Yorgos Lanthimoksen käsissä porvarilliset ja tavanomaisuuden kulissit saavat vähintäänkin kyytiä. Helvetti vedetään sydänkirurgi Stevenin (Colin Farrell), hänen lastensa Kimin (Raffey Cassidy), Matthewin (Bill Camp) ja vaimonsa Annan (Nicole Kidman) elämään – mutta silläkin on syynsä. Ja hirveää juuri on se, Jean Renoiria lainatakseni, että kaikella on syynsä. Stevenin henkilö on kiistatta hieno ruumiillistuma ihmisestä, joka pystyy valehtelemaan niin hyvin itselleen, että unohtaa teennäisyytensä ja valheellisuutensa, josta hänen on maksettava. Hän joutuu vastakkain omatuntonsa ja moraalinsa kanssa, hän joutuu kohtaamaan valintansa. Yksinään hän ei epäile kykyään kohtaloaan vastaan. Sydänkirurgina, jolloin hänen käsissään on ihmisen henki, hänestä on tullut jumalankaltainen: hän on kohonnut ylemmäs, ja tästä ajatusrikoksesta hänen on maksettava kalliisti.
E.M. Ciorania lainatakseni: ”siellä missä rauha, hygienia ja joutilaisuus riehuvat, psykoosit moninkertaistuvat.” Hyvän elämän illuusion hämärä varjo puretaan piinallisesti palasiksi. ”Kohmeisen kylmää suhtautumista ihmiskuntaan” on verrattu Stanley Kubrickiin: ”kaikki kubrickmaiset maneerit”, kirjoittaa Otto Kylmälä, ”on kuitenkin siivilöity mestarillisesti tukemaan tarinankerrontaa ja sen sisäistä maailmaa.” Tässä elokuvassa ei ole konkreettisesti hirviöitä, mutta hirviö on olemassa ja se piilee ihmisen valinnoissa: omatunto, jonka täytyy kiusata töissään juopotellutta Steveniä (jonka seurauksena Martinin isä kuoli), on se hirviö joka vetää hänet kreikkalaiseen ja raamatulliseen tragediaan.
Ja niin porvarillinen maailma alkaa vähitellen muistuttaa kirottua paikkaa. Ensin lapsien jalat menettävät voimat, lopuksi, juuri ennen kuolemaa, silmistä alkaa vuotaa verta. Paholaisen on täytynyt tehdä sopimus Martinin (Barry Keoghan) kanssa, mutta mitään sellaista ei konkreettisesti näytetä. Toteuttaessaan oikeudenmukaisuutta maailmasta voi tulla todella pirullinen tragedian näyttämö, jossa rauhan ja turvallisuuden kuoltua joutuu vakaastikin elävä valintatilanteisiin, joissa kysymyksenä on, ei vähempää kuin elämä ja kuolema.
Pelottavinta on pelko. Mutta suurin ahdistuksen aihe on loputon epävarmuus, jatkuva piinaava kadotuksen totuus, se että paljastuu kaiken yhdentekevyys, kaiken turhuus. Hirveää on se että maailman pyrkiessä oikeudenmukaisuuteen siitä tulee epäoikeudenmukainen. Kaiken henkisen piinan ja kolkkouden keskeltä pilkistää kuitenkin kuiva, musta huumori, jolle vain harva uskaltaa nauraa ääneen. Kauhun tunne kumpuaa siitä, että täysin rationaalisesti ja realistisesti kuvattu maailma alkaa saada irrationaalisia ominaisuuksia, siitä että maailma odottamatta näyttäytyy aivan toisenlaisena kuin sen haluttiin tai uskottiin olevan. Yhtymäkohdan voi vetää Pier Paolo Pasolinin Teoremaan (1968), jossa myös porvarillinen ympäristö muuttuu muukalaisen astuessa sisään kulisseihin.
Elokuva tiedostaa sen, että vaikka jotain ei näy, se ei tarkoita, ettei sitä olisi olemassa – sydänkirurgi Stevenin ”kauniissa käsissä” kuollut Martinin isä on poissaolollaan yksi elokuvan merkittävimmistä hahmoista. Martin – 16-vuotias poika josta tulee tarkoituksella jopa epäilyttävän hyvä ystävä Stevenin kanssa, niin ettei tästä ystävyyssuhteesta puutu tiettyä kiusallisen kuivaa komiikkaa – nähdään usein syömässä, juomassa tai polttamassa tupakkaa. Hän on kauttaaltaan mukava kaveri, joka osoittaa myös empatiaa uhrejaan kohtaan. Hän on niin mukava ja tuttavallinen että hänessä on pakko olla myös ripaus sietämättömyyttä. Kun hänen päämääränsä paljastuu, katsoja, miten hyväsydäminen tahansa, ei saa inhoväristyksiä, kun Steven pahoinpitelee tätä vasta keskenkasvuista, mukavanoloista poikaa. Jokainen isku tuntuu jotenkin oikeutetulta. Mutta Martin ottaa iskut vastaan kuin kokenut masokisti. Demonstroidessaan oikeudenmukaisuutta hän puraisee jopa kädestään palasen. Näin ollen Lanthimos tulee paljastaneeksi katsojastaan jotain perustavanlaatuisen häiritsevää.
Kuvaavaa on että elokuva saa alkunsa kirjaimellisesti siitä, kun rinta on leikattu auki ja sydän pamppailee lähikuvassa. Mutta Lanthimos on kylmä ja älykäs kuin kone. Hänen kreikkalaisessa veressään virtaa julmaa laskelmointia. Vaikka sydän on revitty alastomaksi, lopputulos on hyväosaiselta vaikuttavan perheen hyytävää tarkastelua kohti pahenevaa helvettiä, kuin seuraisimme jostain metallin yhtälön kemiallisesta kaavasta tehtyä elokuvaa. Mutta kyseessä on ihmisten kohtalo ja juuri se tässä on niin piinaavaa.