En ole koskaan nähnyt itseäni kauhuelokuvan pääosassa. Ajatus siitä, että minua vaanisi puukolla varustautunut haalarihemmo ei tunnu kovin realistiselta – ja realistisesti ajateltuna uskon, että sen tapahtuessa suhtautuisin asiaan äärimmäisellä slapstick-sekoilulla selkäpiitä kutkuttavan toimintakliimaksin tarjoilemisen sijaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö löytäisi kauhuelokuvista samaistumisen kohteita: Minun on aina ollut helppo nähdä itseni juuri tapahtumien keskipisteen ulkopuolella. Nancy Thompsonin luokkatoverina, Lindsey Wallacen naapurina tai Chris Romeron lapsuudenkaverina. Näissä ajatuksissa ei kuitenkaan ole ollut kyse Mary Sue -henkisestä itsensä tarinoihin sisällyttämisfantasioinnista, vaan siitä, että niiden kautta kauhuelokuvissa esitetyt järkyttävät tapahtumat muuttuvat helpommin sisäistettäviksi. Näen ne usein elokuvan intensiivisen katsomiskokemuksen jälkeen enemmän tapahtumia ympäröivän yhteisön näkökulmasta kuin varsinaisten elokuvan hahmojen. Tämä on mielestäni ihan loogista: Elokuvan katsojina saamme seurata tapahtumia sivusta, hyvin intiimistä näkökulmasta. Ne voi helposti nähdä tarinoina, jotka kuulemme tapahtumista seuraavana päivänä kaikilta vähänkään niitä nähneiltä.
Tämän ajattelutavan ansiosta olen huomannut kiinnostuneeni huomattavasti niistä harvoista tilanteista, missä käsikirjoittajat kirjaimellisesti ottavat tämän ympäröivän yhteisön näkökulman mukaan työhönsä kauhuelokuvien jatko-osia kirjoittaessaan. Kauhuelokuva on genrenä aina ollut kunnianhimoinen, mitä tulee mitä fantastisimpien skenaarioiden vaikutusten kuvaamiseen yksilötasolla – ovathan kaikenlaiset selviytymistaistelut syvällä genren DNA:ssa. Valitettavasti tämä kunnianhimoisuus radikaalien muutosten kuvaamiseen johtaa kuitenkin usein konflikteihin genren taloudellisten realiteettien kanssa – etenkin 1960-luvulta eteenpäin. Tosiasia on, että etenkin kauhuelokuva on kaupallinen genre, ja jos hittielokuva sattuu löytymään, sille pitää tehtailla jatkoa pikimmiten! Jatko-osa on jo yksilötasolla vaikea kirjoitettava: Miten samat hahmot voivat kokea nämä tapahtumat uudelleen? Tämän pulman ratkaisemisessa jätetään yleensä huomiotta minua tavattomasti kiinnostava yhteisöllinen näkökulma tapahtumiin.
Tässä artikkelissa haluankin tutkia niitä hetkiä, kun kauhuelokuvat ovat pyrkineet kuvaamaan näitä post-traumaattisia yhteisöjä – hetkiä, jolloin ne ovat jaksaneet ylipäänsä tiedostaa niiden olemassaolon. Korostan, että en aio käsitellä traumaperäisiä oireyhtymiä kokevia hahmoja — se on huomattavasti laajemman artikkelin aihe kiitos tapansa toimia yleisenä ratkaisuna esittämälleni kysymykselle – vaan nimenomaan niitä paikkoja ja ihmisiä, jotka näitä hahmoja ovat ympäröineet aiemman elokuvan aikana.
