Chilessä syntynyt, nykyisin Ranskan maaperällä vaikuttava surrealisti Alejandro Jodorowsky on elämänsä aikana ehtinyt luoda vaiherikkaan uran teatterilavoilta sarjakuviin, musisoinnista kirjailijaksi. Hämmentävämpää meriittiä hän puolestaan on niittänyt pitkään harrastamallaan “psykomagialla”. Suurimman kulttimaineensa Jodo kuitenkin on ansainnut elokuvataiteen kautta. Vaikka aikanaan hänen filminsä ovat väkivallallaan, seksuaalisuudellaan sekä uskonnollisella provokaatiollaan aiheuttaneet suurtakin kohua, on ohjaajan maailmanlaajuinen tunnettavuus sekä suosio jäänyt tämän töistä sitäkin innokkaampien underground-piirien tasolle. Tuskin (1980) tapaisten rainojen äärimmäisen vaikeaa laillista löytyvyyttä ikävämpänä tämä kunniatta jääminen paistaa uusien projektien välistä liki mahdottomalta tuntuvana rahoituksen saamisena. Jodon ideat ovat monesti joutuneet jäämään sille tielleen silkan kukkarossa pörräävän kärpäsen vuoksi.
Välistä päivä paistaa risukasankin pohjalle. Näin kävi Jodorowskyn ensimmäisen (ja tähän mennessä ainoan) brittiläistä tuotantoa olevan elokuvan, vuonna 1990 päivänvalonsa nähneen The Rainbow Thiefin tapauksessa. Arabian Lawrencesta tuttujen Peter O’Toolen ja Omar Sharifin, kuin myös esittelyjä kaipaamattoman Christopher Leen tähdittämä spektaakkeli maksoi rahoittajilleen arviolta ruhtinaalliset 10 miljoonaa taalaa. Tuo summa pyyhkii kepeästi lattiaa koko Jodon aiempaan filmografiaan satsatulla kahisevalla ja riittääpä jäljelle jäävä erotus isommankin kesämökin Acapulcon rannoilta ostamiseen. Mutta mitä käy taiteelliselle vapaudelle sekä luomisen ilolle siinä vaiheessa, kun rahaa on kuin roskaa ja sijoittaja haluaa pääomalleen vastinetta?
Elokuvan juoni on pääpiirteiltään hyvin yksinkertainen. Christopher Lee esittää suuressa lasipalatsissa dalmatialaisineen, palvelijoineen sekä vihreine papukaijoineen elelevää miljonääriä, Rudolf-setää. Pilalle hemmoteltujen pilkkuturkkien lisäksi iloa tämän elämään tuo kattilankansien hakkaaminen jukeboxista pauhaavan sinfoniamusiikin tahtiin, kiskoilla kulkevalla rodeolehmällä ratsastaminen, sekä oikean kokoisella summalla estonsa kadottavien, värikkäästi pukeutuvien Sateenkaarityttöjen kanssa pelehtiminen. Lopulta jälkimmäisen huvituksen seuraukset purkaantuvat niillä voimin, että koomaanhan sitä tulee vajottua.
Varsinainen tarina alkaa Rudolfin veljenpojan, takkuisen koiransa Cronoksen kanssa viihtyvän Meleagren saatua vihiä todennäköisyydestään periä setänsä yksin. Paremmalla elämällä lupailun turvin Meleangren onnistaa houkutella sataman rauhassa elelevä Dima-ukko viemärissä sijaitsevaan valtakuntaansa. Loppufilmi sijoittuu muutamaan päivään Rudolfin kuoleman kummallekin puolen, tutkaillen vuosikausia Melangren taloudenhoitajana toimineen Diman muutosta ihmisenä oletetun rikastumisen toivossa.
