Tunnetaan myös nimellä: Tämä maa on minun
Maa: Yhdysvallat
Genre: Sota
Ohjaus: Jean Renoir
Käsikirjoitus: Dudley Nichols
Kuvaus: Frank Redman
Leikkaus: Frederic Knudtson
Sävellys: Lothar Perl
Näyttelijät: Charles Laughton, Maureen O´Hara, George Sanders, Walter Slezak
Inhimillisyyden ja rohkeuden kumarrus
Elokuva alkaa näkymällä ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneiden muistomerkistä, jonka päälle tulee teksti: ”Jossakin Euroopassa”. Kamera laskeutuu maahan. Patsaan juurelle tuuli liikuttelee taittunutta sanomalehteä. Otsikosta saamme selvää: ”Hitler miehittänyt…” Runollisuus yhdistyy kauhuun. Seuraavaksi leikkaamme kuvaan autiosta kaupungista. Lapsi tulee näkyviin. Hän juoksee noutamaan palloaan kadulta, mutta samassa hänen taakseen ilmestyy kauhistunut äiti, kuin siinä olisi jotakin todella pelättävää, että lapsi hakee pallonsa tyhjältä kadulta.
Pian katu täyttyy panssartivaunujen kolinasta ja sotilaiden huudoista. Saksalainen sotapäällikkö, todellinen diplomaatti, joka pyrkii mieluumin kuin käyttäisi väkivaltaa voittamaan oveluudellaan vastustajat puolellensa, kättelee kaupungin pormestaria. Kaupunki on nyt miehitetty.
Elokuvan päähenkilöksi Jean Renoir on nostanut näennäisen pelkurin, aukroriteettisen äidin hoivissa elävän opettajan, jonka Charles Laughton saa kunniakseen elää (sillä kenelekään toiselle tuo henkilö ei olisi ollut yhtä sopiva) vain jotta pystyy lopussa paljastamaan oikean, siihen asti kätkettynä pysyneen luonteensa. Laughton on toivottomasti rakastunut häntä nuorempaan opettajaan. Toivottomasti siksi, että nuori nainen on lupautunut eräälle toiselle, joka puolestaan paljastuu myöhemmin pinnallisesti kunnioitetuksi, mutta todellisuudessa, sisimmässään pelkuriksi.
Sen sijaan Laughton on lähes kaikilla rintamilla alistettu. Natsit pitävät häntä luonnollisesti pilkkanaan, mutta hän ei saa turvaa edes reumaa valittavalta äidiltä, saati sitten työstään koulussa, jossa oppilaat pilailevat hänen kustannuksellaan. Naapurin kissa ja yksinäisen ihmisen unelmat tuntuvat pitävän häntä kasassa. Hänessä ei näy minkäänlaisia murtumisen merkkejä, ennen kuin pommitukset alkavat, jolloin hänen pelkuruutensa paljastuu kaikille.
Elokuva on yhtä rohkea kuin sen sankarillisimmat henkilöhahmonsakin, jotka uhraavat elämänsä kansan vapauden puolesta. Kuvaava on esimerkiksi kohtaus, jossa Laughton noudattaen määräyksiä, käskee oppilaitaan repimään kirjojensa sivuja. Lakonisesti hän luettelee, mitkä sivut on revittävä. Lapset seuraavat esimerkkiä äänettöminä, joskin voi arvata kuinka tyhmistyneitä he mielissään ovat tällaisesta koulussa tapahtuvasta epätavallisesta määräyksestä. Tällaisen yksinkertaisen kohtauksen avulla elokuva näyttää kuinka naurettavia kansallissosialistiset periaatteet ovat. Renoir tuntuu häipyneen elokuvasta vain koska hän on ollut tarpeeksi viisas ja nöyrä, kuten suuret taiteilijat yleensä, antaakseen tarvittavan vapauden näyttelijöille, toisin sanoen hän on uhrannut itsensä, tehnyt itsestään näkymättömän, pelastaakseen elokuvan lopputuloksen.
Kiinnostavaksi elokuvassa tulee myös saksalaisen miehitysjohtajan Von Kellerin suhteet elokuvan keskeisiin henkiköihin: varsinkin Lambertin ja Von Kellerin keskusteluissa on aluksi melkein samanlaista kunniakkuutta kuin Suuren illuusion vastakkaisten puolien luutnantin ja kenraalin dialogissa. Mutta ajat ovat muuttuneet ja sotakin on muuttunut, enemmän kyynisten liikemiesten raukkamaisia ratkaisuja, jotka tehdään naarmuitta kaukana rintamilta, muistuttavaksi ”hyöty” nihilismiksi kuin kunniakkaaksi taisteluksi.
