee kirjaa. Hän seuraa erästä lausetta sormellaan. Kuva ei ole tarkennettu tekstiin, joten katsoja ei tiedä mitä siinä lukee. Olen pahoillani, mutta on aivan pakko kysyä onko tämäkin yksityiskohta Lynch-lähtöinen? Lynch on sanonut, että tajusi itse Eraserheadin merkityksen avaamalla Raamatun sattumanvaraisesti ja lukemalla sieltä ensimmäisen kohdan johon katse osui. Tietenkään kyseistä kohtaa hän ei ole koskaan paljastanut.
Opimmeko mitään Marilynista katsomalla tämän elokuvan? Emme. Moni kohtaus avautuu vain tietämällä taustoja valmiiksi. Iso osa ajasta menee esimerkiksi seuraamalla muita henkilöhahmoja tupakoimassa, pitkiäkin aikoja. Katsojan on tiedettävä Marilynin olleen pahamaineinen myöhästyjä ymmärtääkseen mistä tapahtumattomuudessa on kyse.
Jos jotakuta kiinnostaa onko elokuva hyvä, kysyy vääriä kysymyksiä. Elokuva on 100% katsomisen arvoinen.
Bavure (2018)
Ei ole uusi keksintö tehdä lyhäriä taiteilijan ja luomuksen välisestä interaktiosta. Yhtenä tunnetuimmista esimerkeistä; Fleischerin veljekset tekivät sata vuotta sitten suurella menestyksellä Out of the Inkwell -sarjaa. Sarjan lyhäreissä elokuvantekijä maalaa kankaalle hahmoja, jotka heräävät henkiin. J. Stuart Blackton teki saman liitutaululla jo 1906 elokuvassaan Humorous Phases of Funny Faces, Émile Cohl hillitymmässä mittakaavassa vuoden 1908 elokuvassaan Phantasmagorie. Ruotsalaisen Victor Bergdahlin elokuvassa När Kapten Grogg skulle porträtteras (1917) piirroshahmo lähtee haastamaan tekijäänsä jo ulos paperilta. Kaikkiaan seuraavan sadan vuoden sisälle mahtuisi lukematon määrä esimerkkejä. Mainittakoon enää kaksi. Puolalainen Witold Giersz teki 1960-70-luvuilla erinomaisia maalausmaisia elokuvia. Hänen elokuvassaan Red and Black (1964) punainen matadori ja musta härkä kohtaavat härkätaisteluareenalla. Matadori yrittää pullottaa härkää takaisin mustepulloon. Daniel Greavesin Manipulation vuodelta 1991 voitti parhaan lyhytanimaation Oscarin.
Eli, animaationtekijät ovat aikojen saatossa työskennelleet tämän konseptin kanssa ja paljon. Kun perinteisessä elokuvassa elokuvantekijät sörkkivät tapahtumia tai neljäs seinä rikotaan, kyseessä on vieraannuttava tekijä. Se ei välttämättä toimi. Kun on kyse luojan ja luomuksen välisestä interaktiosta kautta linjan, ei ole mitään mikä voisi enää mennä rikki.
Onko tämä konsepti jo puhkikaluttu? Bavure todistaa vahvasti että ei ole. Kyseessä on kaikkiaan progressiivisin animaatioelokuva vuosiin ja ehdottomia suosikkielokuviani viime vuodelta. Italialaisohjaaja Donato Sansone on hyvin aktiivinen digitaalisen kuvamanipulaation harrastaja internetin väylillään ja iso osa hänen pienistä teoksistaan on vaihtelevia laadultaan. Minimalistisimmillaan hän on ottanut käsittelyyn alkuperäisen kohtauksen Stanley Kubrickin Hohdosta, jossa kaksostytöt on korvattu emojilla ja Dannyn naama myös. Aiemmin näkemäni työt eivät suoraan sanottuna ole antaneet odottaa mitään näin vaikuttavaa.
