Full Moon Features on Charles Bandin vuonna 1989 perustama itsenäinen ”suoraan videolle” -tuotantoyhtiö, jonka pääsääntöinen elokuvatarjonta koostuu kauhusta ja tieteisfilmeistä. Firman leivissä ovat työskennelleet muun muassa sellaiset nimet kuin Stuart Gordon, Jeffrey Combs sekä Lance Henriksen. Yhtiötä voisi verrata vaikkapa Tromaan, koska molempien riippumattomuus isommista yrityksistä on lopulta toiminut heille eduksi, tarjoten vankemman fanikunnan sekä mahdollisuuden toteuttaa itseään villimmin.

2000-luvun trendin mukaisesti Full Moon on uittanut limaiset lonkeronsa myös striimauspalveluiden luvattuun internet-reikään. Palvelu markkinoi itseään: ”Näitä elokuvia et löydä Netflixistä”.  Tämä saa roskasta ja marginaalielokuvasta kiksinsä hakevan katsojan innostumaan tarjonnan mahdollisuuksista. Tässäkö vihdoin sellainen palvelu, joka antaa eksploitaatiodiggarin rahalle vastinetta vai onko kyseessä kusetus? Lähtökohtaisesti ainakaan jenkkien Netflixin tarjonnan kanssa ei pystytä kilpailemaan, mutta luvattua marginaalisempaa kamaa on tarjolla ihan kiitettävästi ja sitä tulee lisää kerran viikossa.

Tarjonta koostuu neljästä eri sektorista, joista ensimmäinen on Full Moonin omia elokuvia sisältävä osio. Kuitenkin huomattavasti mielenkiintoisempi setti löytyy Grindhouse-nimikkeen alta, joka sisältää yhtiön levitykseen hankkimia filmejä roskaelokuvien kulta-ajoilta. Blue Undergroundin kanssa solmittu yhteistyösopimus näkyy selkeästi. Filmejä on lähes jokaisesta merkittävästä roskagenrestä. Lisäksi sivustolta löytyy kaksi vähemmän kiinnostavaa palettia, jotka ovat Wizard Studiosin ja Moonbeamin tarjoamia filmejä.

Tässä ensimmäisessä osassa pureudun firman omaan tuotantoon. Esittelyssä on kymmenen filmiä, jotka olen valinnut suhteellisen sattumanvaraisesti valikoimasta.

Mansion of the Doomed (1976)

Kaikki alkaa jostain, niin myös Charles Bandin ura tuottajana. Mansion of the Doomed on Bandin uran alkupään elokuvia, ennen Full Moon perustamista. Juoni on kuin Silmät ilman kasvoja käänteisesti, eli kasvot ilman silmiä. Siinä silmälääkäri yrittää epätoivoisesti saada sokealle tyttärelleen näköaistin takaisin, kidnappaamalla uhreja silmäoperaatiota varten. Näiltä poloilta sitten leikataan silmät päästä, jonka jälkeen heidät paiskataan tylysti kartanon pimeään tyrmään odottamaan kuolemaa.

Sokkiarvoja pyritään tarjoamaan leikkauspöydällä makaavien uhrien silmien puutteella. Tehokeinona tämä toimii hetken, koska maskeeraus on onnistunutta, ja uhrien tuska tuntuu hikikarpaloita myöden realistiselta. Elokuva ei silti etene minnekään, ja tyhjäkäyntiä tapahtuu lähes tauotta. Lopulta kyseessä on tyypillinen 70-luvun kauhutarina. Se on hidas, tylsä ja utuinen kokemus. Rajoja koettaa rikkoa ainoastaan namusetämäinen kohtaus, jossa lekuri kaappaa lapsen kyytiinsä, tarkoituksenaan saada tuore silmäpari haltuunsa. Tämä tilanne kiteyttää hyvin koko elokuvan.  Se jää pintaraapaisuksi, kun lapsi onnistuu pakenemaan, ja elokuva palaa jauhamaan samaa tympeää ja yllätyksetöntä kaavaansa.

Trancers (1984)

Näin jälkikäteen on hiukan hankalaa ymmärtää, ettei Mansion of the Doomed koitunut Bandin kohtaloksi. Uutta nostetta uralle toi Trancers, joka on myös tuotettu ennen Full Moonia. Juonessa kivikasvoinen Jack Deth (Tim Thomerson) on tulevaisuuden kyttä, joka lähetetään takaisin kasarille tappamaan pahamaineinen Whistler (Michael Stefani). Whistler hallitsee eräänlaisia parasiitteja tai vastaavia, joita hän ujuttaa heikkomielisiin ihmiskehoihin, täten tavoitteenaan vallata maailma menneisyyden kautta. Tämä idea on simppeli, mutta tarpeeksi kiinnostava, jotta sen jaksaa näin kertaalleen tiirailla.

