In naïve, or pure, Camp, the essential element is seriousness, a seriousness that fails. Of course, not all seriousness that fails can be redeemed as Camp. Only that which has the proper mixture of the exaggerated, the fantastic, the passionate, and the naïve.
– Susan Sontag, Notes on “Camp”, 1964
Jacqueline Susannin helmikuussa 1966 ilmestynyt romaani Valley of the Dolls (Nukkelaakso, suom. 1968) oli 1960-luvun loppupuolen suurin kirjallisuussensaatio ja on edelleen yksi kaikkien aikojen myydyimmistä kirjoista. Susannin omasta elämästä ammentava tarina kertoo kolmen nuoren naisen kokemuksista viihdeteollisuudessa vuodesta 1945 vuoteen 1965. Kirja sai kriitikoilta negatiivisen mutta ostavalta yleisöltä hullaantuneen vastaanoton. Hollywood-filmatisointia ryhdyttiin luonnollisesti valmistelemaan pian, ja ensi-iltansa laskusuhdanteessa olleen 20th Century Foxin levittämä tuotos sai joulukuussa 1967. Romaanin tapaan elokuvakin oli arvostelijoiden lyttäämä yleisömenestys ja myöhemmin kulttiteos, mutta täysin samasta puusta romaania ja elokuvaa ei ole veistetty. Siinä missä Susannin bestseller tuntuu olevan itsetietoinen ja tarkoituksella juuri niin häpeilemätön kuin on aiottukin, on filmatisointi monilta osin ilmeisen epäonnistunut ja siksi kiehtova tapaus. Kirjailijan mukaan elokuvaversio oli ”piece of shit”. Monien mielestä se on jopa camp-klassikko, joka ei kuitenkaan tiedä olevansa camp.
Tarina alkaa näin: Uusienglantilaisesta pikkukaupungista New Yorkiin muuttava, kokematon mutta elämänjanoinen Anne Welles (elokuvassa Peyton Placen tv-tähti Barbara Parkins) päätyy viihdealan lakitoimiston sihteeriksi ja rakastuu hurmaavaan juristiin Lyon Burkeen (Paul Burke). Työnsä kautta Anne tapaa myös Broadway-show’ssa pikkurooleissa esiintyvät Neely O’Haran (lapsitähtenä Oscarin voittanut Patty Duke) ja Jennifer Northin (nykyisin karmeasta kohtalostaan tunnettu Sharon Tate). Neely on nuori, rempseä ja lahjakas laulaja-näyttelijä, Jennifer esiintyjänä rajoittunut mutta huomattavan kaunis ja hyväsydäminen. Show’n tähti on nelikymppinen diiva Helen Lawson (roolin päihdeongelmansa vuoksi potkut saaneelta Judy Garlandilta perinyt Susan Hayward). Ennen pitkää viihdemaailma vie neidot mukanaan: Neelystä tulee filmi- ja levytähti ja Annesta suuren kosmetiikkamerkin mainoskasvo. Jennifer päätyy laulaja Tony Polarin (Tony Scotti) vaimoksi, mutta miehensä sairastuttua hän lähtee Ranskaan tekemään eroottisia elokuvia.
Valley of the Dollsin juju on siinä, että se näyttää viihdeteollisuuden synkän ja raadollisen puolen. Suuri suosio on helppo selittää tirkistelynhalulla: 1960-luvulla yleisöllä ei ollut samanlaista pääsyä kulissien taakse ja julkkisten yksityiselämään kuin nykyään. Valley of the Dollsin hahmot ovat fiktiivisiä, mutta heille on vastineensa todellisuudessa, vaikka elokuvan alkuplanssi muuta väittääkin. Neelyn hahmon innoittajat ovat Judy Garland ja Frances Farmer, Jenniferin taas Marilyn Monroe ja tuntemattomampi Carole Landis. Vaikka hahmoja ei voisikaan yhdistää tosielämän tähtiin, on kertomus silti vetoava. Alan paineet ja henkilökohtaiset ongelmat ajavat nuoret naiset sortumaan päihteisiin, erityisesti reseptilääkkeisiin: unilääkkeet, laihdutuslääkkeet, rauhoittavat ja piristeet ovat Susannin luomassa maailmassa ”nukkeja”, jotka tuovat lohtua kaaokseen. Nimen nukkelaakso viittaa siis siihen alhoon, johon riippuvuus naiset vie.
