Maa: Yhdysvallat, Iso-Britannia, Saksa
Genre: Toiminta, fantasia
Ohjaus: Joe Wright
Käsikirjoitus: David Farr, Seth Lochhead
Kuvaus: Alwin Küchler
Leikkaus: Paul Tothill
Sävellys: Ed Simons, Tom Rowlands
Näyttelijät: Saoirse Ronan, Eric Bana, Cate Blanchett, Jessica Barden, Tom Hollander
Kuusamon järvet kimaltelevat auringonvalossa, ja poro kävelee rauhallisesti metsässä. Yllättäen metsän rauhallisuus ja seesteisyys järkkyy ilman halki kiitävän nuolen voimasta. Poro kaatuu, ja Saoirse Ronanin esittämä 15-vuotias teinityttö nimeltä Hanna kävelee sen vierelle päästääkseen sen tuskistaan. Tämä on ensimmäinen useista kerroista, kun Joe Wrightin Hannassa Ronanin hahmon teko rikkoo maailmassa vallitsevan harmonian, luoden hetkellisen kaaoksen jonka jälkeen hänen sisällään tuntuu taas vallitsevan jonkinlainen tyhjyys.
Hanna asuu Suomen korvessa isänsä Erikin (Eric Bana) kanssa askeettista elämää mökissä. Mies on selvästi opettanut tytölle kaiken mitä on halunnut hänen tietävän. Iltaisin luetaan tiedekirjoja ja tentataan maantietoa Hannan odotellessa haikeana opinnot päättävää Grimmin satukirjaa. Kirjan sivuja peittää hänen äitinsä veri. Kaksikolla on varsin värikäs menneisyys. Erik oli CIA:n agentti, jonka luotsaamasta supersotilasohjelmasta Hannakin syntyi. Hänen äitinsä terminoitiin ohjelman lopetuksen yhteydessä, mutta Erik pakeni tytön kanssa. Vuosikausien koulutuksen jälkeen Erik vihdoin käynnistää suunnitelmansa ilmoittamalla CIA:lle heidän sijaintinsa siinä toivossa, että Hanna pääsee tapaamaan ja tappamaan Marissa Wieglerin (Cate Blanchett), joka vastasi ohjelman lopettamisesta ja Hannan äidin, Erikin rakastaman naisen, murhasta.
Juonikuvauksesta tulee varmasti kaikille mieleen lähinnä jokin puolivillainen Bourne-rymistely. Ennakkoluulo on kuitenkin tällä kertaa aina vain parempi, sillä sitä helpommin elokuvaa katsoessa kokee melkoisen yllätyksen. Hannan päädyttyä vankilaan ja paettuaan sieltä Marokon aavikolle hän pääsee boheemin brittipariskunnan hoiviin. Tästä alkaa Hannan varsinainen matka Saksaan, kohti Suomesta paennutta isäänsä sekä etenkin kohti aikuistumista. Ja juuri tämä aikuistumisen ja kasvamisen teema tekee elokuvalle suurimman pesäeron muihin nykytoimintaelokuviin. Kyseessä on enemmänkin satu kuin agenttijännäri ja ennen kaikkea naivistinen kasvutarina. Sen päähenkilö on vasta lapsi, joka sysätään kylmään maailmaan. Hänen käsityksensä ihmissuhteista on primitiivisellä tasolla.
Tämä käsitys kuitenkin kasvaa brittipariskunnan teinityttären Sophien (Jessica Barden) solmiessa Hannaa kohtaan jonkinlaisen ystävyyssuhteen. Sophie on röyhkeä, huvittava ja ikäänsä nähden pikkuvanha ainakin mitä tulee hänen käsitykseensä seksuaalisuudesta ja ihmissuhteista. Yhdessä pari käy juhlimassa, päätyy vieraiden miesten matkaan ja Hannan ensisuudelmakin jää varsinaista suudelmaa vaille – Hän kun reaktion omaisesti kamppaa miehen maahan hänen tullessa liian lähelle. Sophien kanssa muodostettu suhde tulee kliimaksiinsa kaksikon jakaessa peiton sekä oudon suudelman teltan sisällä Sophien veljen katsellessa heitä salaa. Duo keskustelee ystävyydestä ja sen mahdollisuudesta kahden ihmisen välillä, joista toisella ei ole varsinaista persoonaa keksittyjen taustatarinoiden lisäksi. Hannan naiivi olemus kuitenkin vetoaa jopa minuun ihmisenä elokuvaa katsoessa. Ronan tekee poikkeuksellisen hyvää työtä esittäessään jatkuvasti vieraisiin maihin päätyvää pikkutyttöä, jolle sosiaalinen normi on jo pelkkänä käsitteenä tuntematon.