Kaikki mitä kankaalla tapahtuu Bavuren aikana on alati muovautuvaa. Kaikki alkaa pahaa aavistamatta. Maalilla suditaan ihmiskeho. Alkaa painajaismainen musiikki tukemaan päätelmää ettei kaikki ole hyvin. Ohjaaja alkaa läiskimään hahmoa sudillaan ja hahmo reagoi siihen kuin turpaansa saava pahis videopelissä. Tuntuu kuin maalisudin päässä olisi ihmislihaa, sikiömassaa ja sisäelimiä kun aggressiivinen transformaatio hahmossa alkaa tapahtua. Hahmolle sudittaan sukupuolielimiä. Revitään hänet auki. Läiskitään sisälle sikiö ja laitetaan hahmo synnyttämään. Pian avaruusoliomaisia piirteitä saavasta hahmosta muodostuu lihapyssy joka ampuu lihaluotinsa ja päädytään viimeiseen etappiin, joka varmistaa mistä elokuvassa on hieman yllättäen kyse. Mainitsin jo, että Sansone on aiemminkin räplännyt Kubrickin tuotantoa. Bavure on Sansonen oma näkemys Kubrikcin 2001: Avaruusseikkailusta, poikkeuksellisen upealla ja omaperäisellä tyylillä toteutettuna. Vahva suositus.
Sumpdyr (2018)
Sikiöstä toiseen. Suloinen sikiömäinen suo-olento ujeltaa avuttomana mullassa. Siihen se suloisuus jää ja loppulyhäri on yhtä etovuuden maksimointia. Siirrytään valkoisen pöytäliinan päälle aseteltuun kattaukseen. Kala oksentaa sisuksensa ruokalautasella ja sen mukana syödyksi joutunut suo-olento kapuaa tutkimaan maailmaa. Olento aloittaa seikkailunsa ruokapöydällä, sukeltaen läpi mansikkakakun, ottaen siitä suunnaksi saniteettitilat. Isompi suo-olento on juuri rämpinyt erehdyttävästi sonnan näköisen läjän läpi ja hyökkää lattiakaivon kohdalla pienempänsä kimppuun.
En ole varma kuinka moni erityisesti haluaa nähdä teräväpiirtona toisten kalkkisaostumia ja irtokarvoja, mutta tanskalainen elokuvantekijä Sine Juhl ei sitä kysynyt. Hänen visuaalinen tyylinsä on inhorealistinen. Some-kanavillaan elokuvantekijä on julkaissut animaatiokokeilun, jossa hän kaivaa vanupuikolla korvastaan valtavan muovailuvahasta tehdyn vaikun ja linkaisee sen vessan lattialle. Jälleen kerran lattiakaivon luo.
Sumpdyr on ilman muuta taitavasti animoitu ja näyttävä elokuva. En kuitenkaan usko, että valtavaa fanikuntaa saadaan näin graafisella tavalla ihmisravintoa saastuttamalla ja lattiakaivoja zoomaamalla. Elokuvan lopussa nähdään vielä esimerkiksi Evil Dead 2:sta tuttu irtokäsi-skenaario, jauhelihavyöry ja mitä vielä. Mikään niistä ei edes liity enää suo-olentoihin. Ne ovat jo hauskanpitoa ja teknistä kokeilua.
Tekniikka Juhlilla on ihan mukavasti hallussa ja Sumpdyr on visuaalisesti varsin kaunis silloin kun se ei okseta. Juhl on vasta pari vuotta sitten valmistunut elokuvantekijä ja parhaiten seurattavissa instagramitse. Potentiaalia on näkyvissä, mutta Sumpdyr lienee vähän liiankin “tarkoituksellisen ruma” herättämään positiivista huomiota. Toisaalta, herätti se kiinnostuksen hänen töitään kohtaan itsessäni.
Theodore Ushev -retrospektiivi
Tampere Film Festival esittää kaksi retrospektiivi-sarjaa Theodore Ushevin animaatioelokuvia. Ushev syntyi, kävi koulut ja elätti itsensä julistetaiteella synnyinmaassaan Bulgariassa, ennen kuin muutti Kanadaan luomaan uraa animaationtekijänä.