Criterion Collectioniinkin nostetun Valley of the Dollsin pitäminen camp-klassikkona on aivan perusteltua: Susan Sontagin määritelmä puhtaasta campista osuu siihen tarpeeksi hyvin. Tietoisen roskaisen mutta yllättävän monitasoisen romaanin adaptaatio on itsensä liian vakavasti ottava, moralisoiva ja teennäinen viihdeyritelmä, jonka viihdearvosta merkittävä osa syntyy tahattomasta koomisuudesta, ja joka kärsii identiteettikriisistä. Julkaisuajankohta vanhan ja uuden studioelokuvan tekemisen tavan taitekohdassa osaltaan selittää sekavaa sävyä. Vuonna 1967 Hollywood oli muutoksen kourissa orgaanisemman, realistisemman ja uutta luovan ilmaisun tehdessä nousua valtavirtaan. Valley of the Dollsissa tämä murros näkyy uskaliaassa aihepiirissä, osittain tuoreissa näyttelijöissä ja synkissä teemoissa, mutta ei juurikaan toteutuksessa.
Ohjaaja Mark Robson (joka aloitti uransa leikkaajana ja jonka parhaana ohjauksena pidetään vuoden 1943 debyyttiä, Val Lewton -tuotantoa The Seventh Victim) sekä käsikirjoittajat Helen Deutsch ja Dorothy Kingsley olivat vuonna 1967 yli viisikymppisiä veteraaneja uransa loppupuolella. Heidän tyylinsä tehdä elokuvaa näyttäytyy vanhanaikaisena. Iso merkitys on varmasti ollut myös studion vaatimuksilla sekä sensuurikäytännöillä. Ollaan suurten kulttuuristen muutosten 1960-luvulla, ja Valley of the Dolls käsittelee näennäisen avoimesti aiheita, joista osa on varmasti ollut aikanaan kuohuttavia valtavirtaelokuvassa: päihteitä, seksiä, sairauksia, hyväksikäyttöä. Ote aihepiiriin on kesy, sovinnainen ja tirkistelevyydestä huolimatta etäisen kliininen – tosin nykykatsojahan ei oikein voi tulkita teosta 60-lukulaisin silmin. Joka tapauksessa elokuvasta on selvästi haluttu suuren yleisön viihdettä, eikä tekijöillä ole ollut kiinnostusta, uskallusta tai mahdollisuutta jättää pois perinteisiä viihdekeinoja. Musiikkina soivat herkät ja syvällisyyttä tavoittelevat balladit – Dionne Warwickin laulama tunnuskappale on nätti mutta ontto –, hiukan vanhanaikaiset laulunumerot ja John Williamsin musiikki. Valley of the Dolls pyrkii olemaan elegantti, mikä on hankala tavoite tällä materiaalilla.
Kirjafilmatisointeja arvioidessa adaptaation peilaaminen alkuteokseen ei ole välttämätöntä, mutta Valley of the Dollsin tapauksessa tämä vertailu tuntuu paljastavan paljon siitä, miksi elokuva on sekamelska. Susannin tahalliseksi tulkittavissa olevan campin ja elokuvan tahattoman campin sävyerot ovat tietysti merkittävä tekijä. Lisäksi vain muutaman vuoden ajanjakson kuvaavalla filmatisoinnilla on suuria ongelmia romaanin 20-vuotisen juonen välittämisen kanssa. On luonnollista, että kirjan tapahtumia poistetaan, yhdistellään ja muokataan dramaturgian ehdoilla. Valley of the Dollsissa on tehty juuri näin, ja esimerkiksi sivuhahmoja on jätetty pois runsaasti. Tämä ei lähtökohtaisesti ole ongelma. Ongelmallista on se, että menestysromaanin tarinan tuttuutta katsojalle pidetään lähes itsestäänselvyytenä. Juonenkäänteitä ei välttämättä pohjusteta ollenkaan, hahmoja ei esitellä kunnolla ja monet asiat vain näytetään sellaisenaan. Dramaturgia ei siis toimi kunnolla. Esimerkiksi päähenkilöt Anne, Neely ja Jennifer ovat olevinaan parhaita ystäviä keskenään, mutta elokuva ei juuri anna syitä uskoa tähän. 15–20 vuoden ystävyys kutistuu parin vuoden jaksoksi, jonka aikana naisten vaiheita seurataan enimmäkseen erikseen.
