Pakistanilainen elokuva on kokenut uuden kukoistuksen 2010-luvun alusta lähtien. Suuri osa maasta tekee toinen toistaan Holly- tai Bollywoodia enemmän apinoivia teoksia. Pakistanissa on kuitenkin kytenyt myös vahva indie-elokuvakulttuuri jo 2000-luvun alusta perinteisempien elokuvastudioiden kuoltua pois 1990-luvun aikana, jolloin valtio tuki elokuvaa huomattavasti aiempaa vähemmän maan poliittisen järjestelmän ollessa alati myllerryksessä, kiitos lukuisten yritysten (ja epäonnistumisten) tuoda länsimaalainen demokratia maahan. Tämän vuosikymmenen ajan maan koulutusjärjestelmä kuitenkin toimi vanhaan malliin, ja sen kouluttamat elokuvantekijät tekivät elokuvia, rahoituksella tai ilman. Perinne jatkuu nykypäivään, mistä elokuvantekoa opiskelleen Daniel Asadi Faezin vuonna 2018 tekemä The Absence of Apricots on oiva esimerkki.
Dokumentti sijoittuu Pohjois-Pakistanilaiseen Hunza-laaksoon. Vuonna 2008 alueella tapahtunut kivivyöry aiheutti alueelle tulvan, joka peitti tuhansien ihmisten kodit ja maanviljelykset alleen. Nyt alueella on suuri järvi, ja leijonanosa ihmisistä on lähtenyt alueelta pois. Yksi, nimettömäksi elokuvassa jäävä perhe asuu kuitenkin yhä siellä, järven vieressä talossa. Talo on varjo entisestä. Näemme vilauksia heidän elämästään, ja niiden välissä kertojaääni kertoo komeiden maisemakuvien saattelemana satua metsästäjästä, joka vahingossa tapettuaan vauva-alppikauriin joutuu luontoäidin kirouksesta muuttumaan itse sellaiseksi.
Faezin ja kuvaaja Lilli Pongratzin kamera taltioi lähes kaikki tapahtumat ilman, että näemme niissä esiintyvien ihmisten puhuvan ääneen kameran edessä. Kaikki kuultava – haastateltavan perheen yksinpuhelut ja dialogit – esitetään muun kuvamateriaalin päällä. Tämä tekee elokuvaan onnistuneesti kokonaisvaltaisen hiljaisuuden vaikutelman. Vaikka kuulemme puhetta, emme koe meille puhuttavan. Katsojan vieraannuttaminen ei lopu äänimaailmaan. Elokuvan miljöö on toki luonnostaan erikoinen länsimaalaiselle katsojalle, mutta Faezin elokuvan rakenne on äänen ohella vahvin elementti tunteen aikaansaamisessa.
Näemme vinjetinomaisia lyhyitä hetkiä perheen elämästä, joista siirrytään yleensä yhden leikkauksen ja äänimaiseman muuttumisen kautta toisaalle. Korkeintaan muutaman minuutin kestävät hetket eivät luo mitään kaikenkattavaa narratiivia, ja uuteen tilanteeseen joutuminen tuntuu alati testaavan katsojan sopeutumiskykyä. Siirtymät ovat toisinaan harmonisia, mutta useammin ne korostavat perheen arjen ja kehyskertomuksena toimivan sadun radikaalia eroa. Kalastamista opettelevista, värikkäästi pukeutuneista lapsista saatetaan siirtyä kameran edessä symmetrisesti liikkumatta makaavaan metsästäjään. Yksittäisten hetkien pituus vaihtelee jatkuvasti, eikä katsoja tämän ansiosta pääse 50-minuuttisen keston aikana erityisen mukavalle tasolle katselukokemuksessa.
Vieraannuttaminen ei kuitenkaan tarkoita, ettei elokuvan parissa tuntisi jotain. Tämä vieraantumisen tunne on olennainen osa elokuvan rauhoittavaa vaikutelmaa. Vieraannuttaminen onnistutaan tekemään samanaikaisesti kokonaisvaltaisesti että kylmän rauhallisesti, mikä tarkoittaa, että elokuva tavallaan tuudittaa katsojan sen vieraantumisen olotilan väkevyyteen. Se peittää alleen, mikä tuntuu seesteiseltä. Et ole osa elokuvan maailmaa, mutta voit turvallisesti ja rauhassa seurata sitä vierestä. Tämä seesteisyys on omiaan luomaan tunnesiteitä elokuvan esittämään maailmaan, vaikka se ei tunnu hetkeäkään omalta. Esitetty maailma on konkretiaa, mutta se tuntuu tämän elokuvan linssin läpi esitettynä abstraktoidulta. Siihen voi uppoutua. Siihen ei voi koskea.
Kuten elokuvan synnyttämä olotila, myös sen esittämä maailma on täynnä tietoisia ristiriitoja. Perhe järjestää yhden nuoren poikansa syntymäpäivät järven päällä veneessä, johon otetaan toki mukaan ilmapalloja. Järven pinnan alla on kuollut maailma, ja sen yläpuolella juhlistetaan kasvavaa elämää. Ylipäänsä tämän perheen olemassaolo entisen kotinsa vedenalaisten raunioiden vieressä, ja alueen hylättyjen asumusten purkamisella rahan tienaaminen tuntuu paradoksaaliselta. Kuoleman laaksossa on elämää.
The Absence of Apricots tuntuu esittävän katsojalleen kysymyksen: Onko tämä perhe julman luonnonilmiön uhri vai uuden elämän saanut alppikauris? Katsojan eväät riittävät kumpaan tahansa vastaukseen kaartumiseen. Joko näiden ihmisten selviytymistaistelu luontoäitiä vastaan on osoitus ihmiskunnan toiveikkuudesta ja kyvystä sopeutua ja päästä yli vaikeuksista, tai se on kuolevan kansan pyristelyä luontoäidin yrittäessä palauttaa vanhan maailmanjärjestyksen maan päälle.
Optimistiselle tulkinnalle löytyy paljon eväitä: perhe on vaikeuksistaan huolimatta onnellinen, ja heidän elämänsä on suhteessa lähiseutujen asukkaisiin hyvin normaalia. Lapset käyvät koulussa ja perheen isoisällä on aina ykköset yllä.
Pessimistiselle tulkinnalle on myös syynsä: perhe asuu entisen elämänsä raunioiden vieressä. Vaikka lapset eivät menneestä ajasta tiedä paljoakaan, jokainen perheen vanhempien osapuolien järvelle suuntaama katse on melankolinen. Uuden elämän tuominen menneen ajan sisältämän, hedelmättömän järven ylle tuntuu räpiköimiseltä vastavirtaan.
Ristiriidat jatkuvat dokumentin loppupuolen kuvamateriaalissa nähdessämme kuolleen alppikauriin päätä hyödyntävän tanssiesityksen ja perheen isoisän läpi elokuvan puihin sitomien punaisten nauhojen merkityksen. Definitiivisesti elokuva toteaa tällä varsin tylyllä tanssikuvastolla vain sen, että alppikauris on kuollut, ja isoisän työn lopputuloksella sen, miten mies kykenee tuomaan karuun maisemaan menneiden aprikoosipuiden kirjon mieleen tuovaa loistoa sitomalla kirkkaita naruja kuolleiden puiden oksiin. Toisin sanoen varmaa on lopulta vain se, että tämä perhe on olemassa, näki heidät sitten toivon tai epätoivon airuina. Juuri siihen olemassaoloon The Absence of Apricots on – kaikkine abstraktointeineen – erinomainen portti.