National Film Board of Canada on jo 80 vuoden ajan ottanut suojiinsa maailman parhaimmistoon kuuluvia itsenäisiä animaationtekijöitä. Valtion rahoittama laitos on mahdollistanut valtavan määrän animaatioelokuvan historialle merkittäviä teoksia ja ottanut avosylin vastaan elokuvantekijöitä muista maanosista. Huomioitavan määrän merkittäviä tekijöitä etenkin Euroopasta.
Ushev saa Montrealissa tehdä juuri sitä mitä rakastaa ja juuri niillä ehdoilla mitä itselleen asettaa. Jos on epäselvää mikä tällä alalla on merkittävin vaihtoehto NFB:lle, se on työskentely Disneyn rivihenkilönä. Disneyn maksamista palkoista en tiedä, mutta artistin henkilökohtainen näkemys tulee tietenkin sen myötä kuolemaan.
Blood Manifesto on eräs Ushevin uusimmista lyhäreistä ja se on animoitu itsensä taiteilijan verellä. Miksi hän on kirjaimellisesti vuodattanut omaa vertaan työhönsä, jos hän on huoltapitävän laitoksen suojissa, eikä varsinaisesti tarvitse huomiota artistina? Tuntematon amatööri voisi tehdä jotain tällaista shokeeratakseen ja saadakseen katselukertoja tai huomiota internetissä.
Kyse on tietenkin politiikasta. Ushev on käyttänyt kuvastossaan paljon propaganda-koneistoja ja art deco -tyylistä tuotantolinja-estetiikkaa. Poliittinen kannanotto saavuttaa uuden tason kun symbolinen veri toimii taiteilijan musteena. Siihen se tavallaan jää. Olennaista on vain veri ja kerrottu sanoma; verimanifesti. Kyseessä ei ole mitenkään erityisen taitavasti toteutettua animaatiotaidetta.
Eräs Ushevin komeimmista töistä on Kafka-tulkinta Mies joka odotti. Alexander Alexeïeff toteutti aikoinaan samasta tarinasta animaatiosovituksen Orson Wellesin Oikeusjutun introksi. Alexeïeff käytti historian luultavasti aikaavievintä animaatiotekniika, neulatekniikkaa, ja maailman ainoa tekniikkaan käytettävä neulaseinä on tietenkin pelastettu — mihinkäs muualle kuin — National Film Board of Canadan tiloihin, joissa ainoat pari työtä tällä tekniikalla on tehty Alexeïeffin jälkeen.
Alexeïeffin versio on verrattain hätäinen näkemys aiheesta. Riittävän pitkään versioon olisi kulunut sama aika kuin Wellesillä neljän kokoillan elokuvan tekemisessä. Siksi on ihan mukava saada aiheesta vaihtoehdoksi Ushevin maltillinen ja syventävä näkemys puupiirrosmaisine kuvineen.
Hienoimman elokuvansa Ushev teki vasta pari vuotta sitten. Blind Vaysha ansaitsee klassikon statuksen.
Blind Vayshan tyyli on kuin värikäs versio puupiirrosmaisesta ulkoasusta, joka nähdään elokuvassa Mies joka odotti. Konsepti sen sijaan on kuin suoraan Paul Driesseniltä. Driessen on hollantilainen animaation legenda, eräs alansa kaikkien aikojen parhaita, hänkin luonnollisesti muuttanut Kanadaan NFB:n alle taatakseen mahdollisuuden tehdä mittavan uran omaehtoisesti. Lukuisissa Driessenin elokuvissa kuva jaetaan osiin. Esimerkiksi The Boy Who Saw the Iceberg (2000), The End of the World in Four Seasons (1995) ja On the Land, At the Sea And in the Air (1980) ovat kaikki jaettuja, vuorokauden aikojen, vuodenaikojen tai todellisuuksien välillä.
