Huumori on tapa puhua traagisista asioista, tapa sanoa jotain vakavaa – jokainen hyvä koomikko tietää tämän, ainakin alitajunnassaan (mikäli sellaista edes on olemassa). Aleksi Salmenperän (Paha perhe (2010), Häiriötekijä (2015), Jättiläinen (2016)) elokuvan nerokkuus piilee siinä että hän löytää traagisista asioista – kuolemasta, petoksesta, toivottomuudesta – huumoria, joka ei ole edes mustaa. Se on pikimustaa, mustaa kuin mustin hiili tai pimein auringonpimennys. Ollaan toivon tuolla puolen, kaiken lopullisen tai edes tilapäisen valaistumisen ja armon saavuttamattomissa.
Eero (Tommi Korpela) on kirjailija, vieläpä melko tunnettu ja menestynyt. Hän ei ole viiteen vuoteen julkaissut edes yhtä virkettä. Kustannussopimus kuitenkin löytyy peräti kahdelle kirjalle. Niistä hän ei ole vielä kirjoittanut sanaakaan. Ennakkoa hän on saanut peräti 50 000 euroa kummastakin kirjasta, Usvasta ja Posteljoonista. Tuttavien keskuudessa jälkimmäistä nimitetään toistamiseen erheellisesti Postinkantajaksi, kaikuna Charles Bukowskin Postitoimistosta (1971). Kustantajalle, apelleen ja anopilleen sekä mahdolliselle lukijakunnalleen hän on pystynyt uskottelemaan olevansa työn touhussa. Kirja on valmis, se pitää vain haravoida uudelleen kasaan, viimeinen loppurutistus puuttuu, timantti pitää hioa ja niin edelleen. Todellisuus on kuitenkin toisenlainen kuin sen uskoteltiin olevan: Eero on tuijottanut vain tyhjää näyttöä.
Hänen avopuolisonsa Pihla (Laura Birn) on toisaalta menestynyt näyttelijän urallaan. Suurimmaksi osaksi Pihla esiintyy eroottisissa elokuvissa, lyhyet still-kuvat muistuttavat pehmopornoa. Kunniantunto on kuitenkin kova ja arvostus vakaa. Kun Pihla saa tilaisuuden lähteä Englantiin tekemään elokuvaa, hän tarttuu siihen, vaikka avomies Eero sanoo suoraan vastustavansa ideaa, se kun sisältää myös naurettavan sänkykohtauksen. Vastapainoksi Eero sanoo lähtevänsä merille, mutta hän tuskin tietää itsekään, mitä se konkreettisesti tarkoittaa. Maailma ei ole vain monimutkainen, monisyinen ja kirjava, vaan liki vuorovaikutuksellinen, syyn ja seuraamuksen vastainen. Tämän Salmenperä ymmärtää ehkä tiedostamattaankin.
Rakasteltuaan Englannissa vastanäyttelijäänsä Pihla tulee paksuksi. Merillä olleessaan Eero löytää itsensä pakomatkalta, joka on toivoton: itseään ei voi paeta vaikka menisi maailman ääriin. Kirja on yhä kirjoittamatta ja miestä uhkaa oikeudenkäynti. Palattuaan viimein matkoiltaan hän joutuu oikeusjutun pyörteisiin. Samaan aikaan Pihla ja Eero yrittävät aloittaa alusta, perustaa perhettä ja mennä naimisiin. Elämä jatkaa samaa vanhaa, linkuttavaa ja rullaavaa rataansa. Äitiydestään huolimatta Pihla on yhä uranainen, raudanluja yrittäjä, joka kantaa vaikka vauvan koekuvauksiin mukaansa. Eero päättää lähteä Lappiin tapaamaan alkoholisoitunutta kirjailijaa (Hannu-Pekka Björkman). Viimeisenä tekonaan kuuluisa kirjailija, ennen kuin tukehtuu oksennukseensa, kirjoittaa Eeroa varten kirjan. Se saa palaa kokossa samana yönä tai aamuyönä, jos Eero ei ota sitä itselleen. Kokon leimuavista liekeistä Eero haravoi sen mitä kirjasta on jäljellä. Vastentahtoisesti, mutta mielensä salaisissa labyrinteissä varmasti tyytyväisenä hän ottaa mestarin kirjan nimiinsä.