Yleisin tapa jättää nämä yhteisöt huomiotta on tietysti siirtää tapahtumat uuteen miljööseen, jolloin edellisen elokuvan ravistelema yhteisö jää historiaan. Scream-sarja on tästä hyvä esimerkki, sillä sarja palasi Woodsboron kaupunkiin vasta neljännessä osassa. Tässä vaiheessa alkuperäisen elokuvan tapahtumat olivat jo synnyttäneet tarinan sisällä kulahtaneen slasher-kauhuelokuvasarjan. Näiden Stab-elokuvien ja itse Scream 4:n murhaajan kautta naljailtiin idealle siitä, että kukaan ylipäänsä järkyttyisi muutaman uhrin vaatineesta puukkohipasta 2010-luvulla median kiinnittäessä huomionsa true crime -henkisesti murhaajiin ja selviytyjiin mässäillen raatojen menneillä elämillä korppikotkien tapaan.
Tosielämässä tragediat jättävät kuitenkin väistämättä jälkensä yhteisöihin, joiden keskuudessa ne ovat tapahtuneet. Oli se sitten koulu, kylä, kaupunki tai vaikka poliittinen ryhmittymä, ihmismuisti on pitkä, ja esimerkiksi koulumassamurhan synnyttämä vaikenemisen kulttuuri voi synnyttää sukupolvia käsittävän trauman kierteen yhteisön sisällä. Kauhuelokuvissa asiat esitetään toki yleensä yksinkertaisemmin. Esimerkiksi Jeannot Szwarcin Tappajahai 2:ssa sheriffi Brodyn esittäessä epäillyksensä uudesta haihyökkäysaallosta ensimmäisessä osassakin pormestarina toimineelle Vaughnille jälkimmäinen toteaa viimeaikaisten katoamistapausten taustalla olevan valitettavat venetapaturmat. Eihän heillä nyt mitään haita voisi olla! Amityn pikkukaupunki elää siis ensimmäisessä elokuvassa viiden hain suuhun päätyneen ihmisen varjossa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tieto lisää tunnetusti tuskaa, joten tiedolle ei ole tarvetta. Talousosastokin kiittää, kun rantoja ei tarvitse sulkea.
Tällainen tietynasteinen kapitalismi on keskiössä etenkin amerikkalaisten kauhuelokuvien tavassa käsitellä yhteisön reaktiota edellisten elokuvien tapahtumiin. Tremors 3: Back to Perfection näyttää, mitä Perfectionin pikkukaupungille tapahtui Kevin Baconin ja Fred Wardin tapettua paikalliset hiekkamadot sukupuuttoon. Kaupunkiin on muuttanut mm. onnenonkija Jack, joka järjestää hyväuskoisille turisteille jännittäviä matosafareita, joiden yhteydessä hän voi hyvin jättää asiakkaansa suuren kiven päälle turvaan näiltä ihmissyöjägraboideilta. Miksi? No, myydäkseen oman panimonsa juomia, toki. Kauhukomedialle tyypillisesti muuten Tremorsin tapahtumat eivät ole järin muuttaneet kaupungin asukkaiden kollektiivista, joviaalia olemista. Toisen, astetta metatekstuaalisemman turistirysän voi nähdä Joe Berlingerin kovasti haukutussa Book of Shadows: Blair Witch 2:ssa, jossa käsitellään kattavasti Burkittsvillen kaupungin asukkaiden arkea The Blair Witch Projectin ilmestymisen jälkeen elokuvan ystävien tulviessa kaupunkiin turisteina tutkimaan lähialueen metsiä. Yhteisö kokee kotinsa käsittelyn jonkinlaisena kummitusluolana negatiivisena asiana, mutta osa sen asukkaista myy mielellään typerille turisteille kiviä puutarhastaan (ei tosin internetissä – kiven postittaminen kuulemma maksaa liikaa). Onpahan syykin meikata, kun jokainen ohikulkija kuvaa omaa Blair Witchiään lähiöiden keskellä.