Kahden tunnin tiivistys 400-sivuisesta kirjasta kärsii horjuvasta rytmityksestä. Sinänsä selkeä on jako ensimmäiseen nousupuoliskoon ja jälkimmäiseen laskupuoliskoon sekä kaikkien päähahmojen jonkinlainen kaari. Varsinkin jälkimmäisellä puoliskolla epätasaisuutta kerrontaan aiheuttavat monien kirjan tapahtumien ja juonenkäänteiden hätiköity mukaan tunkeminen ja kohtauksesta toiseen kiirehtiminen. Hahmoista ja tapahtumista on vaikea välittää, kun kohtauksille ei anneta aikaa. Oma vaikutuksensa on kiistatta niin ikään epätasaisella, monella eri rekisterillä liihottavalla näyttelytyöllä. Sekavalla kerronnalla on osuutta siihenkin, että elokuva tuntuu ylipitkältä ja tylsistymisen vaara on ajoittain ilmassa. Ilmaisun saippuaoopperamaisuus on välillä puuduttavaa, välillä taas typerryttävää, ja melodraama usein hämmentävän latteaa. Saippuaisuuden vastapainoksi on eksploitaatiohenkisiä välähdyksiä, joskin varsin vähän ottaen huomioon aiheen siihen tarjoamat mahdollisuudet. Katkelmat Jenniferin Ranskassa kuvaamista softcore-erotiikkaelokuvista ja oikeastaan suhtautuminen Sharon Taten vartaloon yleisemminkin menevät tähän kategoriaan.
Hölmöä dialogia tulvivassa ja ajoittain laulujen sanoin hahmoja ja tulevia tapahtumia pohjustavassa käsikirjoituksessa on tehty hyviäkin ratkaisuja. Esimerkiksi Neelyn taustatarinan muuttaminen tuo temaattista lisäarvoa. Elokuvan alussa Neely joutuu lähtemään Helen Lawsonin Broadway-show’sta, koska Lawson kokee hänen lahjakkuutensa uhkana. Vuosia myöhemmin Neelystä itsestään on tullut Helenin kaltainen diiva, joka kohtelee nuorempaa näyttelijää samoin. Romaanissa Neely nousee tähdeksi juuri Lawsonin tähdittämästä show’sta: hän saa suuremman roolin, kun Lawson haluaa toisesta nuoresta naisesiintyjästä eroon. Tällaiset oivallukset ovat kuitenkin harvassa. Elokuvan vakavastiotettavuus draamana kärsii siitä, ettei se vaivaudu tekemään hahmoistaan uskottavia, todentuntuisia ihmisiä, joiden toiminnalle annettaisiin muitakin perusteita kuin kirjan juonen kulkeminen pisteestä A pisteeseen B. Ehkä nimen typerä analogia onkin nerokas, sillä nukkejahan nämä naiset ovat monessakin mielessä: tässä olisi leikkiin tämä tumma, sitten taas tämä ristiverinen, ja olihan meillä tämä vaaleakin.
Elokuvan naiskuva on ristiriitainen. Aikalaisfeministit eivät elokuvasta pitäneet – eikä ihme, sillä feminististä luentaa vastaan haraavat lukuisat painotukset. Seassa kuitenkin on tämänkin mahdollistavia piirteitä. Tarinahan on tavallaan feministinen: se näyttää, miten haastava viihdemaailma on naisille, miten sen paineet säilyttää nuoruus ja kauneus voivat tuhota ihmisen ja miten eteneminen alalla voi usein tarkoittaa seksuaalisuuden hyväksikäyttöä. Viihdemaailman sukupuolittuneisuutta ruoditaan myös suorin repliikein, kuten Neelyn huomauttaessa Annelle, että huonon kohtauksen esittämisestä kieltäytyvä mies on rehellinen ja kunniallinen, samoin tekevä nainen taas temperamenttinen ja hankala. Valitettavasti Susannin romaaniin verrattuna naiset ovat enemmän toisten vietävinä, mikä saattaa tietysti johtua siitäkin, että elokuvalla on koko ajan niin kiire edistää juonta hahmonrakennuksen kustannuksella.