Vaikka The Rainbow Thiefin maailma tarjoaa surrealismia ja kummallisuuksia yllin kyllin, puuttuu siitä – norsukuvaus Tuskin tapaan – paitsi ohjaajalle tyypillinen pankin räjäyttävä filosofian viljely, myös se maaginen “jokin”, mistä tämän kädenjälki on opittu tuntemaan. Raiskauksesta maailmaan putkahtaneen ja äitinsä inhon vuoksi rakkaudettoman lapsuuden eläneen Alejandron väkivaltaa tihkuva, äärinihilistinen tyyli antaakin The Rainbow Thiefissä tilaa kirjavanväriselle karamellimaailmalle, jonka taivaalta kaiken ankeuden jälkeenkin on mahdollista löytää sateenkaari.
Kiittäminen tästä ei – kuten jo mainittua – mene Jodolle, vaan tuotantopuolen moguleille. Eräs rahahanojen valuttajista sattui olemaan (elokuvassa näytelleenkin) käsikirjoittaja Berta Domínguez D:n puoliso Alexander Salkind. Jodorowskille tämä merkitsi todella orjallista kumartamista käsiksen pienimmillekin yksityiskohdille. Mitättömimmänkään muutoksen teko ei tullut kysymykseen ennen ankaraa puhelinneuvottelua asiasta. Vaikkei Jodo tämän vuoksi (yllätyksellisesti) pidä The Rainbow Thiefiä edes elokuvanaan, on hän kuitenkin todennut olleen varsin opettavaista kerrankin osallistua elokuvan tekoon ohjaajan tittelillä vailla diktaattorin asemaa.
Persoonattomuus ei kuitenkaan tarkoita, että The Rainbow Thief olisi huono elokuva. Käsikirjoitus jätille kiveä ojentavine kääpiöineen edustaa kyllä yhtä suurta surrealistista kliseetä, mutta toisaalta tarjottu maailma on tätä taiteenmuotoa palvovalle niin ilmapiiriltään kuin lavastukseltaan varsin viettelevä. Yksi vaikuttava tekijä tunnelmaan on taitava värimaailman hyödyntäminen. Lilasävytteisessä shakkilattiapubissa tuntuu kello juuttuneen paikalleen, raivoavan myrskyn turkoosit salaman välähdykset puolestaan koituvat maailmanpyörän kohtaloksi. Kaupungin kaduilla tunnelmaa haetaan kaikella värikylläisellä ilmapalloista ja tivoliviireistä aina sinne tänne ripoteltuihin jouluvaloihin.
Miljöön unimaisuus tulee esille myös sen seinähulluissa, omissa maailmoissaan haahuileviss
a asukkaissa. Kääpiö harhailee halki filmin etsimässä varastettua grammariaan hullun lailla. Transvestiittiromani puolestaan ennustaa tulevaisuutta kristallipallosta öisen sumuisalle kujalle unohtuneessa asuntovaunussaan. Meleagren hovi lokakaivon löyhkässä on sekin oma juttunsa yksisarvisveneineen, pääkalloineen ja kattokruunuineen, kuin myös kuolleesta ja täytetystä Cronoksesta tehtyine käsinukkeineen. Pisimmän korren vetää kuitenkin äärimmäisen huvihelvettinsä keskellä elämästään nauttiva Rudolf, mies jonka pyjamanhousuissa jokainen filmin henkilö tuntuisi haluavan olla.
Elokuva kehittyykin huvittavaksi kuvaukseksi onnen etsinnäksi materian kautta. Vähästä ruoastaan valkealle rotalle jakanut Dima jättää harmonisen elämänsä ja siirtyy raikkaasta ilmasta saastan keskelle Meleagren leijonan luolaan. Hän omistaa elämänsä rikkauden illuusiolle, alkaen sameasta viemäristä ruoanhakuretkille noustessaan nähdä ulkomaailman pelkkänä vääryyttä, nälkää ja juopottelua sikiävänä suurena karnevaalina. Hän muuttuu ympäröivän todellisuutensa korteilla pelaavaksi, epärehellisyydestä eläväksi roistoksi. Häkellyttävimpiin kohtiin lukeutuukin kuplan puhkeaminen, jolloin lopullisesti rahattomaksi itsensä hiffaava mies pakenee ravintolalaskuaan maan alle hitain askelin, aika hetkellisesti pysähtyneenä, koko maailmankuva sirpaleina. Vaikka Dima lopulta tekee omantuntonsa – ei oman etunsa – mukaan ja hylkää ystävänsä hengen vuoksi paikkansa muiden tavoittelemassa sateenkaarijunassa, käy tämä vielä tuolloinkin taistelua sisimmässään. Tästä kielii parhaiten kohtaus, jossa äijä lietteen keskelle palatessaan kavahtaa kuollakseen kauan sitten sympaattisiksi kokemiaan siimahäntiä.
