Kun yksi saa impulsion katsoa Hideaki Annon Godzillan paluun, se vaatii hieman normaalia enemmän työtä. Annon ideoima hirviöelokuva osottautui kolossaalisen suureksi taakaksi, josta kirjoittaminen romuttaa minut kuin tsunami liian lähelle rantaa rakennetun kerrostalon. On syytä mainita, että olen nähnyt vain Gareth Edwardsin vuoden 2014 uudelleenkäynnistyksen ja Roland Emmerichin umpisurkean 90-luvun version. Myönnettäköön, ettei alkuperäinenkään Godzilla ole ollut tuttu. Uteliaan persoonan omistavana ajattelin kuitenkin katsoa Ishirō Hondan Kaijū-klassikon, jotta voisin paremmin ymmärtää, mistä kaikki on saanut alkunsa.
Mutta lennän asioiden edelle kuin se kuuluisa Mothra Tokion taivaalle. Juonesta nimittäin lienee hyvä sanoa aluksi muutama sananen: lähestulkoon uusintaversion lailla käynnistyvässä tarinassa Tokion lahdessa kuplii. Erään huvijahdin ihmiset ovat kadonneet. Vesi on kiehuvaa ja se saa joukon tiedemiehiä pohtimaan, onko kyseessä tulivuorenpurkaus vai jokin muu luonnonkatastrofi. Yksi heistä ehdottaa muinaisen jumalhirviön heräämistä, joka saa epäuskoisia katseita, kunnes lähes samalla hetkellä television uutisnauhalla kerrotaan jättimäisen hirviöhännän näkyneen veden pinnan yläpuolella. Godzilla on herännyt pitkiltä uniltaan terrorisoimaan Tokiota.
Vuonna 1954 Takashi Shimuran esittämä tohtori toteaa hirviön olevan kukistettu, mutta kuka tietää, ehkä jonain päivänä uusi Godzilla pulpahtaa pintaan. Tällä toki pedattiin aikanaan mahdollisuuksia useampiin jatko-osiin. Se on myös vertauskuva ihmisen loputtomasta tarpeesta tuhota planeettaansa. Nipponissa riehuvat hirviöt ovat niin ikään heijastuksia ydinaseen jälkeisestä ajasta kuin myös muistuttamassa meitä luonnonkatastrofien voimasta. Japani on kokenut harvinaisen paljon ydintuhoa viimeisen sadan vuoden aikana, joka on antanut elokuvantekijöille mahdollisuuksia tuoda omia kantojaan esille. Hiroshima, Nagasaki ja Fukushima ovat jättäneet jälkensä kansakuntaan, jolle viihteen nimissä tarjotaan jättimäisten hirviöiden muodossa kepeämpää luonnonkaaosta. Tämä on selkein yhteys, joka Annon ja muiden sarjan elokuvien välillä on.
Muutoin käsikirjoituksesta vastanneen Annon näkemykset Godzillasta eivät ole yksiselitteisesti sen näyttämistä, kuinka paljon taloja saadaan sortumaan. Ne ovat täydellinen irto-otto jatko-osien luomasta kerronnasta – vaikka Annon lisäksi ohjauksesta vastanneen Shinji Higuchin luomat toimintakohtaukset ovat sarjan henkeen sopien yliampuvia. Näiden vähäisten hetkien aikana megamonsteri syöksee laseria suustaan, harjastaan ja lähes kaikista muistakin ruumiinosistaan. Överiksi vedetyillä toimintakohtauksilla hommaan saadaan rytmitettyä viihdyttävyyttä.
Palataan kuitenkin vielä hetkeksi tämän Godzillan syntyyn ennen kuin mieleni murenee laserin iskusta tuhanneksi palaseksi. Nimittäin syntykertomukseen käytetään huolellisemmin aikaa. Sen ollessa eräänlainen evoluutiokertomus, jossa hirviö kokee useampia muodonmuutoksia tarinan varrella. Ensimmäinen muodoista on animaatiomainen, joka viestii ohjaajan linkistä animeen. Muodonmuutosten edetessä Godzilla alkaa saamaan enemmän sen perinteisen ulkomuotonsa, joka on selkeä tribuutti klassikoa kohtaan.
Kuten 90-luvulla Emmerichin pökäleen innoittaman Jättis-mainoksen iskulause kuului: Koolla on väliä. Sen kaksimielinen merkitys saa aimo annoksen hymyä suupielilleni. Annon Godzilla nimittäin on suurin sarjassa nähty hirmuhirviö, joka on kuittaus suurta ja mahtavaa Hollywoodia kohtaan. Hyvän huumorin nimissä kiehuvaan juonisoppaan heitetään joukko amerikkalaisia, jotka haluavat yhdessä japanilaisten kanssa omistaa Godzillan. Ajatus on hykerryttävä ja sen idea on kerrassaan mainio. Puff Daddyn sanoin: Tule mukaani! Me teemme sinusta amerikkalaisen ja pilaamme samalla maineesi pysyvästi.
Vuodet eivät ole kohdelleet Godzillaa erityisen hyvin ja etenkin sen amerikkalaiset verisot ovat tarkoituksella unohtaneet merkityksellisemmän sisällön tuottamisen. Viihde-elokuvan tavoin ne ovat tarjonneet enemmän pauketta ja tuhoa, mutta samalla sivuttaneet alkuperäisen idean. Anno palauttaa sarjaan siitä kadoksissa olleen kantaaottavamman tyylin. Godzillan paluu on hyvä tutkielma ihmisten paineensietokyvyistä, selviytymistaktiikoista ja katastrofin anatomiasta. Se on samalla onnistunein kuvaus kyseisestä hirviöstä, vaikka ironisesti se saa hyvin vähän ruutuaikaa, sillä suurin osa kestosta kulutetaan tiede- ja virkamiesten keskusteluihin siitä, kuinka tilanne pitäisi hoitaa ja miten se tullaan hoitamaan. Satiirin mitat täyttävän käsikirjoituksen voineekin nähdä helposti terävänä hännän iskuna Japanin hallitusta kohtaan.
Ehkäpä kokonaisuuteen on kätketty kannanotto ilmastonmuutokseen, joka on tällä hetkellä ihmiskuntaa kirjaimellisesti polttava aihe. Hirviön rähistessä, tuhotessa ja muuttaessa muotoaan on kokonaisuudessa ilmaston lämpenemisen tuomaa uhkaavuutta. Annon visio on lopulta hyvin kaukana pelkästä hirviömäisestä sekasorrosta, joka tekee siitä paljon enemmän ajatuksia herättävämmän kuin ensi istumalta kyseisen genren elokuvalta odottaisi.
Olen pahoillani, mutta minun täytyy lentää nyt pois. Saatan räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Toivottavasti äiti on ylpeä tästä isosta pojastaan.
Kritiikki on kirjoitettu VLMedian toimittaman arviokappaleen pohjalta.