Osana Washington DC:hen kohdistuvaa iskua Valkoinen talo joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Yhdysvaltain presidentin henki ja – kuinkas muutenkaan – koko maailman kohtalo päätyy yhden väärässä paikassa oikeaan aikaan olevan turvamiehen käsiin, Lue lisää
Pacific Rim lienee vuoden virkistävin efektikarnevaali: pikkulapsen innolla satametrisiä mecha-robotteja mittavia kaiju-hirviöitä vastaan vyöryttävä spektaakkelielokuva perustuu alkuperäiseen ideaan jatko-osien, muusta lähdemateriaalista tehtyjen elokuvasovitusten ja uudelleenfilmatisointien täyttämässä leffateatterissa. Trilogian normikseen asettaneessa blockbuster-kentässä se ei myöskään petaa seuraavaa elokuvaa vaan ilman avonaiseksi jääviä juonirönsyjä kertoo tarinansa alusta päätökseen. Toisaalta elokuvan viimeisenä tarjoama yllätys on sen mielenkiintoisin: pelastettuaan maailman mies- ja naispäähenkilö eivät loppukohtauksessa jaa pinnallista suudelmaa vaan platonisen halauksen.
Yhteistyönä Norjassa, Saksassa ja Irakissa tehty maailmanmatkaava toimintadraama Before Snowfall kertoo irakilaisesta teinipoika Siyarista, jonka sisko Nermin aiotaan pakkonaittaa paikallisen pohatan pojalle. Sisko ei tätä hyväksy, vaan lähtee rakastamansa naapurin pojan kanssa maapakoon kohti Eurooppaa. Siyar jahtaa siskoaan Irakista Istanbuliin, Saksaan ja lopulta Norjaan, aikeenaan tappaa hänet perheen kunnian säilyttämiseksi. Suurin yksittäinen aikaväli kulutetaan Istanbulissa, jossa Siyar tapaa Evinin, katujen kasvattaman rosvotytön. Kahden välille muodostuu tunnetasolle jäävä romanssi, joka varmasti katkeaisi, jos Evin saisi heti kättelyssä tietää, miksi Siyar siskoaan etsii.
Jostain syystä olen aina elokuvakeskustelujen yhteydessä puolustanut Renny Harlinia – ehkä siksi, että minun mielestäni perussuomalainen selkäänpuukotusmentaliteetti painaa kritiikissä enemmän kuin elokuvalliset kriteerit. Vakioargumenttini on ollut ettei Harlin ole huono ohjaaja, hänelle vain tarjotaan pääasiassa surkeita käsikirjoituksia. 5 Days of Warin kohdalla tämä puolustus ei enää pidä, sillä Georgian sotaan sijoittuva toimintaoksennus oli ilmeisesti Harjolan pojalle henkilökohtaisesti tärkeä projekti – josta syntyi aivan kertakaikkisen kamala elokuva, joka todistaa Harlinin olevan paitsi huono ohjaaja, myös mahdollisesti huono ihminen.
Toimintaelokuva on ollut genrenä laskusuhdanteessa viime vuosina. Asian voi osittain jäljittää siihen, että moderniin toimintaelokuvaan ei tunnu nykyään kuuluvan sellainen perusasia kuin juoni. Onhan elokuvissa tarina lähes aina, mutta oli kyseessä sitten The Lone Ranger tai Star Trek Into Darkness, tarinaa käytetään tekosyynä syöttää katsojalle toinen toistaan vaikuttavimpia setpiece-hetkiä, tai kiidättää katsojalle rakkaat ja tutut hahmot sellaisesta seuraavaan. Kaavan saapuu nyt rikkomaan District 9:n ohjaaja Neill Blomkamp, jonka Elysium hioo entisestään miehen visioita dystooppisista tulevaisuuksista.
Spektaakkeliksi voi tätä nykyä kutsua ani harvaa kesäelokuvaa. Kaukana ovat ajat, jolloin Roland Emmerichin tehostetiimi räjäyttämässä valkoisen talon oli oikeasti tajunnanräjäyttävää. Lähimmäs tätä on viime vuosina ehkä päässyt oman massiivisuutensa alle useita kertoja tukehtunut The Dark Knight Rises, jossa oli budjettia ja lavasteita yli äyräiden, mutta tarinassa punaista lankaa sai hakea suurennuslasilla. Onneksi areenalle astelee nyt Pacific Rimin avulla Guillermo Del Toro, jonka aiemmat viihdepierut à la Hellboy ja sen jatko-osa ovat olleet genrensä parempia edustajia. Nyt mies kuitenkin räjäyttää potin nörttiviihteen saralla, sillä tässä uutukaisessa ei ole juonta nimeksikään vaan suurin osa elokuvasta pyörii jättimäisten robottien, jaegereiden, taisteluissa Tyynenmeren pohjaan ilmestyneen ulottuvuusportin kautta maapallolle päätyneiden jättihirviöiden, kaijujen, kanssa. Kaikki näiden taisteluiden välissä tuleva koostuu joko jaegereita ohjaavien pilottien valmisteluista seuraavaan otteluun tai Charlie Dayn, Ron Perlmanin ja Burn Gormanin esittämien viisaiden miesten selittelyistä liittyen joko kaiju-olentojen alkuperään tai siihen, miten ne voisi rökittää paremmin taistelussa.
Niille, jotka haluavat arvostelunsa spoilerittomana: World War Z on ideaköyhä, sieluton ja hampaaton ison rahan zombileffa, johon kenenkään ei kannata tuhlata senttiäkään. Jos jatkat arvostelun lukemista tästä eteenpäin, vastuu yllätyksellisyyden turmeltumisesta siirtyy pois kriitikon harteilta. Tosin jos haluat WWZ:n äärellä yllättyä, niin toivottavasti trailerit ovat jääneet näkemättä ja aivosi ovat irrotettavaa mallia, jotta ne voi jättää 3D-lasien pantiksi teatterin aulaan.
Tuotantoyhtiö Blumhouse Productions on taas teettänyt kauhuelokuvan, tällä kertaa yhdessä taide-elokuvan suurtukija Michael Bayn kanssa. Kolminaisuuden viimeinen pala on ohjaaja/käsikirjoittaja James DeMonaco, joka on aiemmin ollut lähinnä kirjoituskoneen ääressä esimerkiksi The Negotiatiorin käsikirjoituksen teossa. Lopputuloksena syntyi The Purge, tai kuten sitä Suomessa markkinoidaan, Puhdistuksen Yö.