Astetta häpeällisemmin ikäviin tapahtumiin suhtaudutaan läpi Perjantai 13. päivä -sarjan, jossa Crystal Laken leirintäalueelle tai sen ympäristöön avataan neljästi uusia vastaavia leirejä toistuvista sarjamurhista riippumatta. Kuudenteen osaan, Jason Lives päästessä yhteisö on pyrkinyt hyvin 80-lukulaisen amerikkalaisen kapitalismin hengessä pääsemään eroon maineestaan Jason Voorheesin murha-apajana muuttamalla nimensä Forest Greeniksi. Sarjan edetessä sen sisäinen yhteisö ottaa melkoisia harppauksia aiempien elokuvien tapahtumien käsittelyssä 9. osan alkaessa FBI:n kyrsiintymisellä Jasonin murhatöihin, joka johtaa herran räjäyttämiseen taivaan tuuliin. Jason X:ssä taas hallitus on jo niin kiinni maalivahtimaskiin sonnustautuneessa antisankarissa, että se tutkii hänen selviytymiskykyään huippusalaisessa tutkimuskeskuksessa.
Nämä käänteet voisi nähdä yhteisön reaktioina aiempiin tapahtumiin, mutta niiden ylilyövyys ja elokuvien sisällä varsin olemattomaksi jäävä merkityksellisyys kielivät enemmän kyseessä olevan käsikirjoittajien epätoivoisia yrityksiä löytää tekosyitä siirtää tapahtumat mahdollisimman kauas Crystal Laken alueelta. Ilmeisesti Jason Takes Manhattanin “Jason menee risteilylle” -juonikuvio ei ollut riittävän korkealentoinen.
Perjantai 13. päivä on täten aikakautensa kolmen suuren kauhusarjan musta lammas yhteisön traumojen esittämisessä – Halloween– ja Painajainen Elm Streetillä -elokuvat keskittyvät mielenkiintoisesti tähän osa-alueeseen läpi olemassaolonsa. Painajaisessa tälle on logiikkansa: Unimurhaaja Freddy Krueger saa paranormaalit voimansa yhteisön pelosta. joten tähän yhteisöön keskittyminen läpi sarjan käy järkeen. 3. osaan Unien soturit päästessä Freddy on onnistunutkin jo murhaamaan kaikki Elm Streetillä asuvat lapset muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, ja näiden viimeisten selviytyjien vanhemmat ovat jo luopuneet toivosta, vajoten melkoiseen synnin savottaan viinan ja irtoseksin parissa. He passittavat lapsensa mielisairaalaan. Mielenkiintoista kyllä, tätä varsin apokalyptista visiota ei jatketa Renny Harlinin nelososassa ympäröivän maailman palattua pitkälti normaaliin Freddyn (jälleen) kuoltua kolmannen elokuvan kliimaksissa.
Maailman tila ehtii tosin muuttua kolmatta osaakin ankeammaksi usein sarjan huonoimmaksi elokuvaksi tituleeratun Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn Kuolema tapauksessa. Shon Greenblatt esittää elokuvassa viimeistä Springwoodin kaupungin teiniä, joka on vielä elossa. Freddy on murhannut kaikki muut kaupungin lapset. Greenblattin nimettömäksi jäävä hahmo päätyy lopulta kaupunkiin nuorisojoukon kanssa. Kaupungin parhaillaan käynnissä olevat markkinat ovat ankeaa katsottavaa: Klovni vetää röökiä ilmapallot toisessa kädessä, vanhus ajelee yksin törmäilyautoilla ja piknik-pöydät kumisevat tyhjyyttään. Tom Arnoldin ja Roseanne Barrin esittämä pariskunta hyökkää nuorison kimppuun Barrin pyytäessä heitä asumaan luokseen ja Arnoldin sättiessä häntä – lastensa menettämisen jälkeen toivo on menetetty, Freddy tappaa nämä uudetkin nuoret väistämättä. Kirkon kellot ajavat kaupunkilaiset koteihinsa kuin sireenit Silent Hillissä.
