On kieltämättä kummallista, että 2013 aloittava lehti kertaa tapahtumia vuoden 2012 festareista.
Syitä on monia. Alunperin lehden piti ilmestyä huomattavasti aiemmin, joten raportti ehdittiin kirjoittaa valmiiksi ajat sitten. Sitten aikataulut muuttuivat ja muuttuivat ja muuttuivat.
Pohdimme kannattaako Sodankylä-raporttia enää julkaista, kun vuoden 2013 festivaalit ovat lähempänä kuin raportissa käsitelty tapahtuma. Pitkän pohtimisen jälkeen päädyimme lopulta siihen, että olisi väärin elokuvia kohtaan, jos niitä ei voisi nostaa esille kuin tiettyinä sesonkiaikoina. Niiden sisältö ja sanomat eivät vanhene, vaikka tapahtuma olisikin muistoissa jo vanhentunut.
Keskiviikon elokuvien raportoinnista vastaavat Jens Hattuniemi, Jyri Majuri ja Mikko Lamberg.
Tatsumi (2011)
Festarit oli hyvä aloittaa tunnelmallisen ja ainakin keskiviikkona virkistävän kylmän ison teltan osalta täysin puskista tulevalla teoksella. Vaikka Tatsumi käsittelee nimihenkilönsä, mangaka Yoshihiro Tatsumin, elämää, se ei ole anime-elokuva sanan varsinaisessa merkityksessä tai ainakaan, jos anime on juuri japanilaista animaatiota. Ohjaajana on Eric Khoo ja valmistusmaina ovat Singapore ja Indonesia. Aiheen huomioon ottaen tämä ei välttämättä ole ihme. Tatsumin edustama realistisempi, psykologisesti synkempi gekiga-manga ei ole ollut Japanissa mikään kansansuosikki, kuten elokuvakin pyrkii selventämään. Lasten ja nuorten sarjoista aloittaneen piirtäjän tarinat ovat synkkiä, ja niiden huumori on mustaakin mustempaa.
Tatsumi on dokumentaarinen elämäkertaelokuva, mutta ilahduttavasti se välttää suurimman osan tyylilajinsa sudenkuopista. Elämäkertafilmien ongelmana on usein tylsistyttävän samanlainen kaava, jossa henkilön elämä käydään lävitse katkelmallisesti ja alkuperälleen liian uskollisesti — historiallisen tarkkuuden vuoksi jätetään sivuun temaattisesti mielenkiintoisempia painotuksia.
Tatsumissa tätä ongelmaa ei ole sen erityislaatuisen rakenteen takia. Filmi vuorottelee piirtäjän elämänvaiheiden (lähinnä lapsuuden ja nuoruuden) sekä hänen luomiensa viiden tarinan välillä. Elokuva on verrattavissa Paul Schraderin erityislaatuiseen elämäkertafilmiin Mishima, jossa samaa tekniikkaa sovellettiin keskushenkilön olennaisten teosten kanssa. Tatsumin piirtämät tarinat ovat neo-noirin sävyjä sisältäviä, päähenkilöidensä psykologian sisälle pureutuvia tutkielmia, jotka tarkkailevat japanilaisesta elokuvasta ja populaarikulttuurista tuttuja ilmiöitä: yksilön katoamista massan edessä, seksuaalisia perversioita, naisen ja miehen asemaa sodan jälkeisessä valtiossa.
Tekijän elämästä käydään läpi vain olennaisimmat asiat — hänen tarinoistaan esitellään merkittävimmät eli 70-luvulla syntyneet. Lopussa elokuva astuu perinteiseen dokumentaarisuuteen ja näyttää taiteilijan itse työnsä äärellä. Hänen työstään syntyy elokuvan alkukuva, ympyrä sulkeutuu ehkä hieman nähdyn oloisesti, mutta kauniisti. Kaunis piirrosjälki paperinukkemaisen nykivästi liikkuvine hahmoine ja taustoineen ovat itsessään syy katsastaa hieno kunnianosoitus. (ML)
17 Girls (2011)
Coulinin siskosten esikoispitkä 17 Girls kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan 17:stä noin 16-vuotiaasta tytöstä, jotka hankkiutuvat raskaiksi. Sen alussa Louise Grinbergin esittämä koulun tyttöporukan johtajahahmo Camille saa tietää olevansa raskaana. Aluksi muut oppilaat vierastavat ajatusta, mutta jotkut näkevät tässä mahdollisuutensa.
