Wong Jing (s. 1955) on mies, jolla on maine, ainakin Hongkongissa ja Hongkong-elokuvan harrastajien keskuudessa. Eikä maine ole kovin ylevä. Ohjaajana, tuottajana, näyttelijänä ja ennen kaikkea käsikirjoittajana (165 käsikirjoitusta yli 30 vuodessa!) tunnettua, ennen kaikkea komedian parissa toiminutta, monitaituria on syytetty milloin misogynismistä, huonosta mausta kuin muuten vain brutaalista matalaotsaisuudesta.
Ovatko syytteet paikkansa pitäviä? Ovat, mutta myös sikailijaa on joskus ymmärrettävä. Wong Jing on elokuvan teon juuri olennaisessa 70–80-luvun murroksessa aloittanut kansanmies, jolle yleisö on aina ollut kuningas. Wongin isä Wong Tin-Lam oli 1950-luvun tunnettu televisio- ja elokuvaohjaaja eikä hänen vaikutustaan liene syytä aliarvioida – 1950-luvun kiinalainen elokuva oli erityisen yleisöön vetoavaa.
Wongin lempielokuviin kuuluvat niin Jurassic Park kuin Die Hard. Tämä on aikamoinen poikkeus verrattuna moniin suuremman profiilin auteureihin, kuten John Woohon, jonka elokuvissa näkyy jälkiä esimerkiksi Jean-Pierre Melvillen tuotannosta. Ohjaaja on jopa todennut, ettei rakastu elokuviinsa, kuten monet muut, vaan haluaa vain saada ne nopeasti alta pois ja kansalle kulutettaviksi (peräti 104 elokuvaa vuodesta 1981 lähtien osoittaa tämän seikan vallan hyvin). Miellyttämisen halu on johtanut erityisesti kriitikkojen osoittamaan syvään halveksuntaan Wongin halpaa kansantaidetta kohtaan. Ei ole tavatonta hongkongilaiseen elokuvaan keskittyviä nettisivuja selatessa huomata Wongia poljettavan lokaan. Silloinkin kun hänen klassisimpaan asemaan kohonneet 80-luvun elokuvansa saavat arvostusta nettisivujen yleisöäänestyksissä, ne kuitataan ikään kuin vahinkoina.
Muut elokuvantekijätkin ovat kritisoineet Wongia, joskin usein hänen oman uhoamisensa jälkeen. Wongin surullisenkuuluisassa lausunnossa Ann Huin perhehistoriaan perustuvasta elokuvasta The Song of an Exile (1990), hän totesi: ”Kuka haluaa nähdä jonkun läskin akan omaelämäkerran?” Hui, yksi merkittävimmistä Hongkongin uuden aallon elokuvantekijöistä ja edelleen aktiivisesti laadukkaita elokuvia tuottava ohjaaja vastasi kutsumalla Wongia surulliseksi tapaukseksi. Wongin lausunta on ohjaajalle tyypillinen myös hänen taiteessaan: Vulgaarius on Wongin voimavara. Hän on todennut tekevänsä vulgaariudesta taidetta ennen kaikkea, koska sitä kansa haluaa nähdä.
Sittemmin Hui ja Wong sopivat riitansa ja Wong jopa tuotti Huin gay interest -elokuvan kahdesta toisensa löytävästä yksinhuoltajaäidistä (All About Love, 2010).
Millaisia Wongin elokuvat ovat? The Magic Crystal (1986), yksi miehen varhaisimpia menestyksiä on kaikessa äärimmäisyydessään hyvä tiivistys. Tässä fantasiaelokuvassa agenttikaksikko (auteur itse ja Andy Lau) sotkeutuu maagisen kristallin arvoitukseen, jonka taustalta paljastuu muinaisten avaruusolentojen salaisuus. Perässä seuraavat niin Interpol kuin kansainväliset rikolliset, jotka tempovat toisiaan turpaan hyvin koreografioiduissa ja vauhdikkaissa toimintajaksoissa. Pääosassa on kuitenkin rillipäinen pikkupoika, joka ystävystyy telepaattisesti kommunikoivan kristallin kanssa. Välissä käydään myös eksoottisesti ulkomailla kuvailemassa (Kreikassa), koska miksipä ei.