Vähemmän koomista yhteisön vastausta aiempiin tapahtumiin voi hakea Halloween-sarjasta. Halloween 4, Halloween – The Curse of Michael Myers ja vastikään elokuvateattereihin saapunut Halloween Kills tutkivat kaikki Michael Myersin massamurhien vaikutusta Haddonfieldin kaupunkiin omalla tavallaan. Mielenkiintoista kyllä, sarjan neljännessä että uusimmassa osassa kaupungin asukkaat muodostavat omat ryhmittymänsä Myersin jahtaamisen merkeissä. Siinä missä Dwight H. Littlen neljännessä osassa tätä käytetään lähinnä täytemateriaalina (miehet muodostavat possen, ampuvat yhden sivullisen ja katuvat sitä), David Gordon Greenin Killsissä ensimmäisen osan selviytyjät kokoontuvat vuosittain paikallisessa baarissa muistellakseen menneitä traumojaan ja kunnioittaakseen alkuperäisen elokuvan neljän(!) kuolonuhrin muistoa.
Myersin lopulta palatessa Greenin edeltäneessä elokuvassa Halloween (se vuoden 2018, ei vuoden 1978, eikä myöskään Rob Zombien vuoden 2007 uusintaversio) kaupunkiin murhaamaan ihmisiä massoittain vailla motiivia nämä selviytyjät keräävät suuret joukkiot jahtiin. Tapahtumaketju noudattaa neljännen osan kaavaa, mutta Green lypsää tapahtumista kaiken mahdollisen melodraaman irti hidastettuine musiikkimontaaseineen kaikkineen. Tapahtumaketjun kliimaksina ei kuitenkaan tällä kertaa toimi pelkkä katumus, vaan myös suoranainen surman suuhun juokseminen. Valitettavasti Green keskittyy vähiten tämän yhtälön mielenkiintoisimpaan yksityiskohtaan: Mikä on saanut nämä traumatisoituneet selviytyjät jäämään tähän kaupunkiin 40 vuoden ajaksi? Onko näin monella ihmisellä oikeasti parasosiaalinen suhde traumaansa, jota he eivät uskalla rikkoa? Onko se keino näyttää traumalle närhen munat?
Molempien elokuvien näkemys tällaisesta massana toimivasta lynkkausjoukosta on yksiselitteisen tuomitseva, mutta ratkaisuna sellaisen esittäminen ei ole kovin mielenkiintoinen. Halloween-sarjan asetelmana kiehtovin reaktio Myersin murhaputkiin nähdäänkin sarjan kuudennessa – ja jälleen, usein huonoimmaksi kutsutussa – osassa, The Curse of Michael Myers, jossa kaupunki on keksinyt yksiselitteisen ratkaisun 35 ihmishengen vaatineille tapahtumille: Kielletään halloween kokonaan! Tämä panna on aiheuttanut osalle kaupunkilaisista erittäin 90-lukulaisen eroottisen kihelmöinnin, kuten elokuvan alkupuolella Howard Stern -henkiseen radio-ohjelmaan soittava Myersista fantasioiva naishenkilö antaa ymmärtää. Saman radio-ohjelman kautta saamme kuulla kaupunkilaisten kantoja tähän kieltoon: Yksi ymmärtää, että homot voivat olla armeijassa, mutta ei näe pohjaa kiellon poistamiselle, kun taas eräs äiti voivottelee sitä, miten hänen lapsiaan ei vähempää voisi kiinnostaa jokin ikuisuuksia sitten tapahtunut massamurha. Radiojuontaja onkin saapumassa pyhäinpäivän kunniaksi Haddonfieldiin paikallisen kampuksen järjestämään halloweenin puolesta puhuvaan mielenosoitukseen.