Päähenkilöt ovat perinteisellä tavalla sympaattisempia, ”kunnollisempia”, kuin alkuteoksessa. Hahmoja on pehmennetty ja yksinkertaistettu reilulla kädellä, mikä johtunee valtavirtaelokuvan lainalaisuuksista. Monet eroavaisuudet ja yksinkertaistukset alkuteokseen nähden vahvistavat ikävää moralisoivaa vaikutelmaa. Elokuvassa uskollinen ja omistautunut Jennifer ei jätä sairastuvaa miestään vaan ryhtyy tekemään eroottisia elokuvia maksaakseen tämän hoitokulut, ei niinkään elättääkseen itsensä, kuten kirjassa – jossa Jenniferin ja Tonyn suhde ei muutenkaan ole ollenkaan niin ruusuinen tai Tonyn hahmo niin puhtoinen. Jenniferin nuoruuden lesbosuhteeseen ei elokuvassa viitata mitenkään. Neely on hahmoista rosoisin, mutta hänenkin vaiheistaan on poistettu esimerkiksi lapset ja niiden hylkääminen. Toisen aviomiehensä homoseksuaalisuus jätetään juoruasteelle. Homoksi haukkumista ja halventavaa kielenkäyttöä kyllä esiintyy hämmentävän paljon, mutta ehkä tämä ei ole ongelma elokuvan omakseen ottaneille queer-yleisöille. Seksiä elokuvassa on vain vähän, vaikka markkinointi (kts. juliste yllä) avoimesti sillä vihjaileekin.
Annen hahmon moniulotteisuus on typistetty pariin persoonallisuuspiirteeseen, järkeväksi ja kiltiksi tytöksi. Lopputuloksena on kovin tylsä päähenkilö, vaikka Barbara Parkinsin hillityssä roolisuorituksessa voisi olla potentiaalia. Lopun kiirehdityssä ja irrallisessa jaksossa Anne viimein sortuu “nukkeihin” muiden naisten tavoin – tätäkään ei pohjusteta kunnolla –, mutta pääsee kuiville ja palaa takaisin lapsuudenkotiinsa. Onnelliseksi tai ainakin paljon vähemmän synkäksi muutettu loppu vesittää Annen tarinaa melkoisesti. Lisäksi Annen pakkomielteisyys Lyonin suhteen on siistitty perinteisemmäksi romanssiksi, josta puuttuu lähes kaikki kompleksisuus.
Päihderiippuvuuden kuvauksena Valley of the Dolls ei ole kummoinen, sillä vaikka aihe on vakava ja olevinaan kaiken keskiössä, ei sitä käsitellä uskottavasti. Samoin mielenterveysongelmat, fyysiset sairaudet ja abortti ovat vain satunnaisia aineksia, jotka tiputellaan narratiiviin vuorotellen ja joiden pinnallinen ja naiivi käsittelytapa ei tavoita aitoa traagisuutta. Mukana on suoranaista naurettavuuttakin. Kohokohtiin kuuluu takaumajakso, jossa riippuvuuden vuoksi parantolaan joutunut Neely kertoo Annelle ja Lyonille kokemuksistaan laitoksessa. Huntingtonin tautia sairastava Tony on samassa parantolassa (!) ja kaksikko laulaa asukkaiden päivätansseissa herkän dueton Tonyn vanhasta hitistä. Pyörätuolissaan reagoimattomana istuva Tony siis ikään kuin parantuu esitystä varten ja laulun päätyttyä vaipuu taas lähes tiedottomaan tilaan. Kohtaus on käsittämätön siitä huolimatta, että enemmän tai vähemmän vastaava tilanne esiintyy jo romaanissa. Tällaiset kohtaukset vahvistavat Valley of the Dollsin campiyttä Susan Sontagin määrittelemässä merkityksessä.
