Ralf König ei ole välttämättä Tom of Finlandin veroinen kansainvälinen homoseksuaalisuuden symboli. König, joka tarkoittaa kuningasta, on siitä huolimatta yksi menestyneimpiä ja tunnetuimpia saksalaisia sarjakuvataiteilijoita, mikä on huikea saavutus ottaen huomioon, että hän on kolmen vuosikymmenen ajan käsitellyt sarjakuvissaan pääasiallisesti homomiesten elämien ylä- ja alamäkiä. Neljä näistä sarjakuvista on saanut elokuvaversion: Vapautunut mies, Tappajakondomi, Kuin kanit konsanaan ja Lisistrata.
The Most Desired Man (1992)
Tarkalleen ottaen ensimmäinen König-filmatisointi perustuu kahteen sarjakuvaan, Vapautuneeseen mieheen ja jatko-osaan Pretty Baby. Tarinan päähenkilö Axel (Til Schweiger) on königiläisittäin kutsuttuna kermaleivos. Syötävän hyvännäköinen nuorimies, mutta kaikkien homojen onnettomuudeksi hetero. Axel on myös aikamoinen hunsvotti ja lopulta tyttöystävä – königiläisittäin rahkapussi – Doron (Katja Riemann) mitta tulee täyteen ja hän nakkaa Axelin pihalle. Eräiden sattumien kautta Axel tutustuu Waltraudiin (Rufus Beck) ja Norbertiin (Joachim Krol), kahteen homoseksuaaliin, jotka välittömästi ihastuttuaan tarjoavat Axelille yöpaikan. Tällä välin Dorolle paljastuu, että hän on raskaana, ja heteroparin ja homomiesten keskelle kehkeytyy draamaa.
The Most Desired Man ei ole hyvä elokuva. Tarina etenee aivan liian nopeasti, sillä puoleentoista tuntiin on lytätty kaksi paksua sarjakuvaa, ja elokuva kelaa molempien kirjojen tapahtumat läpi niin nopeasti kuin vain mahdollista eikä anna Norbertin ja Axelin väliselle seksuaaliselle jännitteelle yhtään aikaa kehittyä rauhassa. Lisäksi, elokuva kohtelee hahmojaan aivan liian kiltisti. Eräs Königin sarjakuvien toistuvia huumorin lähteitä on heterojen elämän hankaluuden ruotiminen. Sarjakuvassa Axel on itsekäs persepää ja Doro on rasittava narttu, mutta elokuvassa he ovat enemmänkin perussympaattinen nuoripari, jotka sattuvat eksymään keskelle kolmiodraamaa.
Killer Condom (1996)
Sarjakuva Tappajakondomi oli Königin läpimurtotyö ja elokuvaversio on sangen asiallinen, sillä se ottaa täysin erilaisen lähestymistavan kuin The Most Desired Man. Itse sarjakuva on pieni, sievä ja kompakti tarina New Yorkissa turvaseksin ystäviä riivaavaasta hampaallisesta kumiukosta, mutta elokuvaversio tuo mukaan luontevasti rinnalle järjestäytyneen uskonnon kritiikin, joka on yksi Königin sarjakuvien toistuvia teemoja oli kyse sitten katolilaisuudesta, islamista tai jopa feminismistä, kuten myöhemmin saamme huomata.
Toinen hyvin olennainen menestystekijä Tappajakondomissa on Udo Samelin esittämä sisilialaissyntyinen homopoliisi Luigi Mackeroni. Ikuista tupakkaansa imevä sänkinaamainen mörökölli, jolla on kaikenlisäksi tismalleen 32 senttiä pitkä elin, jolla hän viettelee nuoret pojat. Mackeroni on oiva karikatyyri tyypillisestä toimintaelokuvan kovaksikeitetystä poliisista, joka inhoaa suurkaupunkien moraalista rappiota, vaikka ei missään nimessä ole itsekään puhdas pulmunen. Samoin myös elokuvan miljöö näyttää kaikki New Yorkiin liittyvät kliseet ja siitä tulee ihastuttavan camp ympäristö campeille hahmoilleen, eikä ole tippaakaan häiritsevää, että amerikkalaiset puhuvat saksaa.
Mackeronin hahmossa tiivistyy Köngin sarjakuville olennainen tunnusmerkki, joka yhdistää hänet myös Tom of Finlandiin: maskuliininen homous. Luigi on kirveellä veistetty vanttera karvaturpa, joka on avoimesti homo ja kaiken lisäksi poliisi ja näin ollen rikkoo aika monta elokuvamaailman stereotypiaa homoista, joissa on useimmiten enemmän naisellisia kuin miehisiä piirteitä. Luigi lisäksi inhoaa, jos joku kutsuu häntä homoksi sillä halventavalla tavalla, jonka jokainen nuori poika oppii jo alakoulussa, mutta hänellä ei ole mitään ongelmia julistaa rakastavansa kiinteitä miesten perseitä. Perinteisen maskuliinisuuden käsityksen ei tarvitse olla ristiriidassa homoseksuaalisuuden kanssa.