Tämä petos ratkaisee monta ongelmaa, muun muassa oikeusjutun kulut. Pietari Peltolan, Peter Flinckenbergin ja Heikki Färmin kuvaus on kaunista ja selkeää. Musiikki, josta muun muassa Talmud Beach ja Ville A. Tanttu vastaavat, on hyvää. Sitä käytetään juuri oikeissa kohdissa. Birn ja Korpela ovat kummatkin loistavia. Leikkauksessa tiedetään että pitää rajata tai muuten ei tule puhuneeksi mistään mitään. Siitä vastaa Samu Heikkilä. Teos puristettiin nykyiseen kestoonsa yli neljästä tunnista. Tällaisenaan se on juuri sopivan pituinen. Siinä ei ole mitään turhaa. Cameoroolin kirjamessuilla tekevät muun muassa Sofi Oksanen, Jörn Donner ja Kari Hotakainen. Elokuvaa on tehty neljän vuoden ajan. Siinä näkyy kauniisti ajan leikki ihmisillä, Birnin raskaus ja Korpelan muodonmuutokset.
Elokuvassa hamuillaan porvarillisen ihmismielen hapettomissa syvänteissä ja parisuhteen henkisesti mutaisissa laaksoissa. Ollaan sekä mustavalkokuvauksen perfektionistisessa selvyydessä että välähtävien värikuvien paratiiseissa. Elokuva on kauttaaltaan ehyt kokonaisuus. Se mikä on absurdia tai jopa hieman surrealistista lähtee ihmisestä itsestään. Tommi Korpela on sanonut, ettei ole vaikea näytellä Eeroa, niin lähelle hänen henkilönsä tulee todellisuutta. Ongelmat, joita elokuva käsittelee, ovat porvarillisia ongelmia, niin sanotun ensimmäisen maailman dilemmoja: miten pitää parisuhdetta yllä, kuinka pitää kulissin vaikeudet poissa parrasvaloista, miten palauttaa luomisvoima ja miten pitkälle taiteessa pystyy menemään tuhoamatta ihmissuhteita. Kuulostanee hiukan latteilta, käytetyiltä ja, niin, porvarillisilta, mutta näitä ongelmia käsitellään tavalla, jolla katsojille ei taatusti tule tylsää.
Vaikka kirjallisuus olisikin paskaa, kuten Jean-Paul Sartre kirjoitti, sitä ainakin mainostetaan näyttävästi ja häpeilemättä. Sen eteen saatetaan tehdä suunnattomia ponnistuksia ja pinnistyksiä. Se voi myrkyttää ihmisen aivot, tartuttaa häneen poislähtemättömän sairauden, parantumattoman mielen syövän, henkisen ruton, josta ei pääse eroon ennen kuin on matojen ruokaa. Kirjallisuus voi koukuttaa kuin heroiini. Se voi syövyttää sielua kuin happo. Se voi olla vaarallista, se voi olla räjähde jolla räjäyttää maailma taivaan tuuliin. Eikä ehkä se, ettei pysty kirjoittamaan, kuten Eeron henkilö elokuvassa, ole enempää kuin henkinen meriitti.
Kirjailijan blokista, valkoisen paperin kauhusta on tehty lukuisia elokuvia ja kirjoitettu läjäpäin kirjoja, mutta Salmenperän teos ei vastaa mitään aikaisemmin näkemääni – se on kokonaan omanlaisensa työ. Jos kliseitä käytetäänkin, ne muuttuvat ansioiksi. Kaikki on mieletöntä ja turhaa. Masennus asuu Eerossa kuin myrkyllinen hämähäkki taivaassa, siellä missä Jumalan kuuluisi olla. Tyhjyys, kirjoittaa Jörn Donner, on hedelmällinen tila, jossa alitajunta työskentelee ja tuottaa unelmia. Siltä ei vaikuta Eeron kohdalla. Hänelle tyhjyys on vain tyhjyyttä, eikä se tuota mitään muuta kuin lisää tyhjyyttä. Pari lausetta jotka hän on saanut puserrettua tietokoneeseensa ennen kuin tuhoaa sen, ovat täynnä itseinhoa, vihaa ja hyvin tiedostettua masennusta. Miehen identiteetti on irrallaan kuin löystynyt ruuvi. Hän on vinksahtanut. Hän on masentunut. Hän on ahdistunut. Hän yrittää kätkeä koko sisäisen tuskansa, niin kauan kunnes se on räjähtää päin pärstäänsä. Toivoa ei ole, lohtu on kuollut ja usko sekä armo pitäisi löytää.