Blind Vaysha kertoo tytöstä, joka syntyy nähden samanaikaisesti kaksi eri todellisuutta. Vayshan vasen silmä ja katsojalle vasen kuvaruudun puoli näyttävät menneisyyden ja oikea vastaavasti tulevaisuuden. Aikaeron suuruus vaihtelee. Välillä nähdään vaihtoehdot maailmansynnystä apokalypsiin, välillä aurinko nousemassa ja jo nousseena. Vaysha näkee jokaisesta kosijastaan vain versiot räkänokkaisena pojankloppina tai kävelykeppiin nojaavana vanhuksena.
Elokuva ei ole pelkästään visuaalisesti vaikuttava. Sillä on myös vahva sanoma. Ihmiset takertuvat menneeseen tai suunnittelevat liian pitkälle tulevaisuuteen. Se ei johda mihinkään… tai ei ainakaan mihinkään hyvään. Elokuva osoittaa kuinka tärkeää on elää nykyhetkessä. Kuinka menneisyys ei riitä tai tulevaisuutta ei ehkä edes ole. Toistan, Blind Vaysha ansaitsee klassikon statuksen. Elokuvahistoriallisessa mittakaavassa se ei sitä tietenkään saa, mutta animaatiotaiteen saralla se tulisi huomioida.
The Levers (2018)
Hei, pääsen taas mainitsemaan Orson Wellesin. Elokuvassa Kolmas mies Wellesin esittämä pahis kysyy yläilmoissa vastanäyttelijältään välittäisikö hän jos pieni piste katutasossa lopettaisi liikkumasta — jos nappia painamalla joku kuolisi ja vastineeksi saisi valtavan määrän rahaa. The Levers on näkemys tarkalleen samasta aiheesta.
Mies saa töitä esiripun takaa. Edessään hänellä on neljä numeroitua vipua, joista vetämällä toisella puolen rippua kuuluu epämiellyttävä ääni. Päivän päätteeksi mies saa satasen, ja on täten satasen lähempänä uuden unelmoimansa auton ostamisesta. Erään kerran hän raottaa verhoa ja näkee mitä elitistiklubin harjoittama toiminta pitää sisällään.
Kuinka tätä vertauskuvallista ajatusta voi soveltaa käytännössä? Oletko koskaan kuullut suurten korporaatioiden, päätösvaltaisen eliitin ja muiden tosimaailman isojen rahanahneiden pahisten etiikasta? Typistetään se nyt tähän: heitä ei nuo pisteet isojen rahamassien tiellä paljoa vaivaa. Eteläkorealainen The Levers on hyvä elokuva. Se on karhean yksioikoisilla linjanvedoilla piirretty surullinen satu moraalista ja siitä kuinka silmät tulee sulkea ja korvat lukita ansaitakseen itse haluamansa.
Untravel (2018)
Ana Nedeljković ja Nikola Majdak Jr. debytoivat vahvalla yhteiskuntakritiikillään Rabbitland vuonna 2013. Elokuvassa aivottomat vaaleanpunaiset jänöt elävät pelkkinä kuorina sivilisaation harmailla raunioilla — elämän kehittynein muoto ei ajattele enää edes omilla aivoillaan. Tämä on ihmiskunnan tulevaisuus, jopa nykyhetki karrikoituna.
Untravel on henkistä jatkumoa Rabbitlandille. Se käsittelee maiden välisiä rajoja ja kuvitelmia paremmasta elämästä rajan toisella puolella. Serbialaisina elokuvan tekijät ovat itse kokeneet sodan ja sen tuomat koettelemukset. He eivät ole voineet matkustaa omassa nuoruudessaan ja unelmointikin on ollut vaikeaa — todellista kuvaa ulkomaista ei ole ollut saatavilla.
Elokuvan tyttö on kahlittuna omaan maahansa ja toivottoman harmaan betonin ympäröimä. Maailmasta kiinnostuneelle tytölle internet toteaa kerta toisensa jälkeen ettei sisältö ole saatavilla hänen maassaan. Hän näkee unta ulkomaista. Perillä hän kuitenkin näkee hotellin ikkunasta saman toivottoman näyn. Onko todella muuallakin maailmassa yhtä ankeaa? Hän ei osaa edes unelmoida miten asiat muualla voisi olla. Parivaljakon ote muovailuvahaan on kieltämättä miellyttävä. Itse koettu ja mukailtu ankeus onnistuu välittämään viestin perille ja kekseliäitä yksityiskohtia vilisevä pienoismaailma on koukuttavaa katseltavaa. Toivottavasti tältä animaatioduolta saamme vielä paljon.
