Jos olen aivan rehellinen, niin katsoin Mudin William Friedkinin Killer Joen innoittamana, toivoen Matthew McConaugheylta yhtä sikamaista roolisuoritusta. Elokuva sijoittuu Yhdysvaltain etelävaltioihin, jonka maaseudulla asuu tunnetusti perin outoja ja vastenmielisiä ihmisiä. Mutta ei, Mud ei ole ollenkaan sikailua, jota toivoin, mutta siitäkin huolimatta ihan näpsäkkä kasvutarina, joka käsittelee miehen elämän haasteista suurinta: naista.
Italiasta kajahtaa Marco Bellocchion pöhköllä melodraamalla, jossa seurataan muutamaa ihmistä Italiassa vuoden 2009 helmikuussa kuuluisan koomapotilas Eluana Englaron viimeisinä päivinä. Tietääkseni puhtaan fiktiiviset hahmot joutuvat jokainen “sattumanvaraisesti” kohtaamaan ympärillä Englaron eutanasiamahdollisuudesta kuohuvan yhteiskunnan kautta omia eutanasiaan liittyviä kokemuksia. Lääkäri päättää pelastaa narkkarin, Englaron isän eutanasiapyynnöstä äänestävä senaattori pohtii meneekö puolueensa mukana asiassa vai ei, ja toisaalla näyttelijäperheen poika yrittää auttaa kauttaaltaan halvaantunutta vihannessiskoaan kuolemaan, jotta hänen äitinsä palaisi teatterin lavalle.
Lapsen kehityksen kannalta on suotavaa, että hänellä on edes yksi vakaa suhde aikuiseen, oli kyseessä sitten biologiset vanhemmat, joku muu sukulainen tai ihan kuka tahansa tasapainoinen aikuinen. Daniel Joseph Borgmanin The Weight of Elephants käsittelee kirpeästi kuinka pohjattoman toivottomaksi ja yksinäiseksi lapsen ympäristö muuttuu, kun kerta toisensa jälkeen ympärillä olevat suhteet aikuisiin katkeavat syystä tai toisesta.
Festariraportin ensimmäisessä osassa Tatsumi, 17 Girls, Kesä Monikan kanssa ja Hulluna Saraan.
