Maa: Yhdysvallat
Genre: rikos, komedia, elämäkerta
Ohjaus: Martin Scorsese
Käsikirjoitus: Terence Winter, Jordan Belfort
Kuvaus: Rodrigo Prieto
Leikkaus: Thelma Schoonmaker
Näyttelijät: Leonardo DiCaprio, Jonah Hill, Margot Robbie, Rob Reiner, Matthew McConaughey, Kyle Chandler, Jon Favreau, Jon Bernthal, Jean Dujardin, Joanna Lumley, Cristin Milioti
Seniori Martin Scorsese oli itselleni, kuten luulen sen olleen monelle toisellekin 90-luvulla syntyneelle nykyiselle filmivillelle, erityisen tärkeä henkilö elokuvaharrastuksen alussa Aki Kaurismäen, Sergio Leonen ja Quentin Tarantinon ohella. Näistä vain kaksi ovat pysyneet elossa.
Alkuaan elokuvantekijänä M. Scorsese oli vaikuttava, sittemmin myös ei vähempää tärkeämpänä cinefiilinä, muun muassa tekemiensä dokumenttien Through American Movies, My Voyage to Italy [1] ja A Letter to Elia [2] ja toisaalta Scorsese on Scorsese -kirjan kautta.
Joskin Hugo kuvaa, kuten jokainen vähintään viidennen luokan filmihullu tietää, Georges Méliès’n maailmaa, eikä ole siis aihevalinnaltaan osunut liian paljon hutiin. Taksikuski; Koomikoiden kuningas; Raging Bull; New York, New York; Illasta aamuun; Kristuksen viimeinen kiusaus; Alice ei asu enää täällä ja miksei myös Vapauden verinen laulu, edellä mainitussa järjestyksessä, edustavat minulle yhä tärkeää uutta pohjoisamerikkalaista elokuvaa. Tyylikkäimpiä uran aloituksia Big Shavea ja Scorsesen kaupallisen menestyksen avanutta Sudenpesää unohtamatta. Kun taas Casinoa tai Kundunia, jotka ovat kummatkin melkein yhtä paskaa kuin Lentäjä ja The Departed, en enää varmaan katsoisi.
Tästä päästään siihen, että ajoitan Scorsesen taantumakauden vakiintuneeksi juuri Mafiaveljien jälkeen. Siinä hetkessä hänen merkittävät työnsä ovat olleet vain marginaalissa, kun taas hänen teatterilevitykseen suunnatut elokuvansa ovat olleet juuri sitä itseään: Ylikestoisia spektaakkeleita milloin mistäkin historiallisesta aiheesta, tai hourupäisestä Nicolas Cagen tulkitsemasta ambulanssikuskista höystettynä teknologiaintoilulla, väkivallalla ja kiroilulla. Joskus niin paljon niillä, että välillä tuntuu, että jos nuo kolme elementtiä poistaisi käsikirjoituksesta, elokuvaan ei jäisi muuta kuin alku- ja lopputekstit.
Silti on sanottava, että Scorsesella on ollut aina ainakin kolmannen luokan tietämys amerikkalaisesta musiikista, ja hyvän musiikin käyttäminen on omiaan lieventämään myös huonojen elokuvien tappioita. Tosin tässä täytyy mainita, että Scorsesen nykyiset laatuelokuvat ovat huonoista elokuvista kaukana, ja että huono elokuva ei ole välttämättä yhtä huono kuin huono laatuelokuva. Hänen uusimman elokuvansa soundtrack on muuten loistava: 7Horsea, Lemonheadia, Elmore Jamesia, Bo Diddleytä, Jimmy Castoria…
Ei tarvitse opiskella ironiaa kotikursseilla ymmärtääkseen, että suuri osa The Wolf of Wall Streetistä [3] perustuu sille. Jopa Howlin’ Wolfin soiminen elokuvan ensimmäisen puolentoista tunnin jakson aikana on ironista, siksikin että elokuvan keskushahmo, jonka ympärille aivan kaikki siinä rakentuu, saa lehdistöltä lempinimekseen The Wolf of Wall Street. Wall Streetin susi: mies joka rikastuu huijaamalla ihmisiä puhelinmyyntifirmojen kautta.
