Tuhottu nuoruus (1947)

Einon sisko, Adele, puolestaan on niin turmiolla kuin nuori nainen voi olla. Hän antautuu juhlien jälkeen lipevän shemeikan käsille, ja kyllähän kaikki tietävät, että mitä siitä seuraa. Avioliitosta haaveilevat Eino ja Kirsti sortuvat myös samanlaiseen hätiköintiin ja pian on molemmilla nuorilla naisilla edessään vaikea ratkaisu: synnyttääkö avioton lapsi, antautua julkiselle häpeälle vai turvautua niin sanotun enkelintekijän palveluihin, mutta samalla vaarantaa oma terveys.

Sotien jälkeinen Suomi oli oikeastaan ihan mukava paikka asua. Tuhottu nuoruus valistaa katsojaansa erilaisista etuuksista, joista suomalaiset nauttivat jo tuolloin.  Mikäli perheeseen on syntynyt lapsi, perheen luona vieraili niin sanottu kotisisar auttamassa toipuvaa äitiä, valtio auttoi rahallisesti lapsellisia perheitä ja kaiken kruunuksi Helsingin kunta antoi ilmaisia tontteja suurperheille. Kun asiat ovat näin hyvin, niin miksi yksikään nainen haluaisi turvautua aborttiin? Lapsillahan lyö rahoiksi. Tuhotun nuoruuden tapahtumia ei pidä vähätellä, vaikka kaikki hahmot tuntuvat olevan harvinaisen ajan tasalla Kansaneläkelaitoksen palveluiden suhteen, sillä nämä kaikki olivat oikeita, hyviä muutoksia, jotka tapahtuivat suomalaisessa yhteiskunnassa.

Elokuva saarnaa ennen kaikkea aviottomaan lapseen liittyvän häpeän poistamisen puolesta. Einon isä, lääkäri Varjo pitää pari, kolme ylevää palopuhetta elämän pyhyydestä ja kuinka elämää on aina suojeltava ja näin ollen, sai lapsi kuinka tahansa alkunsa on aina arvokas. Tässä vaiheessa kuka tahansa valistunut ihminen on kirjoittanut ylös jo muutaman kymmentä syytä, miksi tällainen päättely ei ole mitenkään aukotonta, vaan oikeastaan rajoittaa naisen elämää melkoisen paljon. Tuhottu nuoruus kannustaa välittämiseen ja avoimeen keskusteluun sukupolvien ja sukupuolten välillä, sillä salailu ja häpeä johtavat laittomaan aborttiin, joita Suomessa tapahtui elokuvan mukaan 20 000 vuodessa, jotka johtivat 5 000 naisen kohdalla terveysongelmiin. Parempi vain, että naiset keskittyvät lastensa hoitamiseen.

Köyhiä olimme, mutta myös onnellisia. Elokuvan dialogi ja työväenluokan jaloutta nuoleskeleva asenne tuo välillä mieleen legendaarisen englantilaisen Four Yorkshiremen –sketsin, jossa köyhissä oloissa kasvaneet, mutta elämän aikana rikastuneet ukot muistelevat köyhää lapsuuttaan. Pikkuhiljaa muistelu muuttuu kilpailuksi kenellä oli surkein lapsuus saavuttaen lopulta absurdit mittasuhteet, jossa perhe asui 34 lapsen kanssa tulitikkulaatikossa ja isä tappoi lapset kahdesti, aamulla herätessä ja illalla ennen nukkumaanmenoa. Mutta onnellisia olimme. Vastapainona työväenluokan ylevälle perhekeskeiselle elämälle toimii Varjon perhe, jonka vanhempien avioero on ilmiselvä syy Adelen ajattelemattomaan käytökseen, joka kielii henkisestä tyhjyydestä, jonka perheen puute jättää ihmiseen.

Tuhotun nuoruuden perhekeskeinen, anteeksiantava ydin on oikein sympaattinen, kunhan sitä ei ota turhan vakavasti. Elokuvan hahmot puolestaan ovat kliseitä, joiden vaikutuksen tuntee näihinkin päiviin asti. Paavo Jänteen esittämä Pappa-Niininen on karikatyyri hieman hölmöstä, mutta hyvää tarkoittavasta isästä, suomalaisesta miehestä, joka pitää perheensä leivässä. Henny Waljuksen Mamma-Niininen räjäyttää potin: tiukasti päätä myöten menevät vaaleat hiukset, hieman surumieliset, kirkkaat ja aina niin armolliset silmät, sekä aina yhtä hyväksyvä ja empaattinen hymy on täydellinen napakymppikuvaus perheen hiljaisesti kärsivästä äidistä, joka ei malta huilata edes päivää synnytyksen jälkeen, sillä eihän sitä jouten osaa olla, tai muiden rahoilla elellä.

Tämä fiktiivinen näkemys sisukkaasta suomalaisesta miehestä ja naisesta, joka oli tarkoitettu alun perin yleväksi innoitukseksi karjakkoihin sekaantuvalle pienviljelijälle, on vuosien varrella muuttunut todeksi. Kollektiivinen muistimme näkee sotien jälkeisen Suomen juuri Tuhotun nuoruuden kaltaisena. Ihmiset, jotka muistelevat vanhoja hyviä aikoja todellisina muistelevat Tuhottua nuoruutta.