The Venerable W. (2017)
Pelko ja pelon lietsonta ovat aiheuttaneet sen, että rauhan uskonnon perusta Myanmarissa lepää murhattujen ruumiiden päällä. Tässä pahassa on jotain käsittämätöntä ja selittämätöntä.
The Soft Skin (1964)
Kun ihminen elää parisuhteessa ja syystä tai toisesta päätyy pettämään kumppaniaan, nousee ensimmäisenä mieleen yksinkertainen kysymys: Minkä takia? Miksi ihminen pettää ihmistä, jota rakastaa ja joka rakastaa häntä takaisin. Onko rakkaus jo tässä vaiheessa kärsinyt lopullisen kolahduksen, mistä ei uskalleta puhua toiselle osapuolelle, koska syvät, vielä olemassa olevat tunnesiteet velvoittavat edelleen tuon ihmisen alitajuiseen suojeluun? Miksi sitten elää valheessa? Tätä suurta kysymystä pui François Truffaut’n The Soft Skin.
The Man Who Loved Women (1977)
En tiedä johtuuko siitä, että Steve McQueenin mainio seksiaddiktiokuvaus Shame on vieläkin tuoreessa muistissa väkevyytensä ansiosta vai mistä mutta pelkästään tämä Truffaut’n vuoden 1977 teoksen nimi nostaa esille samanlaisia mielikuvia. Loppujen lopuksi nämä mielikuvat ja ennakko-odotukset eivät osoittaudukaan aivan niin kaukaa haetuksi kuin voisi luulla.
Elokuva alkaa hautajaiskohtauksella, mistä ei suoranaisesti mutta kuitenkin varsin yksioikoisesti kohtauksen pitkittyessä käy ilmi, että kyseessä on alkaneen elokuvan päähenkilön viimeinen matka, mitä on säestämässä, mikäs muukaan kuin joukko naisia ja mielenkiintoisella tavalla hilpeä viulumusiikki. Musiikkivalinta tuntuu aluksi varsin ihmeelliseltäkin hieman hämätessään katsojaa luulemaan tilannetta täysin joksikin muuksi, mitä filmin kuvasto tarjoilee. Pian tosin käy ilmi, miksi musiikkivalinta oli juurikin tällainen.
Muodonmuutoksia, menneisyydenhallintaa: Hitchcockista ja Petzoldista
Christian Petzold tekee Fassbinderin ja Hitchcockin työkalupakeilla trillereitä saksalaisesta muistista.