Uskonnolista symboliikkaakin on mukana. Huvipuiston numerossa ristiinnaulittua ammutaan uhrin vain nauraessa haavalleen, rankkasateen nostattama vedenpaisumus on kuin Nooan seikkailuista ja viemäriaukosta loistava salamanisku tuo väkisinkin mieleen Taivaallisen valon. Koirien merkitys elokuvassa on oleellinen elämänilon vertauskuvana: Rudolf syöttää dalmatialaisilleen kaviaaria ja shampanjaa ihmisvieraiden saadessa lautasilleen jättimäiset luut ja pitää huolen etteivät piskit joudu näkemään nälkää oman poismenonsa jälkeen. Meleagre puolestaan juttelee viemärin kiroihin väkisin viedyn hurttansa kanssa vielä vuosia eläimen kuoleman jälkeen, ollen valmis luopumaan elämästään sahajauhoilla jatketun toverinsa kadotessa vesimassoihin. Pisimmälle kaikki kuitenkin viedään Diman noustessa viimeisiään pisaroivan rankkasateen uudeksi muuttamalle maanpinnalle ja havaitessa yllättävän eloisan Cronoksen uivan kanavaan lankeavassa sateenkaaren paisteessa häntä kohden.
Mise-en-scene on The Rainbow Thiefissä hallittua, ja Dario Argenton näyttävän Operan sekä (hivenen yllättävämmin) Richard Mooren hämärän Kill Bill -esikuva Hiljaisen huilun filmille tallentanut Ronnie Taylor loihtii kamerallaan jälleen hienoja kuvia. Jean Musyn musiikitkin ansaitsevat maininnan. Lokkien huutoon sekoitettu pianomusa avaa elokuvan kauniin tunnelmallisesti, viemäriverkostossa kuullaan hilpeää pianonpimputusta ja viulun vaikerrus lähtöä tekevän junan vislatessa on todella haikeaa. Muutkin hanuroinnit, flamengot ja fanfaarit istuvat tilanteisiinsa, joutuen tosin lopulta surutta astutuiksi iloisen posetiivirimputuksen säestäessä tienoota putsaavaa luonnonkatastrofia.
The Rainbow Thief on mukava pikku laulu surrealismille. Ei mitään galaktisia kysymyksiä tutkivaa tai tajuntaan virtaavaa, mutta teknisesti osaavaa ja fiilikseltään miellyttävää. Koskettavimman siitä tekee ohjaajan itsensä muuttuminen “elokuvansa” symboliksi – pienillä budjeteilla Holy Mountainin ja El Topon kaltaisia mestariteoksia loihtineen Jodorowskyn jääminen kaipaamansa rahan puristukseen, menettäen täydellisesti vallan toteuttaa visioitaan. Kaikeksi onneksi The Rainbow Thiefistä kertaalleen käynnistynyt, tällä kertaa pariinkymmeneen vuoteen venähtänyt pennittömyys on jälleen hetkisen historiaa. Jäänkin siis innolla odottamaan, mitä tänä keväänä maailmaan putkahtaneella omaelämäkerrallisella Dance of Realitylla (sekä El Topon ehkäpä vielä joskus valmistuvalla jatko-osa Abel Cainilla) on tarjottavanaan.