Aikaisemmin tyttöporukan syrjimä hiljainen Florence kertoo seuraavaksi odottavansa lasta, ja pääsee tämän seurauksena mukaan kaveriporukkaan. Kun muut tytöt näkevät Camillen ja Florencen viettävän hyvin paljon aikaa yhdessä, tuntevat he olonsa ulkopuolisiksi. Tähän tytöillä on vain yksi kuviteltavissa oleva ratkaisu: hankkiutua itsekin raskaiksi, koska sitten kaikkien lapsilla on nuori ja heitä ymmärtävä äiti, ja lapset voivat leikkiä tulevaisuudessa yhdessä eikä kenenkään tarvitse pelätä yksin jäämistä.
Kaikki ovat yhtäkkiä äärimmäisen kateellisia raskaina oleville tytöille. Tämän myötä he tuntevat olevansa parempia ihmisiä ja unohtavat hetkellisesti muut huolensa, kuten etäiset perhesuhteensa. Suuret rantabileet tarjoavat tytöille mahdollisuuden etsiä joku tarpeeksi humalassa oleva poika, joka ei välitä ehkäisystä vaan antaa mennä. Karen Elsonin The Ghost Who Walks soi, ja nuoret pariutuvat samalla, kun Camille tapaa oman lapsensa tulevan isän. Tämä suhtautuu lapseen vain kysymällä, voiko hän luistaa vastuusta. Tässä vaiheessa viina on kuitenkin tyttöjen mielestä liian hyvää, vaikka Camille saa selkeän varoituksen siitä, mitä he ovat oikein tekemässä.
Yksi tytöistä, muita hitaammin kehittynyt ja arka Clémentine, on ainoa, jolle raskaaksi pääseminen tuottaa ongelmia, koska kaikki pitävät häntä pikkutyttönä nuoren naisen sijaan. Häntä varten Coulinin siskokset ovat päättäneet sisällyttää elokuvaan hassuttelukohtauksia, joissa hän yrittää epätoivoisesti iskeä jonkun tarpeeksi ajattelemattoman. Näiden kohtausten alkaessa elokuva lähteekin sitten pahasti raiteiltaan, ja liiallinen huumori kätkee alleen sen, mitä elokuva oikeasti yrittää sanoa. Lopulta Clémentine päätyy maksamaan eräälle pojalle 50 euroa siitä, että tämä tekee hänet raskaaksi. Koko transaktio on esitetty siihen tyyliin, että tilanteen surkuhupaisuus ja viimeisen oljenkorren käyttäminen eivät tule esille, vaan yleisön tehtävänä on vain nauraa typerälle tytölle eikä miettiä, että tässä on jotain hyvin pahasti pielessä.
Kun Clémentinen vanhemmat saavat tietää tämän raskaudesta, päättää hän karata kotoaan. Hän soittaa Camillelle, joka tulee talon ulkopuolelle odottamaan, kun hän pakenee katon kautta. Sen jälkeen tytöt lähtevät juoksemaan öisiä katuja pitkin musiikin saattamina, ja koko elokuva alkaa muistuttaa suomalaisia uusia kasvutarinoita tyyliin Sisko tahtoisin jäädä.