Campia on tarjolla myös Patty Duken ja Susan Haywardin roolisuorituksissa. 20-vuotiaan Duken kerrotaan ottaneen roolin vastaan saadakseen uskottavuutta vakavana ja aikuisena esiintyjänä, mutta hänen esittämänään lahjakkaasta tytöstä moniongelmaiseksi viihdeteollisuuden veteraaniksi muuttuva Neely O’Hara on usein kuin ylidramaattinen pikkutyttö leikkimässä aikuista. Kirkasotsaisen nuoren esittämänä kehäraakki ei ole kovin uskottava. Tämä ei tarkoita, että Duke olisi varsinaisesti huono tai kokonaisuuden kompastuskiviä. Pikemminkin hän on teoksen parhaita puolia, joskaan ei ehkä tarkoitetulla tavalla. Duken riemastuttava ylinäyttely yhdessä useiden mehukkaiden repliikkien kanssa tekee Neelyn hahmosta camp-kultaa, ja ajoittain kohkaamisen alta läikkyy myös jotakin aitoa ja kouraisevaa.
Susan Haywardin rooli kovana ja kaiken nähneenä Helen Lawsonina puolestaan on pieni – kirjassa paljon tilaa saava ystävyys Annen ja Helenin välillä puuttuu elokuvasta kokonaan – mutta yhtä lailla herkullisen ylivedetty. Legendaarisimpiin hetkiin kuuluu kohtaus, jossa Neely varastaa ja yrittää vetää vessasta alas Helenin peruukin. On mahdotonta kuvitella Lawsonin rooliin Judy Garlandia, joka on Criterionin levyn ekstroihin liitetyissä testikuvauksissaan niin hauraan ja sekavan oloinen, että pahaa tekee. Garlandin esiintyminen häpeilemättömästi hänen surulliseen historiaansa viittaavassa elokuvassa olisi liian julmaa. Garland tosin olisi vakuuttava lavaviihteen supertähtenä Lawsonin laulukohtauksessa, mitä Hayward ei ole.
Kaikesta esittämästäni kritiikistä huolimatta en suinkaan väitä, että Valley of the Dolls olisi täysin epäpätevästi tehty. Vaikka elokuvasta ei saisi muuta hyvää irti, on sillä ainakin kaunis pinta. Veteraanikuvaaja William H. Daniels tekee mainiota työtä. Päätähdet ovat ihastuttavia ja heidän yllään nähtävä Travillan puvustus henkii usein 60-luvun glamouria, samoin kampaukset ja meikit – varsinkin Sharon Taten ikoninen silmämeikki pääsee oikeuksiinsa. Aikakauden poptaiteesta ja mainosmaailmasta inspiraationsa saaneet höpsöt mod-henkiset montaasit ovat riemastuttavia ja tuovat kaivattua kepeyttä. Elokuvassa on huonon ja hyvän tyylittömyyden – molempia riittää – lisäksi tyylikkyyttä, eikä tekijöiden ammattilaisuutta tarvitse epäillä. Erinäisiä arviointivirheitä ja ristiriitaisia pyrkimyksiä voi arvailla syiksi epäkoherenttiin lopputulokseen.
Mielestäni Valley of the Dolls on siis tahattoman camp, mutta toisenlainenkin tulkinta on toki mahdollinen. Voi olla, että elokuvan ironia on tietoista ja ylilyönnit tarkoituksellisia; että vilpittömän vakavuuden ja koristeellisen latteuden vastapainoksi on pyritty hyödyntämään camp-henkeä satiirisen tason saavuttamiseksi. On silti vaikea uskoa, että elokuva pyrkisi naurattamaan. Sen pohjavire on niin totinen ja iloton, että naurettavimmillaankin vaikutelma on kömpelö, ei leikkisä ja itsetietoinen. Toisaalta campin ja vakavan yhdistelmä kiistatta toimii elokuvan eduksi, joten miksei se voisi olla harkittua.