Filmin parasta antia ovat tunnelmalliset musiikit, jotka lepäävät hyvin vahvasti aikakautensa syntikkasoundeissa. Terminaattorin, Mad Maxin, Invasion of the Bodysnatchersin sekä Bladerunnerin palasia yhdistelevä tarina on kaiken lisäksi nopeasti ohi. Varsinaista paikallaan polkemista ei pääse missään välissä syntymään. Musiikkien lisäksi fiilinki on hyvin aikakautensa näköistä, mikä ilmenee kadun neonvaloissa ja baarien punkkareissa. Yllättäen yksi toimintakohtaus pitää sisällään Matrix–tyylistä hidastettua ”bullet-timea”. Voisikin siis todeta, että elokuva on eräänlainen pioneeriteos. Efektit ovat muutenkin ihan mallikelpoista laserpyssyttelyä.

Bandia voinee myös kiittää siitä, että Oscarillakin palkittu Helen Hunt sai uransa käyntiin. Vaikkei Trancers ole paras mahdollinen tapa kohottaa nimensä tähtiin, on se silti todiste, että b-elokuvasta voi ponnistaa ja näyttää potentiaalinsa. Itse elokuvakin on saanut jonkinlaisen kulttistatuksen, sillä sille on tehty lukuisia jatko-osia.

Shadowzone (1990)

Kapteeni Hickock (David Beecroft) saapuu salaiselle tutkimuslaitokselle, jossa tohtorit Van Fleet (James Hong) ja Erhardt (Louise Fletcher) tekevät jotain hämäriä testejä. Hämäriä sikäli, etteivät niiden tarkoitusperät oikein aukene katsojalle. Joka tapauksessa pian labrassa on helvetti irti ja verta alkaa lennellä seinille, kun joku varjojen mailta karannut iljetys pistää pystyyn verilöylyn.

Alienin ja The Thing jälkijunassa ilmestynyt Shadowzone on kaikessa kliseisyydessään varsin puuduttavaa seurattavaa. Kameran eteen heitetään lähes kaikki kliseet, joita scifi-kauhussa on totuttu näkemään, mutta niiden katseleminen tuntuu tällä kertaa järin tylsältä. Myöskään hahmoihin ei ole saatu mitään syvyyttä, ja Hongin sekä Fletcherin roolit valuvat viemäristä alas. Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastannut J.S. Cardone tunnetaan tätä nykyä paremmin heikkojen b-kauhuelokuvien tuottamisesta, joka on hänelle selkeästi looginen suunta uralla.

Lopputuloksena Shadowzone on auttamattoman heikko elokuva, joka ei onnistu missään. Kaikki on kehnoa b-luokkaa ja lopussa nähtävä hirviö näyttää pökäleen ja kissan oksentaman karvapallon ristisiitokselta. Se kiteyttää hyvin koko elokuvan totaalisen köykäisyyden. Lopetus on lisäksi varsinainen antikliimaksi, joka ei sisällä mitään jännitettä. Elokuva loppuu kuin seinään. Kaikki tämä on harmillista, sillä näin kuitenkin alun asetelmassa potentiaalia kertaalleen katsottavaan viihdepakettiin.

Subspecies (1991)

Vampyyrit ovat kuuminta hottia. Full Moon tiesi tämän jo 90-luvun alussa. Tämä ei kuitenkaan tee Subspeciesistä hyvää elokuvaa. Tarina alkaa, kun Beethoven-peruukissa meuhkaava vampyyrijumala Angus Scrimm joutuu oman poikansa murhaamaksi. Scrimmin hengiltä pistävät pikkuruiset stop-motionilla toteutetut demoniukkelit virittävät kohtaukseen roskaista tunnelmaa. Valitettavasti tästä siirrytään nykyhetkeen, jossa kolme naista on matkustanut Transilvaniaan viettämään lomaansa. Sinne ei tietenkään olisi kannattanut mennä, koska ilkeät vampyyrit ovat taas päässeet veren makuun. Etenkin heitä kiehtoo amerikkalainen veri, joka on Euroopassa kulinaristinen nautinto.

