Tunnetaan myös nimellä: Sûîto Homu; スウィートホーム
Maa: Japani
Genre: kauhu, melodraama
Ohjaus: Kiyoshi Kurosawa
Käsikirjoitus: Kiyoshi Kurosawa
Kuvaus: Yonezo Maeda
Leikkaus: Akira Suzuki
Sävellys: Masaya Matsuura
Näyttelijät: Nobuko Miyamoto, Shingo Yamashiro, Ichiro Furudate, Fukumi Kuroda, Jûzô Itami, Nokko
Japanin tunnetuimpien ohjaajien joukkoon viime vuosikymmenellä elokuvillaan Kairo ja Tokyo Sonata noussut Kiyoshi Kurosawa aloitti uransa lyhäreillä, ja eteni parin muun elokuvan jälkeen pikkustudio Itami Productionsin työllistämäksi. Tuottaja Jûzô Itami halusi tehdä Tohon levittämäksi tarkoitetun kauhuelokuvan, mutta tavoitteena oli luoda vahvasti muista sen ajan japanilaisista kauhuelokuvista eroava tekele, jonka luotsaaminen annettiin Kurosawalle. Lopputuloksena syntyi kehno, mutta varsin kiehtova, runsaita länsimaalaisia vaikutteita esimerkiksi Poltergeistin ja The Thingin kaltaisista elokuvista lainaileva Sweet Home.
Nimi tulee elokuvan tapahtumat käynnistävästä unohdetusta maalauksesta, joka huhupuheiden mukaan on ollut pölyttymässä taiteilija Ichirô Mamiyan hylätyssä kartanossa viimeiset kolmekymmentä vuotta, aina miehen mystisestä katoamisesta lähtien. Maalausta lähtee jäljittämään uutisreportaasia tekevä viisihenkinen tuotantoryhmä, joka alkuvaikeuksien jälkeen pääsee kartanoon sisälle puhdistamaan idyllistä Home Sweet Home -nimeä kantavaa maalausta naurettavan paksun pölykerroksen alta. Pian alkaa tapahtua kummia, ja kameramies Ryôn (Ichiro Furudate) kaadettua tietämättään pahoilta hengiltä suojelevan kivipilarin, pääsevät kartanon ilkeät haamut mekastamaan vapaina.
Mitään Nobuhiko Obayashin legendaarisen Housen kaltaista sekoilua on turha odottaa, vaikka Ryô eräässä kohtauksessa heiluu koomisesti jättimäisen verta janoavan kirveen kanssa. Sweet Homea kiinnostaa jatkuvia kummitteluja enemmän tuotantoryhmän keskinäiset suhteet ja hahmojen sielunelämä. Valitettavasti Kurosawan myöhemmissä elokuvissa vahvasti nähtävää modernin yhteiskunnan ihmiskategorisointia tai syvällisyyttä ei nähdä lainkaan, vaan tarinan keskiöön nousee ohjaaja Kazuon (Shingo Yamashiro) ja tuottaja Akikon (Nobuko Miyamoto) välille syntyvä romanssi, jota Kazuon tytär Emi (kasaribändi Rebeccan laulaja Nokko) yrittää parhaansa mukaan saada kunnolla vauhtiin.
Tässä on Sweet Homen suurin harha-askel. Vaikka näin suoraviivaisella juonella toimivassa kauhuelokuvassa on usein tärkeää, että hahmojen kohtaloista välittäisi edes hieman, koko elokuvan yllä leijaileva aavistus potentiaalisesta suhteesta näiden kahden välillä esitetään niin imelästi ja melodramaattisesti, että tapahtumia voi seurata toinen silmä kelloa tai vaikka napanöyhtää tutkaillen. Esimerkkinä mainittakoon kohtaus, jossa ohjelman juontaja Asuka (Fukumi Kuroda) loukkaa itsensä ja hajottaa autonsa panikoituaan haamukohtaamisen jälkimainingeissa, ja pääparimme keskustelee siitä, mitä tulisi tehdä. He ajautuvat riitaan, ja lopulta Akiko huutaa kurkku suorana Kazuolle siitä, miten mies ei ymmärrä hänen tunteitaan. Kohtaus pysähtyy hetkeksi, ja Kazuo kysyy uteliaana: “Sinun tunteitasi?” jolloin Akiko kokee äkillisen ujostumiskohtauksen ja pakenee paikalta. Ah, kuinka romanttista!
Onneksi pientä vastavoimaa elokuvassa näille kahdelle tarjoaa Sweet Homen tuottajanakin toiminut Jûzô Itami, joka esittää kirouksista ja haamuista tietävää vanhaherra Yamamuraa, joka nyt sattuu pitämään huoltoasemaa noin puolen tunnin kävelymatkan päässä kartanosta, vaikka kyseisellä tiellä tai lähimailla ei näyttäisi olevan ainuttakaan muuta taloa. Elokuvan hämmentävimmässä kohtauksessa Yamamura laulaa vanhaa kansanlaulua ja puristelee kantamaansa lasista viinapulloa kuin se olisi muovia, jonka jälkeen kaikki ympärillä olevat hahmot nauravat huutonaurua suoraan kameraan. Tässä vaiheessa elokuvaa ollaan jo ylitetty tiettyjä hulluuden rajoja Asukan ja Ryôn kuoltua erittäin väkivaltaisissa olosuhteissa ja haamujen hyökättyä täydeltä laidalta hahmojemme kimppuun. Kazuon tytär kidnapataan alta aikayksikön, koska muuten hahmot lähtisivät hyvin nopeasti talosta ulos.