Kung-fua, scifiä, lastenelokuvaa, melodraamaa, modernia toimintaa, seikkailua, matkailuelokuvaa, komediaa… Vain musikaali ja kauhu jäävät uupumaan hongkongilaisen elokuvan päägenreistä eivätkä niidenkään sävyt täysin käyttämättä jää. Tällainen genrejen yhdistely on tietysti yksi hongkongilaisen elokuvan ainutlaatuisimpia piirteitä (vaikkapa monet kauhuelokuvat ovat samalla toimintafilmejä ja komedioita), mutta Wong vie tämän piirteen äärimmilleen.
Ohjaaja yrittää täysin häpeämättä miellyttää joka ainutta ihmistä mitä härskeimmillä ja helpoimmilla tavoilla. Naiset ovat kauniita bikinibeibejä ja seksuaaliset vihjailut lentävät, mutta seuraavassa hetkessä seurataan vähän nörtin pikkupojan muka-söpöjä hassutteluja puhuvan kiven kanssa, kunnes seuraavaksi toimintatähti Cynthia Rothrock vetää lahjakkaasti turpaan joukkoa stunt-miehiä. Yhdistelmä on niin kertakaikkisen taukki, että se muuttuu jo ainutlaatuiseksi, kiteytymäksi siitä viihdyttämisen pyhästä tehtävästä, johon niin monet kulta-ajan Hollywood-elokuvat tähtäsivät ja johon vain harva (kuten Casablanca) pääsi. Itse menisin vielä pidemmälle ja sanoisin, että Hongkongissa tähän ihanteeseen on päästy useammin ja huomattavasti luontevammin kuin Hollywoodissa, jossa genrerajat ovat valitettavasti myös rajoituksia.
Typeryydestä huolimatta Wong Jing ei ole mikään Ed Wood. Hänen elokuvansa eivät lässähdä toistaitoisuuteen, vaan ne on tehty tasan sillä samalla ammattitaidolla kuin kaikki muutkin Hongkongin kulta-ajan elokuvat. Sen tähden niissä on havaittavissa raju sisäinen vastakohtaisuus. Sisällön sekopäisyys on kummallista seurattavaa näin perusvarmasti ja hiotusti tehdyissä teoksissa. God of Gamblers (1989) oli ilmestymisvuonnaan kautta aikain suosituin hongkongilainen elokuva rahassa mitattuna ja se teki osaltaan Chow Yun-Fatista ja Andy Lausta tähtiä, joita he ovat edelleen. Ohjaaja onkin ylpeillyt sillä, ettei yleisö ole koskaan lähtenyt pettyneenä hänen elokuvistaan.
Tietyissä piireissä voi silti joutua ristiinnaulituksi seuraavanlaisista toteamuksista: Wong Jing oli merkittävä elokuvantekijä. Yksikään hänen elokuvansa ei toki saavuta totaalista neroutta. Ne ovat liian täyteen ahdettuja, jotta niissä voisi pysyä yllä hienoimpien Hongkong-komedioiden konekivääritulimainen tahti. Mutta silti, kun aiemmissa Hongkong-komedian aarteiden sarjassa on käsitelty elokuvien merkitystä työläiskomedioina tai karismavetoisten tähtien mahdollisuuksina näyttää kykynsä screwballissa, voidaan Wongin kohdalla vihdoin ottaa esiin mo lei tau – hongkongilaisen huumorin leipälaji, ydinasia. Wong hallitsi tämän huumorin täydellisesti.
Mo lei tau voidaan kääntää non-senseksi (suora käännös lienee lähempänä ”ilman perustaa olevaa”). Tämä on huumorinlaji, jonka länsimaalainen vastine voisivat olla ZAZ-kolmikon komediat, kuten Hei, me lennetään, ylimääräisellä ripauksella anarkistista komediaa ja slapstickia, vaikkakin hongkongilaisissa elokuvissa on tiukempi struktuuri ja ne eivät ole niin sketsimäisiä. Mo lei tau hyödyntää usein vastakohtaisilta tuntuvia aineksia, varoittamatta esiin purskahtavia pop-kulttuuriparodioita ja erilaisia kulttuurisia viitteitä. Kohtausten nautittavuus riippuu usein siitä kuinka perillä katsoja on hongkongilaisesta kulttuurista. Joskin länsimaiselle katsojalle tietämättömyys voi joskus tehdä teoksesta entistä nautittavamman ja non-sensemmän.