Yllämainittu Myersista fantasioivan naisen puhelu radio-ohjelmaan elokuvassa Halloween – The Curse of Michael Myers (1995)
Haddonfield tuntuu Cursen aikana olevan hitaasti etenevän syövän kourissa. Talous on kärsinyt ihmisten muutettua muualle, mikä näkyy erityisesti päähenkilö Karan suhteessa adoptioperheeseensä kiinteistövälittäjä-isän hyväksikäyttäessä asemaansa ja valtaansa fyysisen väkivallan tekemiseen siinä määrin, että Karan nuori poika joutuu puolustamaan äitiään veitsi tanassa. Halloween-mielenosoituksessa aktivistit puhuvat siitä, miten heidän tulisi yhteisönä lakata toimimasta pelon kourissa. Merkittävä osa dialogista käytetään puhumiseen siitä, miten asiat tulee palauttaa sellaisiksi kuin ne aikoinaan olivat, ja siitä, miten aikoinaan halloween oli kuin olikin pelon juhla. Sittemmin todella köykäisten julkkiskuolema-eksploitaatioelokuvien pariin päätynyt käsikirjoittaja Daniel Farrands tuntuu maalailevan tällä asetelmalla jotain suurempaa, mihin tällä elokuvalla ei mitenkään 90-lukulaisena verentäyteisenä slasher-elokuvana ole rahkeita.
Onnistuneempaa, vähän syvemmältä kouraisevaa yhteisötutkielmaa voi löytää Alfonso Gomez-Rejonin vuoden 2014 The Town that Dreaded Sundownista. Kyseessä on eräällä tapaa jatko-osa samannimiselle vuoden 1976 elokuvalle, mutta samalla jotain muuta: Sen esittämässä maailmassa vuoden 1976 elokuva on vain elokuva. Elokuva, joka perustuu tositapahtumiin (millainen se todellisuudessakin on – joskin rajusti fiktionalisoitu).
Texarkanan pikkukaupunki kokoontuu siis tässä uudessa versiossa joka vuosi katsomaan vuoden 1976 elokuvaa kaupungissa, johon se sijoittuu. Valitettavasti asukkaita alkaa murhaamaan hyvin samanlaiseen säkkiin sonnustautunut haalariheppu kuin 40-lukulaisissa poliisiraporteissa ja vanhassa elokuvassa nähtiin. Kaupunki on noin 70 vuoden välimatkan tapahtumiin otettuaan vaipunut autuuteen, jossa tämä trauma on jotain, mitä muistetaan joka vuosi hieman campahtavan kauhuelokuvan merkeissä.
… tai näin useimmat tekevät. Tästä metatekstuaalisesta jatko-osasta mielenkiintoisen tekee se, miten tämä menneisyyden trauma edelleen kummittelee kaupungin asukkaiden mielissä. Murhaajiksi lopulta paljastuu päähenkilö Jamin kuolleeksi luultu poikaystävä Corey ja unohduksiin vaipuneen 40-lukulaisen uhrin lapsenlapsi (fakta, jonka vuoden 1976 ohjaajan Charles B. Piercen poika, esittäen itseään, käy hahmoille kertomassa!), apulaissheriffi Foster. Corey haluaa tulla muistetuksi vielä 70 vuoden päästä, eikä vaipua keskinkertaiseen lähiöunelmaan kuten vanhempansa. Foster haluaa yhteisönsä muistavan isänsä kärsittyään koko elämänsä siitä, että kaupunki on muistanut vuosittain kaikkia muita murhien uhria paitsi sitä hänelle läheisintä – koska häntä ei ikuistettu elokuvaan. Yhteisön kokema trauma on siis traumatisoinut heidät molemmat tavallaan. Käänne on aikalaiskauhujensa parhaimmistoa ja uudelleenkontekstualisoi alkuperäistä elokuvaa kiitettävällä nokkeluudella ja rohkeudella.