Valley of the Dollsin tahalliseen huonouteen ei uskonut ainakaan Roger Ebert, joka haukkui elokuvan tuoreeltaan – jostain käsittämättömästä syystä hän piti ”vulgaarina” kevyen koomista kohtausta, jossa Jennifer kyllästyy rintojensa kiinteytysharjoitteisiin ja tuhahtaa ”To hell with them! Let ’em droop!” – ja kirjoitti pari vuotta myöhemmin Russ Meyerin kanssa käsikirjoituksen Meyerin ohjaamaan Beyond the Valley of the Dollsiin (1970). Alun perin jatko-osaksi suunniteltu mutta roskaisena parodiana toteutunut Beyond on viihdyttävä ja nokkela, ja sitä pidetäänkin yleisesti elokuvista selvästi parempana. Se on myös rehellisempi: siinä missä Valley of the Dolls ei missään vaiheessa todella ruodi viihdeteollisuutta kriittisesti, on Beyondin kritiikki avoimempaa. Siitä huolimatta, että elokuvien julkaisujen välillä oli alle kolme vuotta, ovat ne eri aikakausien tuotteita. Tämä näkyy sekä asenteessa että tyylissä. Valley of the Dollsille nauretaan sen pyrkimysten vastaisesti, kun taas Beyond the Valley of the Dolls kutsuu yleisön nauramaan kanssaan, itselleen ja esikuvalleen. Sharon Taten ja hänen ystäviensä kuolemaa Manson-murhien uhreina Beyond hyödyntää surutta, mistä voi olla montaa mieltä. Beyondin tarkempi ruodinta jääköön kuitenkin toiseen kertaan.
Erikoisinta Valley of the Dollsissa on se, että kaikesta sekavuudestaan, puuduttavuudestaan ja naurettavuudestaan huolimatta teos on silmissäni vastaansanomattoman tenhoava, eikä sitä voi ohittaa pelkkänä tahattoman campina, jo ilmestyessään vanhanaikaisena ja tunkkaisena roskana. Onhan se sitäkin, mutta jollakin tavalla keskenään yhteensopimattomien elementtien ja kyseenalaisten ratkaisujen muodostama horjuva kokonaisuus pysyy koossa. Elokuvasta on helppo nauttia nimenomaan sen huonouden vuoksi, mutta se voi onnistua jopa koskettamaan aidosti, varsinkin jos tuntee Judy Garlandin tai Patty Duken henkilöhistoriaa. Ja sitten on Sharon Tate, jonka tähtikuvan, persoonan ja tosielämän uskomattoman traagisuuden myötä Valley of the Dolls saa osuvuutta ja arvokkuutta, jota se ei oikeastaan ansaitsisi.
Paralleelit Taten ja hänen esittämänsä, niin ikään ennenaikaisen lopun kokevan Jenniferin välillä ovat selviä: ujo ja epävarma, ulkonäöltään poikkeuksellinen kaunotar tietää suurimman vahvuutensa esiintyjänä olevan kauneudessaan. Tatea pidettiin Jenniferin tapaan huonona näyttelijänä, mutta ehkä ammentamalla omista kokemuksistaan ja epävarmuuksistaan hän onnistuu roolissaan, varsinkin loppupuolella. Jenniferin viimeinen kohtaus on elokuvan harvoja sydämeenkäyviä. Rooli tosin on valitettavasti selvästi pienempi kuin muut pääroolit eikä Tatella ole kovinkaan paljon ruutuaikaa tai repliikkejä – kuten ei ole häntä esittävällä Margot Robbiellakaan Tarantinon Once Upon a Time in Hollywoodissa. On kiusallisen selvää, että näyttelijän ulkonäköä ja vartaloa esineellistetään siinä missä hänen esittämänsä hahmonkin. Taten perinnöksi jäi olla keho, ruumis ja symboli, vaikka hän olisi voinut olla muutakin. Valley of the Dollsista hänen läsnäolonsa tekee paitsi elokuvahistoriallisesti kiinnostavamman, myös aidosti hiukan paremman.