Tunnetaan myös nimellä: Parhaat vuodet
Maa: Yhdysvallat
Genre: Melodraama
Ohjaus: William Wyler
Käsikirjoitus: Robert E. Sherwood, MacKinlay Kantor
Kuvaus: Gregg Toland
Leikkaus: Daniel Mandell
Sävellys: Hugo Friedhofer
Näyttelijät: Myrna Loy, Fredric March, Dana Andrews, Teresa Wright, Virginia Mayo, Cathy O´Donell, Hoagy Carmichael, Harold Russell, Dorothy Adams
”I don’t doubt, to call the whole picture just one long pious piece of deceit and self-deceit, embarrassed by hot flashes of talent, conscience, truthfulness, and dignity. And it is anyhow more than possible, it is unhappily obligatory, to observe that a good deal which might have been very fine, even great and which is handled mainly by people who could have done, and done perfectly, all the best that could have been developed out of the idea, is here either murdered in its cradle or reduced to manageable good citizenship in the early stages of grade school.” – James Agee
Näennäisestä temaattisesta samannäköisyydestä huolimatta The Best Years of Our Livesilla ei taida olla muuta yhteistä monenkaan nykyisen Hollywood (vaikka elokuvasta suuri osa kuvattiinkin Cincinnatissa, Ohiossa)- ja Oscar-elokuvien kanssa kuin niiden pitkä kesto (esimerkeiksi mainittakoot ylisentimentaalinen The Curious Case of Benjamin Button tai samaa sontaa edustava Crash, 2004) – vaikka tämä tuntuukin ainakin viisi kertaa lyhyemmältä kuin moni niistä. William Wyler liikuttaa tarinaa klassiseen tapaan kuvakokojen vaihteluilla, taustamusiikilla, käyttäen näyttelijöitä kuin karjaa tai kuten orkesterijohtaja ohjaa soittajiaan. Jos elokuvassa näytetään kivääri, on varmaa että sitä tullaan myös käyttämään.
Myöhemmin, kun Wyler ei tarvitse enää leikkausta, hän keksii kameraliikkeen luodakseen harkitun matematiikkaisen koreografian vähentääkseen kitkaa kappaleiden välillä. Tosin Wylerin ja Daniel Mandellin leikkaus on myös kuin rytmin luomista musiikkiin. Wyler osaa kertoa, ja tämä on vain hyödyksi elokuvalle, tarinaa ilman puhetta, joka selviää yhdestä kännitoilailujaksosta – joskin lehtijuttuun ja MacKinlay Cantorin romaaniin Glory for Me (1945) perustuva käsikirjoitus on puheella kuormitettu. Toisaalta dialogin onlinerit iskevät unohtumattomina ja yhteiskuntakriittisinä: ”Last year it was kill the Japs, this time it is to make money,”; ”Yeah I know, you´re the junk man, you get everything sooner or later.”; ”I think I ought to put you in mass production.” ”What are those?”, nainen kysyy katsoessaan kuvaa sotakoneista osoittaessaan takana olevia savukertymiä, ”Little black flowers which are growing in the skies,” mies vastaa.
William Wyler ruotii esiin sosiaalisten erojen kavalkadin: yksi mies palaa sodasta omakotitaloon, toinen suurempaan rakennukseen, kolmas pieneen puljuun rautatien varteen kolinoineen ja nokisine seinineen; kiitollisuuden tunne on silti ilmeinen: ”It´s good to be home, dad.”
Henkilökaarti on värikäs kuin pyhän päivän leipäjonossa: suulas blondi, joka rakastaa variksen tavoin kimaltelevaa (peiliä ja rahaa) ollessaan yhtä hyvä sohvalla löhöämisessä kuin miesten sieppaamisessa tai maskaran levittämisessä poskille, kätensä menettänyt Homer (Harold Russell), joka pakenee kotitodellisuutta Butchin pianobaariin, jossa kaikki kolme veteraania – päädyttyään vahingossa kaikki kolme samaan kapakkaan, joka tuntuu elokuvassa nykyään hieman päälle liimatulta sattumalta – tapaavat istua; ja hänen suloinen tislattua optimismia hehkuva tyttönsä, välillä kyynisyyteen aleneva ex-lentäjä Fred, alkoholismiin kallistuva Stephenson, ja heidän kaikkien perheet. Vaikka The Best Years of Our Lives ei voi välttyä välillä tietyltä sentimentaalisuudelta, täytyisi olla sydän kiveä ja veri betonia, etteivät silmät kostuisi tämän elokuvan aikana.
”Wylerin ´näkymätön´ tyyli”, kirjoittaa Peter von Bagh, ”kätkee taakseen huipputarkan työstämisen, jossa tilanteita tarkkaillaan kuin laboratoriokokeissa. Parhaat vuodet on Wylerin uran (ja metodin) ehdoton huipentuma: se kertoo kolmen sodasta palaavan miehen kotiutumisvaikeuksista. Yksi miehistä on molemmat kätensä menettänyt invalidi. Elokuva käsittelee miesten vaiheita ja perhe-elämää lämpimän huumorin ja valtaisan pateettisen tunteen voimalla.”