Elokuvan suurimmaksi ongelmaksi muodostuu juuri se, että katsoja ei pääse tyttöjen elämiin sisälle kuin pintapuolisesti. Vain muutamassa kohtauksessa hahmot kehittyvät johonkin suuntaan tai tulevat paremmin tutuksi katsojille. Esimerkiksi elokuvan parhaassa kohtauksessa tyttöjen välille on tulla riitaa, kunnes paljastuu, ettei Florence ole oikeasti raskaana, jolloin kaikki muut purkavat vihansa häneen, ja ajavat hänet pois porukasta. Tällaiset kohtaukset muistuttavat siitä, että elokuvan hahmot ovat nuoria, tietämättömiä ja julmia tapauksia.
Lopulta 17 Girls ajautuu olemaan vain varjo siitä, mihin tällä aiheella olisi pystytty. Lopputulos muistuttaa hyvin paljon juuri uusia suomalaisia teinielokuvia, jotka eivät sano mitään yhtään mistään. Perheiden yhdistyminen ja hajoaminen tyttöjen raskauksien myötä tarjoaa joitain hyviä hetkiä, mutta ne eivät onnistu kannattelemaan elokuvaa, joka käsittelee aiheensa liian kevytkenkäisesti ja neutraalisti. Ei riitä, että lopussa paljastetaan, ettei tyttöjen lapsista tullut ylimpiä ystävyksiä – etenkin kun jo nimi 17 Girls viittaa elokuvan käsittelevän hyvin monen tytön ongelmia. Nyt elokuva keskittyy ehkä kolmeen tai neljään tyttöön, ja loppujen ongelmat tulevat ja menevät nopeasti ja rikkovat sen vähäisenkin viehätyksen, jota elokuvalla on. (JM)
Kesä Monikan kanssa (1952)
Ei ole ihme, että Kesä Monikan kanssa sai luvan aloittaa elokuvajuhlat muodollisesti. Eikä ihme ole sekään, että elokuvalla on ollut niin vahva suosio vuosien ylitse yhtenä Ingmar Bergmanin hienoimmista varhaistöistä, ja että Godard ylisti aikanaan sen kuvaa, jossa Harriet Anderssonin kasvot kääntyvät hitaasti kohden katsojaa Monikan langetessa elämän syrjäteille. Virallisena ajavaisnäytöksenä toiminut elokuva sopi kesäiseen tunnelmaan, vaikka satunnaisesti ilmassa sadetta olikin. Totta kai alussa saatiin kuulla Peter von Baghin perinteiset voivottelut siitä, kuinka elokuva on kuollut ja sitä rataa, mutta kun Petteri saatiin höpisemästä pois ja vieraana ollut Andersson lausui muutamat kohteliaisuudet, päästiin itse asiaan.
Bergman on onnistunut tavoittamaan elokuvassaan parisuhteen hienot hetket ja tuskalliset kuopat. Monika ja Harry (Lars Ekborg) ovat nuoria rakastavaisia, jotka tahtovat eroon yhteiskunnasta ja lähtevät seikkailulle saaristoon. Seikkailun myötä he joutuvat palaamaan yhteiskuntaan. Lapsi on tulossa. Monika toimii itsekkäästi ja lapsekkaasti, mutta samalla ei suostu antamaan periksi yhteiskuntajärjestykselle. Harry antaa periksi, lannistuu ja häviää pelin — ja lopulta Monikan, vaikka näennäisesti hänellä suurempi moraalinen selkäranka onkin kuin yhteiskunnan hylkimällä naisella.
Monika ei ole aivan bergmanilainen elokuva sellaisena kuin sen yleensä tiedämme, mutta pitää sisällään jo myrkyllisiä alaviitteitä, joita tarkastellaan suuremmassa mittakaavassa hänen tulevissa parisuhde- ja ihmissuhde-elokuvissaan. Bergman kuvaa tuhoutuvaa parisuhdetta ja intohimoista mutta keskenkasvuisuudessaan julmaa naista realistisesti, mutta ei säästä miestäkään — jos Monika on keskenkasvuinen ja miehensä silmissä kuin unikuva, on mies nahjus ja surkimus, juuri unelmiensa tähden niin täysi houkka.