Kuvastonsa Nosferatusta lainaava teos ei onnistu kiinnostavan alkunsa jälkeen pitämään mitään otetta katsojaan. Siitä edespäin se alkaa vajota alati tylsempään suuntaan. Verellä ei läträtä läheskään tarpeeksi, jos ottaa huomioon elokuvan alagenren. Hahmojen kiinnostavuus on täysi nolla, eikä edes pääpahiksen klauskinskimäinen haahuilu jaksa hymyilyttää. Lisäksi oli jokseenkin masentavaa, että Scrimmin rooli oli jo ohi ennen alkutekstejä.

Mainittakoon vielä, että tällekin elokuvalle on tehty jatko-osia Full Moonin toimesta. Lisäksi Buffy Vampire Slayer tv-sarja on muutaman tuopillisen velkaa Subspeciesin maskeeraajille. Sen verran yhtäläisyyttä molempien teosten vampyyrien ulkonäöissä on.

Dollman (1991)

Dollman kuuluu Full Moonin suoraan videolle menneisiin filmeihin. Siinä pikkuriikkinen Brick Bardo (Tim Thomerson jälleen!) päätyy maapallolle kaukaisesta galaksista, jossa kaikki on kuvattu paskanruosteisen filtterin lävitse. Meidän maailmassamme tämä kivikasvoinen ukkeli joutuu rikollisjengin kanssa kahakkaan. Kökkökattaus on valmis tarjoiltavaksi ja sen meille tarjoilee paskaelokuvien maestro Albert Pyun.

Kyseessä on oiva esimerkki tuotantoyhtiön tason vaihtelusta. Maailman huonoimman ohjaajan tittelistä taisteleva Pyun tekee juuri niin surkeaa elävää kuvaa kuin katsoja osaa kuvitella. Näin ollen lopputulos on sen mukaista aivovammaa. Kuvauksesta ei voi sanoa mitään hyvää, näyttely on jokseenkin paskaa, ja tehosteet sekä lavasteet ovat jopa yhtiön tason huomioon ottaen kehnoja. Etenkin efektipuoli on kaikkine törkeine trikkikuvineen aivan jäätävää kuraa. Bardon tulisi olla todella pienikokoinen ihminen, mutta trikkaukset epäonnistuvat katsojan vakuuttamisessa jatkuvasti.

Juoni on myös täysin mitäänsanomaton, eikä sisällä juuri mitään kiinnostavaa. Kohtaukset on nivottu yhteen vain, jotta saadaan elokuvalle tarpeeksi kestoa. Tuttuun tyyliin myös Dollman on saanut jatko-osia ja yhteenoton demonisten lelujen kanssa. Pakko vielä mainita, että erään näyttelijättären nimi oli Kamala Lopez. Kamala oli myös koko filmi.

The Pit and the Pendulum (1991)

Re-Animatorilla splattaamisen kuninkuusluokkaan noussut Stuart Gordon on ollut yksi Full Moonin nimekkäimpiä ohjaajia ja The Pit and the Pendulum perustuu kaikkien tuntemaan Edgar Allan Poen tarinaan, joten kyseessä on vähintäänkin spesiaalicocktail. Juoni alkaa 1400-luvun noitavainotussa Espanjassa, jossa erään leipuripariskunnan naista syytetään noituudesta. Ilkeät vainoajat haluavat keinoja kaihtamatta päästä kiduttamaan uhrejaan, keksimällä tekosyitä naisten pakanuudelle.

Vaikka The Pit and the Pendulum onkin tuotantoyhtiön kunnianhimoisimpia yrityksiä, ovat lavasteet ja puvut silti roskaista b-luokkaa. Gordonin ohjaus pitää joka tapauksessa tason siedettävänä, jottei filmi vaivu ihan samoihin unohdettaviin syövereihin kuin monet muut yhtiön elokuvat. Näyttelijäkaartissa on kulttinimiä Lance Henriksenistä Oliver Reediin, joiden vuoksi tällä saralla homma onnistutaan pitämään korkeatasoisena.

Tästä huolimatta tarina on melko ummehtunut ja loppuun käsitelty. Aiheeseen ovat tarttuneet niin monet tekijänimet. Loppujen lopuksi The Pit and the Pendulum ei säväytä sen erityisemmin, muttei myöskään ole täysin paska. Ainakin siinä oli Gordonin luottonäyttelijänä kunnostautunut Jeffrey Combs hassussa hatussa ja peruukissa toteamassa, että vain kiduttamalla saa puristettua totuuden uhreista. Tämä oli ehdottomasti elokuvan räikeimmin hauskaa antia.