Paluu sodasta on kuin uuteen, epätodelliseen unien maahan saapuminen: urheilukentät, äidit lastenrattaineen, aurinkoa tulvivat kadut, nopeat autot; “times they are a changin”, Bob Dylan lauloi pari vuosikymmentä myöhemmin. Minkälainen yhteiskunta sotaveteraaneja todella odottaa? Huonoja töitä tai ei töitä lainkaan, avioliitto vailla rakkautta, työnantajien ja ihmisten ylenkatsetta, tai tarpeetonta tarkkailua (eräällä heistä on jopa koppi liikkeen yläkerrassa, josta hän näkee kaikki tapahtumat vain kääntämällä niskaansa). Byrokratian elämää suotta monimutkaistavan koneiston liikehdintää, ja jo nyt tavaran karmeaa paljoutta ja sen absurdia hyödyttömyyttä; kaikesta näkyy kapitalistisen maailman painajaismainen alkusoitto.
Kaikki tämä on silautettu suurenmoisella ammattitaidolla, näyttelijöiden suvereenilla tunteiden ilmaisulla, W.Wylerin huippuun kehittyneellä tekniikalla, G. Tolandin hienovaraisilla kameraliikkeillä, ja tietysti useaan kertaan muuallakin mainitulla deep focusilla (”deep focus credits audiences with having enough intelligence to follow more than one action at a time. It involves a viewer more directly in a scene by inviting him to “do his own cutting”, Fransic Davis kirjoittaa), ja niin edelleen. Sota ei ole loppunut ihmisten päiden sisällä; se on jättänyt paloarpia pään sisäisiin tunneleihin kulkien veteraanien mukana kuin löyhkäävä, poistettamaton absessi otsassa. Homer on menettänyt kätensä, Fred kärsii painajaisista, alkoholi esittäytyy helppona keinona unohtaa kauheudet; ja miksipä ei? Bakkanaalit käyntiin, viskiä kehiin!
Mikroskoopin tarkkuudella Wyler porautuu jälkikännien maailmankaikkeuteen: hän onkii huumoria tavanomaisista krapula-aamuista: muistinmenetys, pääkipu… Krapula on uudestisyntymisten aikaa. Wyler kuvaa känniaamun harmoniaa: herättyään syvästä unesta, on kuin näkisi auringon ensimmäistä kertaa putoavan kadun maan kamaraan ja synnyttäen liikkeiden varjoja. “We never had any trouble.” “How many times have I told you I hated you and believed it in my heart? How many times have you said you were sick and tired of me; that we were all washed up? How many times have we had to fall in love all over again?” – kysyy filmin Milly Stephenson.
Keskeisiksi jännitteiksi nousee aluksi Homerin kotiin paluu: hän kun on menettänyt, kuten on tullut jo pariin kertaan ilmi, molemmat kätensä, ja on epävarma, miten häntä odottava tyttö suhtautuu siihen. Käsien tilalla on nyt rautaiset koukut, joiden avulla hän pystyy esimerkiksi sytyttämään tupakan; tämän hän näyttää usein, mutta esimerkiksi viinalasin nostaminen huulille on jo vaikeaa.”You gotta hand it to the Navy” Fred sanoo, ”they sure trained that kid how to use those hooks.” ”They couldn’t train him to put his arms around his girl, or to stroke her hair”, Al vastaa. Sitten tarina keskittyy kahden edellä mainitun veteraanin elämään: työn saantiin, siinä pysymiseen tai sen menettämiseen, perheisiin ja rakkauteen; kaikkeen, mistä elämä koostuu.
Vaikka löyhän synopsiksen perusteella joku voisi kuvitella Parhaita vuosia kolmen sotaveteraanin dokailukaveridraamaksi, mitä se myös onkin, samalla sen naishahmot ovat yksi sen suurimmista vahvuuksista. Itsekeskeisen ja suulaan blondin Marie Derryn (Virginia Mayo), josta edellä jo mainittiin, vastapainoksi Teresa Wright tarjoaa loistavan roolin Peggy Stephensonina.
”Because of her eyes and face”, Paul Auster kirjoittaa, ”Wright as Peggy is able to bring the inside to the outside, and even when she is silent, we know what she is thinking and feeling. Yes, she is without question the healthiest, most earnest character in the film, but how not to respond to her angry declaration to her parents about Andrews and his wife, ´I´m going to break that marriage up´, or the irritated brush-off she gives her rich, handsome dinner date when he tries to kiss her, sayin ´Don´t be a bore, Woody´, or the short, complictious laugh she shares with her mother when they say good night to each other after two drunken men have been put to bed?” Sitten hän lisää, että maailma tosiaan olisi paljon parempi paikka, jos täällä olisi enemmän Peggyn kaltaisia ihmisiä. Aamen.
