Osana Washington DC:hen kohdistuvaa iskua Valkoinen talo joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Yhdysvaltain presidentin henki ja – kuinkas muutenkaan – koko maailman kohtalo päätyy yhden väärässä paikassa oikeaan aikaan olevan turvamiehen käsiin, kun tämä vapaan maailman ainoana toivona diehardeilee tiensä läpi Valkoisen talon ottaen mittaa terroristista toiseen.
Jos missasit tältä kuulostavan elokuvan leffateattereissa aikaisemmin tänä vuonna, niin ei hätää: se on täällä taas. Antoine Fuquan alkuvuotinen Olympos on valloitettu ja Roland Emmerichin luotsaama White House Down ovat kaksi Valkoiseen taloon sijoittuvaa unohdettavaa rymistelyelokuvaa, jotka tekivät toinen toisistaan hetkeksi huomionarvoisia. Muutaman kuukauden sisällä toisistaan ilmestyneiden elokuvien samankaltainen peruspremissi teki niistä keskinäisiä vertailukappaleita, jotka kiirehtivät viime vuoden aikana läpi tuotantoprosessin toisiaan vastaan. Olympos on valloitettu, rainoista pienempi, ehti ensi-iltaan ensin ja voitti täten oleellisen julkisuuskilpailun. Se pystyi profiloitumaan harmittomaksi viikonloppuviihteeksi, jonka ensi-illan varjossa oman markkinointikampanjansa käynnistänyt White House Down sai osakseen lähinnä hämmentyneitä katseita.
Tavallisesti kahden toisiaan muistuttavan elokuvan ilmestyessä samanaikaisesti kiinnittyy huomio lähinnä siihen, kumpi rainoista on parempi. Hämmentävästi tämän vuoden Valkoinen talo -elokuvien kohdalla tilanne on toinen, sillä ne sopivat erilaisuutensa vuoksi luontaisesti vertailukappaleiksi. Vaikka White House Down ja Olympos on valloitettu näyttäytyvät aluksi samanlaisina Die Hard -klooneina, kuvaavat niiden sisällölliset erot Yhdysvaltoja jakavaa merkittävää aatteellista juopaa. Olympos on valloitettu on sorvattu arvokonservatiivisten republikaanien mieleen, kun taas liberaalihenkinen White House Down potkii samaisen yleisön mieltymyksiä aasin raivolla, eikä kumpikaan kaksikosta kaihda olla omalla luovalla tavallaan kiehtovan tyhmä.
Sisäpoliittisesti hävyttömämmän White House Downin kajahtaneissa visioissa Valkoista taloa uhkaavat asehullut äärioikeistolaiset, joille idealistiseen mustaan presidenttiin kohdistettavat odotukset maailmanrauhasta ja Lähi-idästä vedettävistä amerikkalaisjoukoista näyttäytyvät heikkoutena. Huikeinta Obama-fanifiktiota sitten vuoden 2009 Nobelin rauhanpalkinnon tarjoilevassa elokuvassa konservatiivikonnat siis kunnioittavat tiukkaa ulkopoliittista linjaa – kaapin paikan määrittämisestä tulee nimittäin paitsi hyvä mieli myös sievoisia tuloja operaation takaa löytyvälle aseteollisuudelle.
Sen sijaan Olympos on valloitettu osoittaa merkkejä ulkopoliittisesta kajahtaneisuudesta. 1980-luvun suoraviivaisen reaganilaisen ajatusmaailman perään haikailevan elokuvan konniksi on kaivettu kommunisminaftaliinista pohjoiskorealaisia, jotka vaativat USA:n sotilaiden vetämistä Korean niemimaalta. Moinen toimi ei tietenkään ole hyväksi, koska kuten jokainen hahmo elokuvassa osaa kertoa, tämä johtaisi välittömästi Koreoiden välisen sotatilan eskaloitumiseen ja kommunismin hallitsemattomaan leviämiseen dominoteorian hengessä. Pahasta kylmä sota -krapulastaan johtuen elokuva ei varmaankaan huomannut läpiturhan Red Dawn –uusioversion antamaa opetusta siitä, että pohjoiskorealaiset eivät yksinkertaisesti toimi Yhdysvaltojen uskottavana uhkana edes elokuvataian avustamana. Paitsi että molempien leffojen uhkakuvat ovat siis äärettömän lapsellisia, esittää Olympos on valloitettu omansa yli 20 vuotta myöhässä.