Kenties elokuvan mielenkiintoisimpana yksittäisenä gimmickinä haamut yrittävät kaapata muitakin sankareita liikkumalla talon seinillä abstrakteina varjoina, jotka tuovat konseptuaalisesti mieleen ohjaajan myöhemmän mestariteoksen, Kairon. Goottilaiskauhun suuntaan kaartuvissa kohtauksissa hahmot juoksevat pitkiä käytäviä pitkin varjojen lipuessa hitaasti mutta varmasti lähemmäs heitä, paukautellen sähkölamppuja tieltään pimeyden maksimoimiseksi. Visuaalisesti Kurosawa on onnistunut laittamaan elokuvaan pari muuta mielenkiintoista kikkaa, kuten Jean Vigon Nolla käytöksessä -filmin mieleen tuovan hidastetun otoksen sekoavasta Emistä hakkaamassa höyheniä sylkeviä tyynyjä haamujen valtaamassa makuuhuoneessa, mutta nämä kohtaukset tulevat harvoin ruudulle reilusti yli puolitoistatuntisessa elokuvassa. Yksinään ne eivät pelasta tylsähköä kokonaisuutta. Tätä puutetta kuitenkin korjaavat myös miehekkään nimen omistavan Dick Smithin erittäin komeat maskeeraus- ja erikoisefektit, joiden joukossa nähdään kynttilävahamaiseksi mössöksi sulaneita ihmisiä, zombivauva ja häiritsevän pitkä kohtaus, jossa yksi elokuvan hahmoista palaa sisältäpäin elävältä. Hahmon silmien purskahdellessa valkoista nestettä ja ylävartalon tipahtaessa pari senttiä alemmas vatsaan syntyneen palavan aukon johdosta saa oikeasti miettiä, että miten helvetissä tämäkin nyt on tehty.
Oma lukunsa on kuitenkin elokuvan lopussa nähtävä taiteilija Mamiyan vaimo, joka on joko rotoscopattu hämmentävän onnistuneesti kuviin näyttelijöiden kanssa, tai sitten Smith on oikeasti rakentanut suurimman hirviömöykyn sitten James Cameronin Aliensin kuningattaren. Valitettavasti luomuksen komeutta pilaa se, että Emiä pelastamaan joutunut Akiko voittaa tämän vaikuttavan demonin niin imelällä kikalla, että ruumiini oli lähellä diabeteksen kehittämistä Sweet Homen viimeisten viiden minuutin aikana. Tässä kohtaa Kurosawa tuntuu vaihtaneen aiemmin lähinnä länsimaalaisen romanssikuvion aivan totaaliseksi Spielberg-henkiseksi lässynlääksi, jossa äidinrakkaus pelastaa kaiken, aurinko paistaa, enkelit lentävät ja iloiset ihmiset tapaavat katastrofien jälkeen kauniilla kukkapellolla tuutulaulua muistuttavan herkän melodian soidessa taustalla.
Sweet Home on jostain syystä saanut osakseen kulttimaineen, mutta näin epätasaisena tuotoksena se ei mielestäni sitä ansaitse. Kurosawa on selvästi kehittynyt ohjaajana vuosikymmenten saatossa, ja tämän elokuvan loppukohtauksen typerryttävän iloisuuden vertaaminen esimerkiksi Kairon maailmanlopun katkeransuloiseen kummitussinfoniaan on kuin kysyisi haluaako halkoa perseeseen vai dallaspullaa suoraan uunista. Elokuva on kenties ansaitustikin jäänyt unholaan, ja se on saatavilla vain bootleg-DVD:inä tai kehnolaatuisina japanilais-VHS:inä. Kyseessä olisi todennäköisesti nykyistäkin unohdetumpi teos, jos sen kanssa ei olisi tehty rinnakkain mullistavaa, vain Japanissa julkaistua samannimistä Nintendo-peliä. Tämä aikaa hienosti kestänyt kauhuroolipeli teki tietä pelikehittäjä Shinji Mikamin seuraavalle pelille ja hittisarjan aloittaneelle Resident Evilille, joka kierrätti useita Sweet Homen peliversiossa esiintyneitä kikkoja ovien hitaasta avaamisesta puzzle-rakenteeseen ja runsaahkoon gorepitoisuuteen. Tärkeä elokuva toiselle median lajille siis, mutta älkää hyvät ihmiset takertuko tähän keskinkertaiseen kummitteluelokuvaan jonkinlaisena survival horrorin synnyttäneenä merkkipaaluna, koska se ei sitä ansaitse, toisin kuin Mikamin loistava peliversio.