Haielokuva on genrenä kuollut kuin niiden tähdet jokaisen sellaisen lopussa. Syfy-kanavan tuotantojen ja parin syystäkin unholaan jääneen studiopierun ohella huomionarvoisia sellaisia ei ole näkynyt valkokankailla sitten meidän poika Rennyn™ Deep Blue Sean. Ei sillä, että genrellä olisi ennen sitäkään kovin hyvin pyyhkinyt jos Tintorera kuuluu aligenren huippuihin Tappajahain jälkeiseltä ajalta. Jaume Collet-Serra iskee nyt kuitenkin pöytään kilon pakastettua CGI-haita The Shallowsilla, jossa Blake Livelyn esittämän nuoren naisen surffaussessio päättyy ikävästi kyseisen pedon hyökätessä Livelyn kimppuun. Vajaan parin sadan metrin päähän rannalta merenpinnan yläpuolella kohoavalta kiveltä löytyy onneksi sopiva paikka vakavan jalkahaavan paranteluun ja tilanteen kartoittamiseen.
Tilanteesta kehkeytyvä selviytymistaisto käy läpi ennalta-arvattavat hetkensä ja loppu seuraa tätä linjaa. The Shallows on teknisesti varsin pätevä jännityselokuva, mutta siinä ei ole varsinaisesti mitään, mikä nousisi menettelevän poppariviihteen yläpuolelle. Tarinalla ei tavallaan ole merkitystä. Collet-Serra ja kuvaaja Flavio Martínez Labiano rakastavat korkeita kontrastiarvoja ja Adobe Premieren kuvanterävöittämisfiltteriä. Nimi viittaa paitsi tappavaan rannikkoon, myös elokuvan suhteeseen omaan sisältöönsä.
Se on nimittäin pelkkää pintaa. The Shallows on kuin oodi Tumblr-sukupolvelle, ihmisille jotka jakavat teräviä muutaman freimin gifejä kuvablogeissaan aforismien välissä. Tällöin gifeistä tulee itsessään aforismeja, jotka kertovat milloin naisellisesta itsenäisyydestä, milloin siitä miten siisti jätkä Don Johnson on riisuessaan aurinkolasinsa paljastaakseen toiset niiden alta. Samanlainen ilmiö käy Livelyn hahmon motivaation kautta elokuvan “sanomalle”. Surffauspaikka on valittu harkiten, sillä rannalta katsottuna kaukaisuudessa siintävät poukamat muodostavat raskaana olevan naisen hahmon. Päähenkilön edesmennyt äiti surffasi täällä aikoinaan. Lively joutuu käymään selviytymistaistelun äitinsä kohdussa, ja päästessään sieltä voittajana, hän on jälleen itsevarma lääkäriopiskelija tulevaisuudestaan epävarman reppureissaajan sijaan. Näin pinnallinen, aforismimainen ydin sopii elokuvaan yhtä hyvin kuin RGB-kurvien hienosäätö sen kellertävien pintojen korostamiseksi.
Näitä kurveja elokuvan jälkituotannossa on säädetty jumalattoman paljon. Jokainen otos näyttää edellä mainitusta blogista napatulta, ja sommittelussa etenkin symmetria nousee vahvaan pääosaan. Kuvien osaset liikkuvat synkronoidusti keskenään otosten sisällä; Hai jahtaa Livelya juuri sopivalla tahdilla jotta heidän välimatkansa pysyy yhtenäisenä, kunnes seuraavassa otoksessa sitä on kiristetty. Vedenalaiset kuvat suorastaan purskahtelevat epäluonnollisista neon-väreistä, ja elokuvan Sian tahtiin rytmitetyt lopputekstit ovat värikkäitä aikuisten värityskirjat mieleen tuovia, monimuotoisia laikkuja.
Loputtoman pintakrumeluurin alla ei oikeastaan ole mitään. Collet-Serran elokuvalla on selkeä toiminto; näyttää hyvältä. Selviytymiskauhuksi se ei edes erityisemmin yritä olla jännittävä, koska pääosa on niin vahvasti kauniilla kuvilla, että silloinkin kun potentiaalia olisi, sommittelut vievät katsojan pois jännityksestä. Se tarkoituksella etäännyttää meidät sinne, missä oikeasti olemme – elokuvateatterin penkissä. Arvostan yritystä, mutta The Shallowsin lähtökohta – kevyt genre-elokuva – ei välttämättä ole omiaan tällaiselle Tony Scott -henkiselle äärimmäisellä ulkonäöllä vieraannuttamiselle. Se ei yksinkertaisesti saavuta mitään, vaikka kokemus lievässä avantgardemaisuudessaan mielenkiintoinen onkin.