En voi kuitenkaan olla miettimättä sitä, miten hyvin The Town that Dreaded Sundown typistää tässäkin artikkelissa esille nousseen ongelman: Yhteisön kokemien traumojen jälkivaikutusten kuvaaminen kauhuelokuvan jatko-osassa on todella vaikeaa, koska jos sen haluaa tehdä hyvin, se ei voi tapahtua muiden asioiden vierellä. Elokuvan raamit asettavat etenkin länsimaisen kaupallisen elokuvan spektrissä tiettyjä rajoitteita sille, miten kauan aikaa esimerkiksi tavan kaupunkilaisten elämän esittämiseen voi kuluttaa. On ihan validi argumentti, että mikäli siihen ei kuluta kunnolla aikaa, se kolmen sekunnin otos jossain välissä ei hirveästi tuo lisää kokonaisuuteen. Se ei sovellu täten pelkäksi sivujuonteeksi, vaan sen pitää tavalla tai toisella olla etualalla.
Greenin Halloween Kills on myös hyvä esimerkki siitä, miten vaikeaa tämän yhteisön kokemien traumojen jälkimaininkien esittäminen on: Tuskin kukaan voisi väittää, etteikö Green oikeasti sitä yrittäisi elokuvassaan, mutta lopputulos on kliseinen ja puuduttava. Kauhuelokuvan tapahtumat jättävät jälkeensä helposti ennalta-arvattavat seuraukset, ja tästä ennalta-arvattavuudesta poikkeaminen vaatii taitoa, jota harvalla on – puhumattakaan tilaisuudesta käyttää sitä taitoa. Tämä tilaisuus on ymmärrettävästi harvassa. Monet näihin asioihin enemmän keskittyneet, tässä artikkelissa käsitellyt elokuvat, ovat usein omien elokuvasarjojensa mustia lampaita. Onko ollut puhdasta sattumaa, että juuri näille urille enemmän lähteneet elokuvat ovat epäonnistuneet? Missä vaiheessa korrelaatiota seuraa kausaliteetti?
Yhteisöön keskittyminen ei siis ole varsinainen ratkaisu mihinkään kauhuelokuvan jatkoa tehtäessä. Se ei tuo välittömästi lisää syvyyttä tai tekstuuria elokuvaan, vaan luo helpommin kysymyksiä tai pitkäveteisiä sivujuonteita kuin laadukasta tarinankerrontaa. Sen pitää olla olennainen osa kokonaisuutta, ja sen kokonaisuuden tulee tässä yhteydessä olla korostetun laadukas. Mielenkiinnollani näitä elokuvia kohtaan on kuitenkin selkeä syy. Ne yrittävät jotain uutta ja erilaista, vaikka ne epäonnistuisivat kuinka hirvittävästi – ja voi juku, sitä ne tekevät aivan jatkuvasti. Sitä on kuitenkin paljon mielenkiintoisempi seurata kauhuelokuvan jatko-osassa kuin jälleen kerran yhtä traumaperäisen stressihäiriön kourissa pyristelevää toisella kädellä kirjoitettua päähahmoa[1]. Todellisia onnistumisia tällaisen yhteisöllisen kuvauksen puolella on enemmän kirjojen (mm. Paul G. Tremblayn ja Stephen Kingin kirjallisuus) ja TV-sarjojen (The Leftovers) puolella. Se kielii hyvin siitä, miten mittavasti sisältöä pitää pystyä ujuttamaan teokseen, jotta se pystyy tyydyttävästi kuvaamaan suuremman entiteetin vaikeuksia elää jonkin hirvittävän asian kanssa.
Onko kauhuelokuva tuhoon tuomittu tällä saralla? Toivottavasti ei. Odotan innolla sitä ensimmäistä tiivistä kauhupakettia, joka todistaa luuloni vääräksi.
[1] Silloin harvoin kun sellainen tulee hyvin kirjoitettuna vastaan, kyseinen elokuva saa helposti moitteita aivan kuten nämä yhteisön traumoja kuvanneet teokset – Rob Zombien H2: Halloween II on tästä oiva esimerkki.