Von Keller saa diplomaattisilla taidoillaan, viekkaudella ja kiristyksellään lähes kaikki puolellensa, mukaan lukien Lambert-raukan, ainoastaan vilpitön pelkuri Laughton ei myy sieluaan tuolle Mefistofelelle, sillä hänelle ei jää enää muuta voitettavaa kuin kunniansa, jonka hän oli jo kerran menettänyt, ja sen hän tahtoo vain takaisin. Mutta Renoirin syvästä inhimillisyydestä kertoo se kuinka vilipittömästi hän rakastaa henkilöhahmojaan: hän ei edes voi tehdä natseista muuta kuin aikansa, paikkansa ja inhimillisen pelkuruutensa uhreja; ei tulisi kysymykseenkään, että Renoir olisi koskaan lopettanut rakastamasta ihmistä huolimatta kaikesta siitä mielttömyydestä, mitä hän joutui ajassaan kohtaamaan.
Elokuvan lopussa saamme todistaa huikean oikeussalijakson, johon aikaisemmin viittasin, jakson joka enteilee Laughtonin Witness for the Prosecution suoritusta ollessa samalla todellinen yllytys vastarintaan saksalaisia vastaan. Oikeudessa Laughton huomaa hukanneensa huolella kirjoittaneen puheensa. Aluksi hän näyttää joutuvan paniikkiin, kunnes jostakin, kenties siitä totuudesta, että hän tietää tulevansa murhatuksi pian, hän saa äkkiä rohkeutta ja alkaa puhua ilman suunnitelmaa, valtavalla tunteella.
Vain ehkä tässä kohtauksessa ohjaaja toivoo kertovansa jotakin aikaisemmasta työskentelytavastaan, jonka on toistaiseksi joutunut jättämään; sillä sen voisi tulkita viittaukseksi improvisaation voimaan, jolle ei ehkä yhtälailla, mitä tulee teknisiin asioihin, annettu amerikkalaisessa tuotantojärjestelmässä arvoa: elokuva tuntuu olevan kuvakerronnaltaan ja dialogiltaan viimeisen päälle hiottu, kuin siinä ei olisi lainkaan esimerkiksi Boudun kaltaista kuvakerronnan vapautta. Mutta tämä johtuu vain siitä, että Renoir on nopeasti omaksunut uuden ympäristönsä työskentelyperiaatteet ja niiden puitteissa hän luo elokuvansa. Se ei tee elokuvasta tietenkään yhtään arvottomampaa kuin hänen aikaisemmat suuret teoksensa, eikä edes yhtään vähemmän runollista. Joskin on jotenkin ihmeellistä, että tämä elokuva tuntuu olevan melkein kokonaan unohdettu Renoirin mestariteosten rinnalla, vaikka on yhtä oleellinen osa hänen filmografiaansa kuin kaikki muutkin hänen työnsä. Myöhemmin kun puhe löydetään, Laughton ei enää tarvitse sitä, vaan pystyy improvisoimaan paremman. Tästä huomaamme, että Renoir on varma, että tulee palaamaan vielä jälleen Ranskaan.
Elokuva loppuu tunteikkaaseen Ranskan perustuslain siteerauskohtaukseen: olematta silti sentimentaalinen se saa samaan aikaan luotua katsojaan määrittelemättömän määrän toivoa kuin myös rohkeutta. Kun katsoja jää jännittämään kuinka Renoir lopettaa elokuvan, eniten häntä pelottaa, että hän kuulisi laukauksen, sillä vain tuo yksi laukaus voisi murtaa toivon, mutta sen sijaan että mitään tällaista tapahtuu, Maureen O´Hara ottaa Ranskan peruslainjulistuksen käteensä – sen jälkeen kun Laughton on viety toisaalle – ja jatkaa lukemista: ”Laki ilmaisee kansan tahdon. Kaikilla kansalaisilla on joko itse tai edustajien kautta vapaus vaikuttaa sen muodostamiseen. Kaikki ovat tasavertaisia lain edessä ja oikeutettuja sen suojaan…” Musiikki alkaa soida kuvan päälle.