Rentoa Obama-kuvaa aamupalaksi imppaava White House Down edustaa kaksikon komediallisempaa puolta, ja Emmerichin elokuville tyypilliset ärsyttävät koomiset sivuhahmot valloittavat Valkoisen talon rasistisia punaniskojakin tehokkaammin. Toimintakohtauksissa riehuu myös itse presidentti, sillä aivan kuten ohjaajan aikaisemmassa Independence Dayssa, johon ei elokuvassa malteta olla viittaamatta, tämä ei suhtaudu virka-asuntonsa tuhoon tyynesti. Lopputuloksena onkin kajahtanein buddy cop -elokuva, jota 80-luvulla ei jostain syystä tuotettu. Olympos on valloitettu taas tarjoilee oman kahjoutensa vilpittömän kirkasotsaisesti ja tervehenkistä me vastaan ne -henkeä viljellen. Elokuvan ensimmäisiin kuolonuhreihin kuuluu poliittinen korrektius, joten korealaisille keksittäviä halveeraavia nimityksiä ei säästellä. Niistä tuoreinta odotellessa tarjoillaan muistutus sankarillisten amerikkalaisten moraalisesta selkärangasta, kun henkihieveriin hakattavan urhean puolustusministerin kaulassa heiluu ristikoru.
Yhteneväisiäkin piirteitä elokuvista löytyy suorastaan absurdiuteen asti, kuten turhalle politisoinnille tuhahtelu puolin ja toisin, presidentin vaimoltaan saama lahjakello, loppukohtauksen hippaleikki ydinohjusten laukaisukoodien ympärillä ja tietenkin Valkoisen talon katolta putoava riekaleinen tähtilippu. Lisäksi molemmat elokuvat ovat luonnollisesti yhtä mieltä siitä, että ydinperhemallin suojeleminen kuuluu olennaiseksi osaksi maailman pelastamista – mitä nyt Emmerichin elokuville tutun kariutuneen avioliiton kauniimpi osapuoli on lähinnä kotonaan nähtävä hippi, kun taas Olympos on valloitettu marssittaa sankarin ihastuksen sairaalaan hoitamaan ihmisiä, jotka loukkaantuvat hyökkäyksessä Washingtoniin.
Huomattavan yhtenäisesti elokuvat pitävät huolen myös siitä, ettei hyökkääjien taustoissa ole mitään järkeä. Olympos on valloitetun pohjoiskorealaiset pahikset eivät jostain käsittämättömästä syystä edusta itse valtiota vaan muodostavat siitä irrallisena toimivan terroristisolun, jonka toimiin osallistumisen itse emomaa elokuvan aikana kiistää – ikään kuin muistona käsikirjoituksen mahdollisesta aiemmasta versiosta, jossa Valkoiseen taloon hyökkäävä joukkio oli kenties kotoisin Lähi-idästä. Niin tai näin, lopullinen versio tyytyy kommunisteihin muistona ajasta, jolloin taistelu maailmassa vallitsevia pahuuden voimia vastaan näyttäytyi nykyistä yksinkertaisempana.
Sen sijaan White House Downissa hyökkäysjoukkio sooloilee pahasti aseteollisuuden tavoitteiden tiellä. Pitkäkestoisia konflikteja vieraista valtioista etsivä teollisuudenhaara saa vastaansa jopa oman operaationsa johtajan, joka ajaa joko samaisten valtioiden pakottamista Yhdysvaltain talutusnuoraan pikaisesti tai tämän epäonnistuessa niiden suoranaista pyyhkimistä maailmankartalta. Elokuvat kehittävätkin poliittisesta ja aatteellisesta vastustajistaan kauhukuvia niin tiuhaan tahtiin, että näppäryyksissään ne kompastelevat vastaamattomina heiluviin juonenpätkiin kuin kolmosluokkalainen avautuneisiin kengännauhoihinsa.
Periaatteessa on ihailtavaa katsoa todisteena taiteellisten visioiden erilaisuudesta sitä, kuinka samankaltaisesta premissistä on työstetty kaksi hyvinkin erilaista elokuvaa kansakunnalle. Tässä tapauksessa tosin jo niiden pelkkä olemassaolo edustaa suorastaan pelottavia oireita syvästi jakautuneen kansakunnan henkisestä hyvinvoinnista ja sen asukkaiden kyvystä käyttäytyä rakentavasti toinen toistaan kohtaan – muista valtioista puhumattakaan. Elokuvina kummastakaan ei löydy mielenkiintoista sanottavaa edes laajamittaisen salakuuntelun avulla. Fuquan karhean realistisuuden tavoittelu potkii kokoluokan myötä menemään myös kiinnostavuutensa, kun taas Valkoisen talon oikean sisustuksen omaa elokuvaansa varten liian latteaksi todennut Emmerich puskee kehiin tavoilleen uskollisesti bombastista spektaakkelikuvaa kyllästymiseen asti. Onkin molempien kannalta onnekasta, että ne saapuivat teatterikierrokselle samana vuonna niin, että niistä riittää edes hetkeksi puhuttavaa.
Poliittista taustaansa kovaan ääneen korostavalle amerikkalaiskatsojalle valinta White House Downin ja Olympos on valloitettu välillä lienee helppo. Muille valinta sen sijaan näyttäytyy hankalampana. Molemmista elokuvista löytyy pituutta lisääviä käänteitä, maanpettureita ja ylväitä puheita kuin vaalikiertueella vaa’ankieliosavaltiossa. Ehkä ei olekaan yllätys, että ydinmarkkina-alueensa ulkopuolella näiden kahden elokuvan suhteen ainoa voittava siirto on olla pelaamatta.