Vaikka Harriet Andersson kuvailikin Kesää Monikan kanssa jonkinlaiseksi perinteiseksi kesäelokuvaksi millaisia Ruotsissa on aina tehty, siinä on juuri Bergmanin julmuuden tähden pinnan alla synkempi alavirta. Irrotan muutaman hekumallisen kuvan: Monika sipsuttelemassa rantakivikolla, käyden puun takana pissalla ja keittäen armaalleen kahvia seikkailun alussa. Monika uudestaan eläimellisenä lihakimpaleen kanssa hetteikössä ryömimässä… yhtäkkiä keskellä tuulista kaislikkoa, tuulen tuivertaessa tukkaa… kuva, joka voisi olla jossain myöhemmässäkin ohjaajan mestariteoksessa. Monika uimassa. Kamera rakastuu Bergmanin myötä Anderssoniin. Ja tietenkin se Godardin hehkuttama jakso, jossa Andersson kääntää katseensa kohti kameraa ja kysyy äänettömästi: Voitko tuomita? Kehtaatko? Ymmärrätkö?
On huomattava, kuinka tällä kuvalla on vastakuva nuoren miehen katsoessa peiliin. Hänen kasvonsa heijastuvat takaisin, mutta toisin kuin Monikan tapauksessa, jossa joudumme menemään itseemme, tulee miehen mieleen kuva Monikasta heidän nuoruutensa hekumallisimpina päivinä… kaikki pyörii tämän naisen ympärillä, silloinkin kun hän on poissa. (ML)
Hulluna Saraan (2012)
Epäilemättä hieman kyseenalainen valinta sillä samaan aikaan toisaalla olisi näkynyt Joe Danten Piraija, ihan mainio elokuva ottaen huomioon sen olevan kasarikauhua, ja vähän lähempänä Béla Tarrin Damnation. Mutta ei, jäi minun ja muutaman urhoollisen seuralaisen vastuulle tarkastaa Suomi-romcomin uudet tuulet, eli Samuli Valkaman Hulluna Saraan.
Elokuvaa alusti Ville Virtanen, joka esittää toista mielenterveytensä Saralle menettävää miestä. Virtanen kehui elokuvaa ”ihan kivaksi”, ja ohjaaja antoi improvisoida ja ilmeisesti noin 20–30-päinen yleisö olisi viimeinen, joka näkisi Sarasta sikiävän hulluuden vähään aikaan valkokankaalta. Voi veljet.
Hulluna Saraan on täyttä Ville Virtanen -show’ta. Kyseessä lienee Tommi Korpelan ohella yksi parhaita suomalaisia miesnäyttelijöitä tällä hetkellä, ja Valkama antaa Virtasen läikkyä yli äyräiden keski-ikäisenä iskelmätähtenä, jolla on lieviä vaikeuksia jarruttaa, vaikka maksa huutaa jo armoa, eikä vapakaan aina nouse heittoa varten nuoren naisen lantion lahdella. Taisto on rakastettava hahmo: täysi kusipää ja idiootti, mutta Jussi Nikkilän esittämän persoonattoman Ville-pojan vierellä hauskaa seurattavaa. Osittain tähän hauskuuteen saattoi vaikuttaa Sodankylän alkuasukkaiden täydellinen kyvyttömyys nähdä huumoria tilanteissa, jolle ainakin puolet seurueestani repeili huoletta.
Saraa esittävästä Emilie de Ravinista ei voi sanoa ihmeitä. Nätti tyttö, kiva perse, on näköjään esiintynyt Lostissa. Itse kyllästyin sarjaan jo ensimmäisen tuotantokauden aikana. Sivurooleissa vaikuttavat puolestaan puolet koko Julmahuvi-jengistä, Jussi Lampi ja Tiina Lymi. Tommi Korpela esittää Ronald Reaganin haamun/hengen/sielun/mikävittulien ääntä. Toistan: Korpela esittää Ronald Reaganin ääntä, suomen kielellä. (JH)
Näiden elokuvien lisäksi Laajakuvan porukka katseli myös Chen Kaigen Keltaisen maan ja Béla Tarrin Damnationin.