Doctor Mordrid (1992)

Alun perin Marvelin Tohtori Outona kulkenut Doctor Mordrid edustanee Full Moonin käsitystä koko perheen viihteestä. Joka tapauksessa filmissä kiroillaan, näytetään paljasta pintaa ja vuodatetaan hitusen verta. Idea vain on sellainen, joka menee helposti läpi lapsille tai lapsenmielisille. Velhotohtori Mordrid on lähetetty maapallolle pelastamaan Telluksen tulevaisuus. Roistot esitetään ilkeinä tyyppeinä, jotka eivät omista moraalia tai mitään muutakaan kuin silkan halun valloittaa ja niin edespäin. Tämä vastakkainasettelu on perussettiä, mutta toimii kaikesta huolimatta ihan mukavasti.

Tuotannollisesti elokuvaan on pistetty jonkun verran massia, mutta puitteissa se ei näy, sillä ihan kaikki elokuvassa huokuu shaibaa. Jeffrey Combs näyttää usein hämmästyneeltä, eikä oikein saa roolistaan otetta. Joissakin yökohtauksissa kuva on myös niin tumma, ettei siitä saa selvää.  Katsojan onneksi voi todeta, että kestoa elokuvalla on sopivan hillitty tunti ja vartti, joka tekee siitä enemmänkin tv-sarjan pilottijaksomaisen hahmojen esittelyn kuin varteenotettavan toimintarymistelyn, sillä elokuva ei loppuhuipennusta lukuun ottamatta sisällä juuri mitään äksöniä. Sentään siinä käytetään vanhaa kunnon luurankomaista stop-motionia, kun fossiilit virkoavat henkiin. Kohtaus näyttää edelleen melko hyvältä, vaikka ajan hammas onkin purrut siitä parhaan terän tiehensä. Muilta osin efektit ovat jäätävän heikkoa ysäriä ja niissä ei ole mitään mainitsemisen tai kehumisen arvoista.

Head of the Family (1996)

Yksi Full Moonin 90-luvun tunnusmerkeistä oli isopäinen pyörätuolissa istuva rikollinen, joka edustaa tyypillistä täyden kuun kirousta. Se on kansikuvan perusteella hauskalta näyttävä elokuva ja juonikuvauskin kuulostaa melko kliffalta. Siinä Loretta (Jacqueline Lovell) pettää prätkäjengikundiaan paikallisen ruokalan omistajan kanssa. Toisaalla nelihenkinen sisarporukka listii jengiä, koettaen saada perheenpäälle vartalon, jotta tämä voisi valloittaa maailman.

Näyttelijät ovat melkoisia puupölkkyjä. Playboy-pupuna tunnettu Jacqueline Lovell on valittu mukaan lähinnä sulojensa ansiosta, Blake Adamsin aksentti alkaa rasittaa ensi näkemästä ja Gordon Jennison Noicella on vähintäänkin metrin mittainen rautakanki perseessä.

Toisaalta Head of the Family on ihan pirteä leffa, jossa on vähän tissejä ja vielä vähemmän väkivaltaa. Sen pääpaino on luoda friikkisirkuksella kuriositeetti, jonka tulisi kiinnostaa katsojia. Elokuvan lapsekas asenne nojautuu hyvin vahvasti musiikkeihin, jotka ovat kuin skidien filmistä pöllittyä pimpelipomia. Juoni tuntuu ajoittain pöljältä, mutta se onnistuu kuitenkin yhdistämään edellä mainitsemani jutut hyvin, ja paketti on kevyttä seurattavaa.

En voi nimittäin väittää, ettenkö olisi nauranut räkäisesti, kun perheen pää lentää kaaressa portaita alas. Kohtauksessa oli jotain kornilla tapaa kökköä hölmöyttä, joka sopi täydellisesti makuuni. Oletan sen myös naurattavan muitakin tovereita, joille maistuu roskaelokuva.

Evil Bong (2006)

Bandin tuoteperheen uusimpia lisäyksiä tappajanukkejen ja piparkakku-ukkojen jälkeen on ilkeä bongi. Filmi starttaa savuisten alkutekstien mukaisena stonerkomediana, jossa nörttiopiskelija muuttaa muutaman pössyttelijän luokse asumaan. Pojat päättävät tilata mystisen bongin, jota poltellessa alkaa tapahtua kummia. Hitaasti käynnistyvä tarina pitää sisällään kaikkia mahdollisia kliseitä, joita pössyttelyelokuvalta saattaa odottaa. Vasta puolivälin tienoilla pajauttelu alkaa saada enemmän roskaisia piirteitä, kun surrealistiset tripit sisältävät tissejä ja löysän veristä väkivaltaa.

