Tunnetaan myös nimellä: Taxi
Maa: Iran
Ohjaus: Jafar Panahi
Käsikirjoitus: Jafar Panahi
Kuvaus: Jafar Panahi
Leikkaus: Jafar Panahi
Näyttelijät: Jafar Panahi, Hana Saeidi
Iran on maa, jossa varkaita hirtetään, homoseksuaaleja mestataan, naisia kivitetään urheilutapahtumissa ja elokuvantekijöitä tuomitaan vankeuteen. Iranin hallitus asetti vuonna 2010 ohjaaja Jafar Panahille 20 vuoden kiellon elokuvantekemisessä. Hänen teoksiaan pidettiin liian rehellisinä yhteiskunnallisina kommentteina. Pannaanjulistuksensa aikana Panahi on tehnyt kolme elokuvaa, jotka on viety ulkomaille salakuljettamalla, kaikkia keinoja ja kekseliäisyyttä käyttäen. Elokuvista kuuluisin lienee festivaalipalkintoihin hukutettu This Is Not A Film (2011).
Panahin uusimman tuotannon, Taksin, vaiheet noudattavat samaa kaavaa. Teos kuvattiin salaa, vietiin laittomasti ja palkittiin – tällä kertaa Berliinissä. Taustatarina tuo elokuvan katsomiskokemukseen väistämättä mukaan erityistä auraa, mutta taiteellisesti korkeatasoinen ja humaani teos on muistettava myös puhtaana elokuvana. Tuotanto on vaatinut poikkeuksellista rohkeutta ja sitoutuneisuutta paitsi pääosaa esittävältä ohjaajalta myös muilta näyttelijöiltä ja avustajilta. Suurin osa materiaalista on kuvattu taksin kojelautaan kätketyllä kameralla ja näyttelijät ovat kuvanneet loput omilla kameroillaan. Katsoja saa istua pelkääjän paikalla. Lähes kokonaisuudessaan autoon sijoitetut tapahtumat ja ajelut ympäri Teherania vievät katsojan poikkeukselliselle elokuvamatkalle.
Panahi esittää itseään taksikuskina, joka ajonsa aikana kuvaa samalla elokuvaa. Matkustajat ja muut kaduilla kohdatut henkilöt ovat näyttelijöitä ja juonessa mukana. Illuusio päähenkilön uudesta toimenkuvasta romuttuu heti ensimmäisellä keikalla; Panahi on kaikkea muuta kuin ammattikuski. Matkustaja joutuu jatkuvasti korjaamaan hänen reittivalintojaan ja ryhmityksiään ajon aikana. Tässä osoittautuu iranilaisen järjestelmän tragikoominen absurdiikka, joka on myös elokuvan ironisen asennoitumisen motiivi: alansa lahjakkaimpiin kuuluva taiteentekijä on joutunut työhön, josta hän ei ymmärrä tuon taivaallista. Kovin hyvin ei mene jatkossakaan: eksyilyä, myöhästelyä, kinastelua, ohareita ja lopulta rikollisuuttakin – mikäli elokuvan julkaisemisen ja levittämisen suunnittelua voi sellaisena pitää.
Elokuvan enemmän tai vähemmän absurdit taksimatkat muodostavat tutkimusmatkan oikean ja väärän ytimeen maassa, jossa noiden kahden välinen ristiriita on maailman jyrkimpiä. Vaikutelma on toisaalta fyysisen kouraiseva, toisaalta surrealistinen kuin modernit neuvostokomediat, jotka kuvasivat järjestelmän mielenvikaisuutta omasta vinksahtaneesta näkökulmastaan silloin, kun tavanomaiset kerronnan metodit olivat riittämättömät. Yksi matkustajista myy piraattielokuvia ja tunnistaakin ohjaajan. Tämä hyväksyy lopulta toisen liiketoimet: se on monelle iranilaiselle ainoa keino nähdä länsimaisia elokuvia. Kaksi vanhaa naista ovat rinnastaneet elämänsä kultakalan kohtaloon. Kala on laskettava tiettyyn lampeen ennen puoltapäivää tai naiset kuulemma kuolevat. Pahoin haavoittunut mies sanelee testamenttinsa kännykkäkameralle – muutoin puoliso jää sharia-lain mukaisesti ilman perintöä. Gallerian täydentävät poliittisten mielipiteittensä takia marginalisoitunut naisjuristi ja vielä Panahin varhaiskypsä sukulaistyttö, joka on jo oppinut pelin säännöt; sen millainen on hyväksyttävä ja julkaisukynnyksen ylittävä iranilainen elokuva.
