Margaret Wise Brownin vuoden 1942 lastenkirjaklassikossa Pupu etsii omaa kotia jänispentu lähtee äidiltään karkuun. Äiti kuitenkin varoittaa lastaan ennen pakoa – “Jos läksit, lähden perääsi.” Vuonna 2014 J-P Valkeapää tuntuu elokuvallaan He ovat paenneet kysyvän, mitä karanneelle tapahtuu, kun äitiä ei kiinnosta?
Koska 90-luvun alku oli lapsuuden parasta aikaa, aloitetaan se nuorison parissa ja tyttökoulusta, johon päästään ohjaaja Shun Nakaharan kanssa sympaattisessa The Cherry Orchardissa (Sakura no Sono, 1990). Vuoden tärkein tapahtuma on ovella ja kuten tapana on, mikään ei ota onnistuakseen, kun hermostuneet teinit hakevat omaa paikkaansa. Samana vuonna ilmestynyt Jun Ichikawan ohjaama Tugumi jatkaa tarkemmin henkilöityen monella tavalla sairaan tytön rikkinäiseen elämään. Ulkopuolisen kertojan ansiosta tapahtumat pidetään suuripiirteisempinä, mikä antaa tarvittavaa aikaa kehittyvälle tarinalle.
Kun ottaa huomioon, että elokuvan päähenkilön, Euroopan halki matkaa taittavan äänittäjä Philip Winterin (Rüdgier Vogler) alluranpunainen Toyota Corolla pirstaloituu juuri Portugalin rajalla, voi sanoa, että kaikki ei ala hyvin. Sitä paitsi hänen vasen jalkansa on murtunut. Syyksi hän myöhemmin ilmoittaa, että on noussut väärällä jalalla sängystä, ja se osuu hyvin yhteen kaiken muun kanssa. Kaiken lisäksi hän on mämmikoura ja epäonnenvaris: rengas on osunut tiellä lojuvaan naulaan ja puhjennut, mutta vielä enemmän: Winter on siirtäessään renkaita tönäissyt vahingossa kaiteen päälle jättämäänsä ainoaa vararengastaan; se on vierinyt mereen.
Kun Irma (Alida Valli) saa kuulla, että hänen miehensä on kuollut Australiassa, hän palaa kertomaan asiasta Aldolle (Steve Cochran), jonka kanssa hänellä on 7-vuotias tytär Rosina (Mirna Girardi). Aldo kuvittelee, että he voivat nyt viimein elää yhdessä. Hän toivoo, että he menisivät naimisiin ja voisivat siten laillistaa tyttärensä. Seuraavana päivänä Irma kuitenkin torjuu Aldon kertoen, että hän rakastaa jotakuta toista. Aldon äiti, jonka kanssa hänellä ei ole kovin läheistä suhdetta, provosoi häntä ottamaan Irman itselleen. Aldo lähtee etsimään kaupungin sumuisilta kaduilta Irmaa ja löytää hänet viimein. Mutta kun Irma kieltäytyy jälleen, Aldon itsehillintä pettää ja hän hakkaa entisen rakkaansa kaikkien kaduilla maleksijoiden nähden. ”Now Aldo it´s really finished”, Irma vastaa, kun Aldo käskee häntä palaamaan kotiin. Aldo pakenee tyttärensä kanssa hevosvankkureilla kaupungista. Alkaa seikkailu Po-joen laakson rannoilla, kynnettyjen peltojen täyttämissä horisonteissa, joiden ylle talvi on laskeutumassa, armoa antamatta. Illuusioton tarina sodan jälkeisestä Italiasta, matkanteko vailla erityistä tarkoitusta tai päämäärää, vaellus syksyisen kylmissä maisemissa, kun ilmassa leijuu vielä sateen utua ja maantiet vuotavat hyytävää märkyyttä.
Death Watch eli La Mort en direct tai suomeksi Katherine Mortenhoen ostettu kuolema (David G. Comptonin romaanista Unsleeping Eye) näyttää ennustavan dystooppisesti sen, mihin ihmisten rajaton tirkistelyhalu 2000-luvulla vei television jo muutenkin suureksi osaksi suolimehuilla läträttyjä vessanlaakereita lakaisevan ohjelmatarjonnan.
Reality-sarjat syntyivät halusta päästä katsomaan toisen elämää turvallisen etäältä. Jostakin ja joskus ihmiseen on syntynyt tarve tirkistelyyn. Realitysarjat tekivät tuon jokaisen kunnon kansalaisen tukahdetun tarpeen nyt uudenlaisesti mahdolliseksi. Se teki siitä tarpeesta populistisen. Tirkistelystä tehtiin Big Brothereiden sun muiden samanhenkisten realitysarjojen yhteydessä nyt turvallisesti kaikille yhteistä. Jopa hekin jotka olivat vainonneet ja pitäneet epäilyttävinä niitä kylän pervoja, joilla oli peeping tomin-maine – saivat nyt julkisesti tunnustaa omat samankaltaiset taipumuksensa.
The Doom Generation – Tuomion sukupolvi on Gregg Arakin ensimmäinen heteroelokuva, ainakin näin alkutekstit asian ilmaisevat. Se on myös toinen osa ohjaajan teiniapokalypsitrilogiasta. Ilmapiirinsä puolesta se tuntuukin enemmän maailmanlopulta kuin sarjan ensimmäinen osa. Siinä missä Totally F***ed Up ei mielestäni ottanut kaikkea irti teemoistaan, pistää tämä tuomion sukupolvi satasen mittariin ja vierittää katsojansa kiehtovalle matkalle ohjaajan tajunnanvirtaan.
Gregg Arakin elokuvia katsovat jakautuvat hyvin voimakkaasti useampiin eri leireihin. Osa pitää häntä nerona, toiset pitävät häntä vain rasittavana homostelijana. Kolmannet saattavat pitää hänen elokuvistaan, mutta eivät sanoisi häntä neroksi. En ole itse aivan varma mihin lokerikkoon itseni laittaisin. Minulle saattaa olla olemassa neljäs lokero, sillä allekirjoitan nämä kaikki aiemmat kolme väittämää. Ehkä kyseessä on nerokas homostelija?
Ehkä ensimmäisenä kokee hämmennystä tai puutuneisuutta. Loputtomalta tuntuvassa alkukohtauksessa seurataan käsivaralla kuvattua moottoripyöräkilpailua, joka jatkuu ja jatkuu ilman minkäänlaista dramatiikkaa, yllätystä tai murtumaa. Pyörät hidastavat mutkassa ja kiihdyttävät uudelleen, kunnes syöksyvät jälleen eteenpäin seuraavalla suoralla. Moottorien äänet katoavat ja jylähtävät uudelleen. Sää on tavanomaisen tylsistyneen aurinkoinen. Kamera yrittää ilmeisestikin pysytellä elokuvan päähenkilössä, Bud Clayssä (Vincent Gallo), välillä hetkellisesti hukaten hänet, mutta lopulta löytäen taas uudelleen.