Pääjuonessa paha bongi imee uhreistaan elinvoiman ja siirtää sen itseensä. Pitkältä tylsyyskuolemalta tuntuva juoni ei ota missään vaiheessa tuulta alleen, eikä edes Tommy Chongin lopussa nähtävä rooli bongin alkuperäisenä omistajana piristä kokonaisuutta. Band myös ujuttaa mukaan muiden elokuviensa hahmoja, kun tripeissä nähdään pienissä rooleissa roisia läppää heittävä Gingerdead Man sekä esiroolin tekevä Ooga Booga runkkaamassa verta erään uhrin kasvoille.

Jos elokuvasta haluaa väkisin löytää jotain tärkeitä pointteja, niin ainakin se yrittää ottaa kantaa amerikkalaisten vapauteen ja kannabiksen laillistamiseen. Toisaalta taas paradoksaalisesti juoni vaikuttaa kertovan huumeiden käytön vaaroista. Mene ja tiedä sitten, mitä Bandin mielessä on oikeasti liikkunut. Minulle se ei ainakaan täysin valjennut.

Käytännössä yhdessä tilassa tapahtuva elokuva on kuin huonoa juonipornoa, jossa ei tapahdu tarpeeksi ja silloinkin kun tapahtuu, ei se ole mitään kiinnostavaa. Koko elokuva onkin oikeastaan vain sivuseikka saada rakentaa hassun ajatuksen ympärille muka jotain sisältöä. Evil Bongissa ei ole kyse mistään muusta kuin tuotteistamisesta. Tappajabongi on tuote, joka on kuriositeettina kiinnostava, mutta filminä surkea. Kämäisyydestä huolimatta Evil Bong on saanut kaksi jatko-osaa sekä yhden kamppailun Gingerdead Manin kanssa. Kaikki nämä löytyvät striimauspalvelusta, mutta niiden katsomiseen en aio ainakaan näillä näppylöillä aikaani tuhlata.

Ooga Booga (2013)

Racists, beware!

Rasismi on edelleen Yhdysvalloissa vakava aihe, joka herättää keskustelua. Full Moonin kannanotto aiheeseen on Ooga Booga. Lekuriksi opiskeleva tummaihoinen Devin (Wade F. Wilson) tapetaan kahden valkoisen poliisin toimesta kioskiryöstön jälkipyykissä. Hän kuitenkin onnistuu siirtämään sielunsa Ooga Booga –nimiseen nukkeen ja lähtee täten kostamaan kaikille paikalla olleille, jotka häntä kaltoin kohtelivat.

Voisi jopa sanoa, että tämä blaxploitaatio-versio Child’s Playsta on törkeä elokuva. Sen tarkoitus on selkeästi suhtautua aiheeseensa suvaitsevaisesti ja niin edelleen. Tämä kuitenkin näkyy kokonaisuudessa päinvastoin. Karikatyyriset rasistiset vitsit aiheuttavat enemmän myötähäpeää kuin naurattavat. Kantaa otetaan myös poliisien ja tuomareiden korruptioon, mikä jää valitettavan pintapuoliseksi kosiskeluksi.

Yhdessä roolissa nähdään edesmennyt takavuosien kulttinimi Karen Black, joka parodioi tunnetuinta rooliaan Trilogy of Terrorista. Kyseinen kohtaus on lyhyt, mutta sen yhtäläisyydet alkuperäiseen ovat hykerryttävän hekotuttavia. Oikeastaan Black on ainoa syy tsekata Ooga Booga.

Full Moon Streaming ei näin pintaraapaisulla tarjonnut mitään huikeaa sisältöä. Lisäksi suurin osa elokuvista oli heikkoa VHS-laatua, joka näin HD-aikakaudella tuntui pieneltä ryöstöltä. Joku voisi sanoa, että tässä on tunnelmaa, mutta striimin välityksellä pikselöityvä ja pätkivä kuva oli paikoin ikävää katsottavaa. Annan vielä toisen mahdollisuuden täyden kuun palveluille, kun tutustun heidän Grindhouse-tarjontaansa. Siitä enemmän jutun seuraavassa osassa.