Tällaiset yksilöt ovat järjestelmäkoneiston kirskuvia rattaita, joiden esittäminen ei sovinnaisessa elokuvassa kävisi päinsä. Suurin osa dialogista on sisällötöntä small talkia, mutta silläkin on tarkoituksensa; arkitason jutustelu keventää elokuvan julistuksellisuutta. Avainhetkillä välkähtelevät kantaaottavuuden kipinät jargonin seasta, ja ohjaajan tärkeät teemat tuodaan korostetusti esiin. Teesit ja ideologiat puhutaan auki katutason konstailemattomalla kielellä. Stoalaisesti asiakaskohtaamisiin suhtautuva Panahi hymyilee elokuvassa paljon, mutta se on surumielistä, myötätuntoista ja hämmentynyttä hymyä – kenties ainoa kuviteltavissa oleva keino sietää ympärillä vallitsevaa sortokoneistoa.
Panahi luo taidokkaan tasapainon näennäiseksi osoittautuvan komediallisuuden ja kiihkeän, melkein epätoivoisen itseilmaisun tarpeen välille. Vastakkainasettelevan, omakohtaisen ja humanistisen lähestymistapansa ansiosta hän pääsee osoittamaan rikollisuuden käsitteen paradoksaalisuuden. Kuka todella on rikollinen perverssissä yhteiskunnassa, jossa itsestäänselvät ihmisoikeudet ja monet normaalit arjen ilmiöt on kriminalisoitu?
Taksi oli hienovaraisuudestaan huolimatta tehokas elokuva. Olosuhteet huomioon ottaen kokonaisuus on uskomattoman valmiin oloinen. Tyyliratkaisut on rakennettu dokumentarismin ehdoilla, ilman ainuttakaan tyylittelyä tai tehostetta. Teoksen suurimmat puutteet liittyvät kerronnan kaavamaiseen episodimaisuuteen ja ajoittaiseen raskassoutuisuuteen. Hahmotkin vaikuttavat pikemminkin karikatyyreiltä kuin suoraan kadulta napatuilta lihallisilta ihmisiltä. Toisaalta dramaturgia ja henkilöohjaus palvelee elokuvan tarkoitusta paremmin: Panahin pamflettielokuvassa taksiajelut ja -keskustelut yhteiskunnan metaforana toimii paremmin kuin konkretiaan tukeutuva reportaasi.
Heikkoudet eivät vesitä teoksen rakenteellista innovatiivisuutta vähääkään. Pitkillä otoksilla ja melkein reaaliajassa kulkeva elokuva on samalla kuin making of omasta itsestään. Täten elokuvan fokus onkin yllättävästi taiteessa, ei taiteilijassa, vaikka Panahin kasvot näkyvät valkokankaalla noin 80 % elokuvan kestosta. Jafar Panahin Taksi on erittäin ansiokas, muistettava ja erikoinen teos; surrealistinen elokuva surrealistisesta valtiosta. Laaja kansainvälinen levitys taannee sen, että suuri yleisö saa näköalan kulttuuriin, joka poikkeaa huomattavasti kaikesta totutusta. Sen sijaan ihmiset järjestelmän nielussa ovat ohjaajan runokielen ansiosta pelkistetysti ja havainnollisesti me kaikki.