Esimerkki mo lei tausta, vaikkakaan ei Jing Wongin elokuvasta: Clarence Fok Yiu-Leungin elokuvassa The Black Panther Warriors on roolihahmo, salamurhaaja, joka aina kuullessaan mandariinikiinaa (Hongkongissa puhutaan kantoninkiinaa) alkaa raivopäissään tehdä takaperinvoltteja. Eräässä kohtauksessa muutaman voltin tehtyään hän löytää pikaisen leikkauksen myötä itsensä kieppumasta keskellä vierasta kaupunkia. Pelkältä sight.gagilta vaikuttava humoristinen kohtaus perustuu osittain kiinalaisen teatterin traditioon, jossa lavaliikehdinnässä useampi peräkkäinen voltti tarkoittaa matkustamista tuulen lailla, usein jopa tuhansia kilometrejä. Tietenkään tämä tieto ei tee tapahtumasta yhtään enemmän järjellistä, mutta saa ymmärtämään mihin se viittaa ja miten mo lei tau näyttäytyy eri tavalla paikalliskatsojille.
Mo lei taulla ei ole enää niin suuri osa hongkongilaisessa elokuvassa kuin 80-luvun huippuvuosina ja sama pätee myös Wong Jingin elokuviin. Viime vuosina ohjaajan filmien suosio on laskenut kuin lehmän häntä ja kriitikkojen mieltymykset ovat tarttuneet nykyiseen katsojajoukkoon, joka haluaa modernia, länsimaisempaa, elokuvaa. Kun muut Hongkongin kulta-ajan tähdet on lähes kanonisoitu, Wongista puhuminenkin tuntuu olevan vaivalloista. Väitetty yhteistyö gangstereiden eli triadien kanssa ja myös heiltä turpaansa saaminen 1994 on tuonut ohjaajan julkisuuskuvaan entistäkin synkemmän leiman, mitä ei ole käynyt esimerkiksi yhdelle Wongin elokuvien tähdelle, yhtä lailla väitetyistä triadi-kytköksistään tunnetulle Eric Tsangille, jonka kanssa hän loihti tänäkin vuonna nolostuttavan elokuvan The Princess and the Seven Kung-fu Masters.
Entinen huippujen (listaan kuuluvat esimerkiksi CYF, Andy Lau, Stephen Chow, Jacky Cheung, Maggie Cheung, Jet Li, Simon Yam, Chingmy Yau…) kanssa työskennellyt ja kansansuosikkeja vääntänyt ohjaaja onnistuu edelleen tuottamaan tasaisin väliajoin töitä, jotka tuovat niihin upotetut rahat takaisin hyvin voitoin, mutta kauaksi jäädään huippuvuosista, jolloin Wong teki jopa suositumpia elokuvia kuin Jackie Chan. Kummasti työtahdin hidastuttua elokuvista on tullut rutiininomaisempia kuin 80-luvun hulluina työvuosina, häilyviä varjoja vanhojen töiden rinnalla ja aivan samanlaisia kuin kaikilla muillakin ajatuksetonta ja ketään loukkaamatonta slapstick-höttöä ulos puskevilla Hongkong-ohjaajilla.
Vulgaariuden mestarin olisi vain pitänyt 2000-luvulle tultaessa kiihdyttää tahtia härskiydessä, kun sitä ei kukaan muu enää tehnyt, mutta ehkä se ei vain ole enää uudessa uljaassa Kiinassa mahdollista.
Artikkelin kuvat ovat elokuvista The Magic Crystal, Ghost Fever ja The Princess and the Seven Kung-fu Masters.
Aiemmin Hongkong-komedian aarteita -sarjassa ilmestyneet: