Suosittelen katsomaan elokuvat peräkkäin, vaikka jatko-osaa voisikin haukkua kokonaisen kirjan verran. Kumpikaan Soinion elokuvista ei tarjoa järin suurta verellä läträämistä, mikä varmaan johtuu alhaisista tuotantoarvoista. Suomen pienuudesta elokuvamaana kertoo, että Kuutamosonaatti palkittiin muutamalla Jussilla ilmestyessään. Tietysti tämä on ihan virkistävää, vaikkei kyseessä teknisesti mikään huippusuoritus olekaan.
Veikko Aaltosen ohjaus on tyydyttävää kuin Esan nyrkki Lindströmin silmässä tai muna vaseliinin kyllästämässä nyrkissä.
EKEK järjestettiin 9. kerran vuonna 2016. Elokuvateatteri Orionissa näytettiin yön ajan kaikille yllätyksenä tulleita teoksia.
“Otatko oluen?” Truck Turner on yksi parhaita blaxploitaatioita.
On jopa sääli, että Vulgar on painunut unholaan. Se on vakuuttavan ahdistava elokuva.
White Bird in a Blizzard perustuu Laura Kasischken romaaniin. Kyseessä oleva Gregg Arakin uutukainen jakaa mielipiteeni kahtia juurikin tästä syystä. Tavallaan pidän elokuvasta, toisaalta en. Ohjaajalle tyypilliset perusasiat ovat havaittavissa, mutta huomaan kuitenkin, ettei Araki ole itse ollut vastuussa täysin elokuvan tarinasta – tämä on havaittavissa dialogista ja juonenkuljetuksesta noin ylipäätään.
Ihmisen aivotoiminta on monimutkainen asia ja me koemme asiat omalla tavallamme. Meillä kaikilla on omat pelkomme. Toiset pelkotilat ovat tietysti toisia yleisempiä. Klaustrofobia on varmaankin yksi yleisimmistä kammoista, joita pystyn kuvittelemaan. Ahtaassa paikassa vietetty aika saattaa olla traumaattista ja varmasti monet kokevat ahtaanpaikan kammoa esimerkiksi ollessaan jumissa hississä. Mitä tapahtuu silloin, jos tämän fobian käänteinen versio, eli aukioiden pelko ottaa vallan koko yhteiskunnasta? Ohjaaja/käsikirjoittajaveljekset David ja Àlex Pastor kertovat sen meille The Last Daysissa, jonka idea on valitettavan debiili.
