Suomalaiset eivät ole urheilukansaa, vaan voittajakansaa. Alle 20-vuotiaiden jääkiekon maailmanmestaruus alkoi kiinnostaa tasan siinä samassa hetkessä valtaisaa määrää jengiä, kun voitto kilahti plakkariin. Sitä edeltävinä vuosina, jolloin menestys oli vaatimattomampaa, Lue lisää
Yukio Mishima ehti noin 20-vuotisen uransa aikana julkaista suorastaan käsittämättömän määrän kirjallista materiaalia aina runoudesta ja proosasta näytelmiin. Myös elokuvan kanssa hän ehti lyhyesti flirttailla ennen suurieleistä itsemurhaansa, mutta vain pienimuotoisesti. Kahden cameo-esiintymisen lisäksi näkyvimmät roolityöt Mishima suoritti Yasuzo Masumuran hyvin tyypillisessä 60-luvun yakuza-elokuvassa Afraid to Die ja Hideo Goshan samurai-elokuvassa Hitokiri, jolle Takashi Miike myöhemmin ohjasi jonkinlaisen näennäismentaalisen jatko-osan Izo. Näistä silti selvästi omintakeisin ja korostettavin on lyhytelokuva Patriotism. Mishiman samannimiseen novelliin perustuva elokuva on kaikin puolin kirjailijan henkilökohtainen projekti, jossa näkyy hänen lisäkseen pienen kuvausryhmän pienellä budjetilla toteutettu käytännönläheinen panostus.
Carlos Reygadas on todennut Battle in Heavenin olevan hänen rakas ongelmalapsensa eikä ihme. Se on lähempänä hengeltään ristiriitaisen vastaanoton saanutta Post Tenebras Luxia kuin yleisesti arvostettuja Japónia ja Silent Lightia. Samoin Battle in Heaven on vaarallisen lähellä lipsua sinne epämääräiselle alueelle, jossa voidaan puhua kansainvälisen art house -elokuvan kliseistä: mukana on estotonta seksuaalisuutta, yllättävää ja hyökkäävää väkivaltaa ja stoalaisesti ympäröiviin tapahtumiin reagoivia henkilöitä. Se myös todennäköisesti suututtaa ja etäännyttää katsojansa käsittelemällä niinkin epäseksikkäitä aiheita kuin luokkaeroja, uskonnollisuutta ja kokonaisen kulttuurin sairautta.
The Collector alkaa kuvalla kesäisestä englantilaisesta pellosta. Mies pyydystää perhosen. Siinä ei pitäisi olla mitään paholaismaista, mutta kuva saa myöhemmin perverssin metaforan. Perhonen haavissa mies kävelee pois nurmelta, kamera tilttaa ja miehen eteen paljastuu 1600-luvulla rakennettu kaunis linnamainen rakennus. Käydään läpi talon tiloja, melkein kuin tutkittaisiin mielen eri kerrostumia. Kertojaääni aloittaa: ”Luullakseni se oli yksinäisyys, joka sai minut ostamaan tämän talon…” Sitten leikataan Lontoon kadulle, toisenlaiseen jahtiin.
Elokuva joka porautuu suoraa tietä sieluun, eikä jätä hetkeksikään rauhaan. Christianen maailma on putoamassa alamäkeen, se ei pelkästään putoa pitkältä alas, mutta se lysähtää suoraan asfalttiin. Christiane F:ssä tulee selväksi se, kuinka Christiane aluksi voi hyvin ja miten hän fyysisesti muuttuu ihmisraunioksi ja kuinka yksi huumekokeilu tekee hänestä jo ruumisarkun. Tämä ei vähennä elokuvan moraalista pointtia, jonka se jo heti tuntuu ottavan kantaakseen. Joskin moralisointi ei ole hetkeäkään elokuvan maailman kuvaamista tärkeämpi. Se tulee kuin välttämättömänä lisänä, sivuoireena. Siinä mielessä siitä ei ole – vain harvoissa tapauksissa näin on – haittaa elokuvalle. Toisin sanoen, elokuvan kuvaama maailma on niin vahva, että tekijöiden moraaliset aikomukset jäävät sen alle, ja ponnistuksilla saarnaaminen karsiintuu.
1980-luvun lopulla italialainen kauhuelokuva teki hidasta, mutta varmaa kuolemaa. Amerikkalainen slasher-aligenre oli ottanut suuria vaikutteita italialaisista giallo-elokuvista, eikä italialaisilta riittänyt rahkeita vastata tähän uuteen hittigenreen tiettyjä suuremman budjetin poikkeuksia lukuun ottamatta, joihin lukeutuu esimerkiksi Lamberto Bavan mainio Demons. Vuonna 1987 kuitenkin Michele Soavi, tässä vaiheessa Joe D’Amaton ja Dario Argenton kanssa työskennellyt käsikirjoittaja/näyttelijä/ohjaaja sai tilaisuuden tehdä esikoisohjauksensa. Syntyi Suomessa hilpeästi nimetty Mielisairaalan massamurhaaja, eli StageFright. Se jäi historiankirjoihin ainoana merkittävänä yrityksenä italialaiselta elokuvateollisuudelta paitsi ottaa suuresti vaikutteita slasherista, myös tehdä vastaisku sen ytimeen pelkän halvan matkimisen sijasta.
Martin Scorsese on ilmoittanut The Wolf of Wall Streetin yhteydessä mahdollisesti lopettavansa lähivuosina elokuvien tekemisen. Tämä ei välttämättä tullut yllätyksenä aikamoista työtahtia noudattavalta ohjaajalta, jolla on kuitenkin jo 71 vuotta ikää Lue lisää
Chan-wook Parkin vuoden 2003 Oldboy oli monelle nuorelle, hieman elokuvista kiinnostuneille aikoinaan se sykäys, joka lähetti heidät uusille poluille laajentamaan näkemyksiään elokuvista. Tiedän tämän, koska luen ehkä itseni yhdeksi heistä. Sen vimmainen audiovisuaalisuus, karu väkivalta ja elämää suuremmat ihmissuhdekuviot lupasivat paljon elokuvan mahdollisuuksia niihin paremmin tutustumattomille. Useille ikäpolville löytyvät omat vastaavat elokuvansa, aina Citizen Kanesta Matrixiin ja sieltä, luoja paratkoon, Avatariin. Näin kymmenen vuotta myöhemmin katsottuna Oldboy ei anna ainakaan minulle paljoa, mielessäni lähinnä pyörisi päätoimittaja Lambergin suullaan tekemät pieruäänet ja toimittaja Majuri huutamassa: “Keskinkertaista korealaista!” Tähän tosin liittyy osin se, että olen yksinkertaisesti kuluttanut kyseisen elokuvan loppuun.