Aluksi hän kusettaa vain hölmöjä köyhiä, mutta sitten hän päättää vetää välistä, kuin kapteeni Ahab ikään Moby Dickiä jahdatessaan, Amerikan ovelia idiootteja, siis rikkainta luokanosaa, vetäen heidän taskuistaan milloin tuhansia, milloin kymmeniätuhansia, milloin satojatuhansia dollareita. Siksi että hänellä on kyky siihen. Siis hän on eräänlainen moderni Robin Hood. Puhelinfirmojen Muhammed. Hän pystyy kusettamaan jopa kusettajia. Vasta kun hän on saanut liian suuren omaisuuden itsekin, FBI alkaa kiinnostua hänestä. Mikään suuri omaisuus ei tule koskaan aivan laillisesti, ja sillä on aina omat seurauksensa.
The Wolf of Wall Street keskittyy lopulta näihin seurauksiin. Wall Streetin pohatta voi valita ”maailman seksikkäimmän naisen”, (jonka seksikkyydestä ei toisaalta ole mitään hyötyä, kun ihminen täytyisi pelastaa tukehtumiselta) ja dumpata aikaisemman vaimon tuosta vain tämän nukkekodin mallikappaleen takia. Hän voi tehdä melkein mitä tahansa. Hän voi vetää kokaa naisen peppuvaosta. Hän voi harrastaa S & M:ää Venetsiassa. Hän voi vetää kokaa limusiinissa naisen tisseistä. Hän voi ostaa pikku jahdin, jota suurempaa näkymää ei saataisi kasaan, vaikka kaksikymmentä läskiä sirkuselefanttia palkattaisiin seisomaan kahdella jalalla toistensa päällä. Hän voi ostaa sen kullanmurulleen häälahjaksi ja laittaa sitten kapteenin seilaamaan kohti Venetsiaa 32 m/s merellä liikkuvasta myrskystä huolimatta.
Vaikka ironia olisi myrkkyä sielulle, The Wolf of Wall Streetistä ollaan saatu ainakin puolentoista tunnin ajaksi penteleen viihdyttävä, mutta viimeinen puolitoista omistetaan perinteiden mukaan (esimerkiksi Brian De Palman Scarface, Coppolan Godfather, Orson Wellesin Citizen Kane ja vaikka Scorsesen oma Mafiaveljet, joita ranskalaisetkin, esimerkiksi Olivier Assayasin Carloksessa, ovat matkineet) aikaisemman ”yli-ihmisen” rappioitumisen kuvaukselle. Siis tälle samalle kaavalle: Ensin ryysyistä rikkauksiin ja sitten rikkauksista henkiseen helvettiin, jolle niin useat Orson Wellesin elokuvat esimerkiksi perustuivat, kuten on nähty. Koko kroisoskoreus valuu kokaoksennuksien mukana pönttöön.
Mutta ennen tätä amerikkalaiselle elokuvalle, joka vastaa nyt ja vielä melkein suurimman osan maailman yhteistä iltasatua, niin välttämätöntä moraalista opetusta, jonka kuitenkin esimerkiksi joku loistava Spring Breakers [4] pystyi välttämään, The Wolf of Wall Streetissä tulee koko ajan sellaista tykitystä tekniikan ja tarinankertomisen puolelta, että elokuva tunnutaan innolla keksivän joka sekunti uudestaan. Sitä on myös siksi viihdyttävä seurata, että se lataa sisälleen samankaltaisia ironian ja satiirin tasoja kuin esimerkiksi Alan Mooren ja Dave Gibbonsin Watchmen. Ja onhan loppupuoliskossakin pari aivan loistavan törkeää komediakohtausta.