Like Rabbits (2002)
Heteroilla on hankalaa ja homoilla on helppoa, kuuluu Kuin kanit konsanaan -sarjakuvaan perustuvan elokuvan perusviesti. Like Rabbits vie heteroille vittuilun aivan toiseen sfääriin kertoessaan Horstin (Michael Lott) ja Veran (Anna Böttcher) tarinan. Kyse on tavallisesta heteroparista, jonka suhde ajaa karille, kun Vera löytää roskista Horstin pornovideon. Hän jättää miehensä, joka törmää sattumalta lapsuudenystäväänsä Sigiin (Sven Walser), jonka elämä pyörii kuntosalin ja komeiden miesten metsästämisessä. Sigin avustuksella Horst alkaa löytää uudestaan lannistettua miehekkyyttään.
Ei liene yllätys, että Königin merkittävin keljuilun aihe heteroille on seksi. Sigi paljastaa Horstille vapaan maailman, jossa homot elävät, ikuisen irtosuhteiden pyörteen, vaikka tietenkään asiat eivät ole aivan niin yksinkertaisia heillekään. Sigin terveestä seurasta Horst saa kuitenkin voimaa ja lopulta ajautuu suhteeseen kauniin laulajattaren kanssa. Toisaalla, Veran feministiystävät yrittävät vakuuttaa hänelle, että Horstin käytös on hirveää, ja hän on oikeastaan raiskaaja.
Like Rabbits on pessimistinen ja tympeyteen asti yksiulotteinen näkemys homojen ja heteroiden eroista, joka ottaa itsensä vähän liian vakavasti. Yhtä iloton tapaus kuin The Most Desired Man, vaikka näyttelijät on selkeästi yritetty jopa valita sarjakuvan hahmojen ulkonäön perusteella. Mielenkiintoisinta on kuinka homoseksuaali König sympatiseeraa enemmän keskivertoa heteromiestä kuin naista ja puolustaa miehen halua olla macho.
Lisistrata (2002)
Tähän päivään mennessä viimeinen König-elokuva on muista poiketen espanjalainen tuotanto ja itse sarjakuva on mukaelma Aristofaneen komediasta Lysistrate. Ateena ja Sparta ovat sotineet vuosikymmeniä ja naiset ovat lopen kyllästyneitä, että miehet palaavat päivittäiseltä taistelukentältä raakileina vain palatakseen sinne uudestaan. Ateenaan ilmestyy ulkopuolinen Lisistrata (Maribel Verdu), joka suostuttelee naiset aloittamaan seksilakon, eli sakset eivät avaudu elleivät Ateenan ja Spartan miehet tee sopimusta rauhasta. Naisten pahaksi onneksi lauma nokkelia ateenalaisia homoja ymmärtää tilaisuutensa koittaneen, ja he esittelevät heteromiehille ratkaisun tukalaan tilanteeseen: pakkohomous.
Lisistrata on oivallinen ja kepeä seksikomedia, joka ei ota itseään millään tapaa liian vakavasti. Kun homot ihmettelevät, että miksi heteromiehet eivät vain masturboi, jotta voisivat taas sotia, niin he vain kohauttavat olkapäitään, että kysehän on sentään heteroista eikä voi heiltä liikaa älykkyyttä odottaa. Vastavuoroisesti kaikki homohahmot käyttäytyvät kuin 14-vuotiaat teinitytöt. Tällainen puoli-ilkeä, mutta kuitenkin kevytmielinen naljailu kaikille osapuolille pitää elokuvan tarpeeksi viihdyttävänä. Sotilaiden marssiessa kohti sotaa taustalla soi funk ja sotaan suhtaudutaan enemmänkin toimistotyön tai autoharrastuksen kaltaisena puhteena.
Lisäksi, Lisistrata pureutuu tarkemmin parafiliaan, jota sivuttiin jo The Most Desired Manissa: heteromiehen viettely homoseksuaalisuuteen. Tämä aihe toistuu useissa Königin sarjakuvissa, ja Lisistrata vie ajatuksen pisimmälle, eli ihmisen seksuaalisuudessa on kyse pitkälti ehdollistumisesta ja pääasiallisesti miesten käymät sodat voisivat loppua, jos vihaamisen sijaan keskittyisimme toistemme rakastamiseen. Naisten suunnitelma alkaa tuhoutua, kun homojen suunnitelma alkaa saada uusia ulottuvuuksia, ja ateenalaiset ja spartalaiset miehet huomaavatkin ihastuvansa toisiinsa.