Ohjaaja Wrightin aiemmat työt kuten Atonement ovat sisältäneet runsaasti luovaa, villiä ja suorastaan musiikkivideomaista editointia ja kameratyötä. Tästä taustasta kuvittelisi olevan helppoa ponnistaa toimintaelokuvan maailmaan tekemään visuaalisesti lennokasta Bourne-kopiota, mutta auteur onnistuu tekemään teokselleen myös suurta tyylillistä pesäeroa joka, yhdistettynä elokuvan varsinaisen sisällön kanssa, tekee suoran vertailun kahden välillä mahdottomaksi. Visuaalisesti elokuva on kauttaaltaan huikea ja omaperäinen. Kohokohdaksi nousee Hannan vankilapako, jonka kekseliäs valojen ja varjojen kontrastin vahva korostaminen tuntuu kunnianosoitukselta Carol Reedin Kolmannen Miehen kuuluisaa viemäriajojahtia kohtaan. Elektronisen musiikin huippunimiin kuuluva veljesduo The Chemical Brothers vastaa elokuvan vahvasta soundtrackista. Etenkin Wrightin kamerakikkailujen kanssa Hannan kasvua ja kriisejä säestävä teknomusiikki onnistuu tuomaan elokuvaan hämmentävän paljon immersiota.
Tätä immersiota tukevat poikkeuksellisen komeat ja runsaat lavasteet. Jokainen kohtaus tuntuu omalta setpieceltään, lähtien Kuusamon lumisista maisemista lopun surrealistiseen Argento-henkiseen huvipuiston keskellä olevaan räikeästi valaistuun taloon. Sophien ja Hannan suhde päättyy Hannan ansiosta siihen, että Sophie perheineen eristetään omiin erilailla lavastettuihin kontteihinsa Wieglerin palkkaamien eriskummallisten saksalaisten kätyreiden kävellessä niiden päällä. Otos on kuin ala-asteen dioraamaa katselisi. Elokuvassa painotetaan myös kiitettävän vahvasti Hannan persoonan esittämistä ja hänen näkökulmaansa tapahtumiin, joten hänen menneisyytensä tutkiminen ja selostaminen jää erittäin vähäiseksi, eikä kertaakaan tule sitä oloa, että katsojan päälle vain kaadettaisiin informaatiota tylsistä supersotilassuunnitelmista.
Satumaista tunnelmaa taas korostetaan paitsi ilmiselvin visuaalisin keinoin, kuten Grimmin satuihin perustuvalla huvipuistolla, myös roolijaolla. Antagonistin asemaan joutuva Wiegler on kuin noita-akka, joka menee kivuliaisiin ylilyönteihin pitääkseen yllä täydellistä imagoaan, hinkaten hampaitaan hammaslangalla verenvuodosta huolimatta. Blanchett on myös roolissaan mainio, ja etenkin kaikki suora dialogi jota hän Hannalle puhuu on erinomaisesti naamioitu äidilliseksi lohdutukseksi vaikka todellisuudessa kyseessä on vain yritys saada tyttö tapettua tai kaapattua. Lopussa Hanna itsenäistyykin, hyläten ensin isänsä järkytyksen hetkellä ja myöhemmin jahdaten tätä todellista äitiään, Marissaa, hänet luonutta hirviötä, edellä mainitun huvipuiston hylätyissä huviajeluissa, astuen lopulta jättimäiseen suden suuhun, joka muistuttaa Wrightin käyttämien kuvakulmien ansiosta enemmän Freudin visioimaa vagina dentataa. Tällöin siitä tuleekin kirjaimellisesti surman suu, paluu kohtuun, josta Hanna joko palaa voitokkaana ja itsenäisenä oliona tai ei lainkaan. Elokuvan viimeisessä otoksessa, ammuttuaan jo kertaalleen ohi Marissan sydämestä, hän osoittaa taas meitä, katsojia, aseellaan. Tapahtuma on liian yksityinen meille nähtäväksi, ja hän ampuu objektiivia kohti elokuvan loppusoittona. Tuliko Hannasta jonkinlainen perverssi visio aikuisesta, veressä kylvetetystä tappajasta, vai jäikö hän kohtuun?