Toisin sanoen se kai täyttää ne serbialaisen elokuvantekijän Emir Kusturican (Isä on työmatkalla, Mustalaisten aika, Arizona Dream, Underground, Musta kissa, valkoinen kissa…) sanelemat ehdot filmitaiteelle: Silloin elokuva toimii, kun sen aikana ei tarvitse miettiä vesilaskuja. Ja vielä kolminkertaisesti sanoen: Kun se saa sinut unohtamaan omat maalliset murheesi. Voih, jos on mahdollista, että filmi pyyhkii kaiken muun mielestäsi, niin kiitos eskapismi: elokuvan ei tarvitse opettaa meille elämän syvempää totuutta kaikkien kuolevaisten kärsimyksestä ja kaiken tarkoituksettomuudesta, se voi vain viihdyttää meitä ja saada meidät tuntemaan olomme paremmaksi kaiken turhuudesta huolimatta, niin kuin tämä leffa teki.
En tarkoita sanoa tätä epäintellektuellisesti, mutta suurimmasta osasta ihmisten ajatuksia ei ole mitään hyötyä millekään, paitsi että ne tuottavat kärsimystä itselleen. Toki siitä olisi hyötyä, jos ne ajatteltaisiin paremmin ja ilmaistaisiin yhtä hyvin. Monen intellektuellin ajatukset ovatkin joskus hyviä, mutta usein intellektuelli ilmaisee ne monimutkaisesti. Siitä taas ei ole mitään hyötyä, että yksinkertaisesta asiasta tehdään monimutkainen. Aikaa vain menee tuplasti hukkaan. Sitä paitsi, jos nyt oletettaisiin kaiken toistuvan ikuisia kertoja, ja jo toistuneen ikuisia kertoja, eikö ole parempi viettää elämää vain mahdollisimman hyvin? Tiedän, että se on vaikeaa, sillä on olemassa asia kuin muut ihmiset ja heidän viimeinen tuomionsa, ja se tapahtuu joka ikinen päivä. Parempi silti koittaa. Kuten teki omasta mielestään The Wolf of Wall Street, Jordan Belford, ennen kuin hänet dumpattiin lähimpään osavaltion linnaan.
Martin Scorsesea on käsitelty myös aikaisemmin lehdessä.
[1] Toisaalta My Voyage to Italysta on mainittava eräs kuolemansynti. Siinä Italian elokuvaa käsittelevässä elokuvassa Scorsese laiminlyö, jos nyt muistini enää pelaa, kokonaan Vittorio De Setan ja Pier Paolo Pasolinin. Tämä horjuttaisi vakavasti Scorsesen uskottavuutta edes cinefiilinä. Toisaalta Scorsese on kuitenkin nostanut Vittorio De Setan nimeä tunnetuksi esimerkiksi avustamalla hänen elokuviensa restaurointi- ja levitystyössä.
[2] A Letter to Elia: elokuvallinen kiitoskirje Elia Kazanille, muun muassa suurien elokuvien kuten Viettelysten vaunun, Alastoman sataman, Eedenistä itään, Kasvojen väkijoukossa tai Baby Dollin tekijälle, mutta myös kylmän sodan aikaan mustaan listaan nimiä maininneelle mestariohjaajalle.
[3] Samanniminen ja samasta aiheesta kertova elokuva tehtiin jo vuonna 1929 Doris Andersonin tarinasta Rowland V. Leen toimiessa ohjaajana. Joskaan uusintaversioiden filmatisointi ei ole Martin Scorsesen uralla mitenkään uusi asia; sellaisia ovat esimerkiksi Cape Fear ja vuonna 2006 valmistunut The Departed. Se on uusintaversio paljon paremmasta Hongkong-vastineesta nimeltä Infernal Affairs (Mou gaan dou).
[4] Vain off-Hollywood elää ja hengittää yhä.