Avaruusromua 28 vuotta: Betonisen aikakauden muistomerkit (2018)
Radiossa pitäisi tapahtua radikaaleja muutoksia sen kiinnostaakseen vielä tänä päivänä ja kilpaillakseen internetiä vastaan. Radiomafian aikoihin kuuntelin lähetyksiä paljon. Nykyään Yle Puhe on suosikkikanavani ja Ylen Avaruusromua ehdoton suosikkiohjelmani. Se on ollut sitä lähes koko 28-vuotisen historiansa.
Avaruusromua käsittelee ja esittää kokeellista ja mielikuvia maalailevan rauhoittavaa elektronista musiikia, osuvasti nimettynä avaruusromuksi. Audiovisuaalinen sovitus näyttää musiikille kuvia hylätyistä paikoista ja betonihelveteistä. Urban exploring -henkisiä kohteita ei koluta vaan niitä tuijotetaan strobojen välkkeessä.
Eräs radio-ohjelman vahvuuksista on aina ollut se, että ohjelmaa kuunnellessa voi mielessään visualisoida maailmoja joita musiikkiraita luo. Kuvaavaa onkin kokemukseni kertaluonteisuus tässä muodossa. Olen yhden katsomiskerran jälkeen vain kuunnellut elokuvan uudestaan ja uudestaan.
Elokuvassa näytetyissä kohteissa ei ole mitään vikaa. Paikallaanpysymisessä ei ole mitään vikaa. Ikävä kyllä en vain löydä strobo-valaistukselle niissä sijaa. Jos jatkoa vielä joskus saadaan, mikä olisi ihan toivottavaa, ehdotukseni olisi ottaa hillitympi lähestymiskulma valojen käyttöön. Hienoa kuitenkin saada teos ihan teatteriin asti nähtäville.
Eatnanvuloš lottit – Maan sisällä linnut (2018)
Minulla on unelma: lyhytelokuvia esitettäisiin elokuvateatterissa ennen kokopitkää mainosten sijaan. Etelän yleisökin saisi maistella saamelaista kulttuuria ennen illan kotimaista hittielokuvaa kun Maan sisällä linnut -kaltainen teos näytettäisiin kysymättä. Hyvä alku on toki sisällyttää tämä elokuva festareiden avajaisnäytökseen.
Esimerkiksi kommunististen itäblokin maiden elokuvateattereissa esitettiin 1980-luvulla lyhytanimaatioita ennen pitkiä elokuvia. Niitä ei pidetty lasten tai aikuisten elokuvina. Ne eivät olleet kellekään, eikä niitä täten kyseenalaistettu. Ne olivat erinomainen väylä kritisoida hallintoa ja kansalaisten kokemia ongelmia. Ehkä kuitenkin jätän kommunismin vertailukohtana tähän.
Tämä lyhytelokuva esittää loputtoman kaunista luontoa kahden balettitanssijan esityksen taustalla. Luonnon sekaan sijoitetaan teknologiaa ja niin sanottua kehitystä. Vastakkainasettelu luonnon ja teollistumisen välillä jää taka-alalle kun performanssi Valtion maata -kyltin ympärillä alkaa. Toinen puolisko kylteistä peitetään ja jäljelle jää vain osoitus “maasta.” Siirrytään maan läpi lopulta eduskuntatalon portaille.
On jo korkea aika antaa näkyvästi lisää puheenvuoroja saamelaisille ja haudata viimeisenkin jäärän nunnukanunnuka-asenne lopullisesti. Eteläsuomalainen koululaitos käsitteli opiskeluaikoinani saamelaisten olemassaolon yhdellä lauseella. Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan kasarisketsi on toiminut osalle kuin wikipedia-artikkelina saamelaisesta. Aika paljon parempaan soisi pystyvän.