Tunnetaan myös nimellä: Yihe yuan, 颐和园
Maa: Kiina, Ranska
Genre: Draama, romantiikka
Ohjaus: Ye Lou
Käsikirjoitus: Ye Lou, Yingli Ma, Feng Mei
Kuvaus: Qing Hua
Leikkaus: Ye Lou, Jian Zeng
Sävellys: Peyman Yazdanian
Näyttelijät: Lei Hao, Xiaodong Guo, Xueyun Bai, Lin Cui, Yihong Duan, Ling Hu, Chi Le, Meihuizi Zeng, Xianmin Zhang
Suzhou River -elokuvallaan eurooppalaisten arthouse-piirien tietoisuuteen murtautuneen Ye Loun vuonna 2006 valmistunut Summer Palace alkaa 1980-luvun lopun Kiinasta. Yu Hong -niminen tyttö aloittaa opintonsa yliopistossa ja muutamien tapahtumien jälkeen myrskyisä romanssi kanssaopiskelija Zhou Wein kanssa käynnistyy. Taustalla vaikuttavat tiukat säädökset asuntolaelämässä, nuorten ailahteleva mielenlaatu ja ihmisenä kehittyminen sekä laajemmassa mittakaavassa opiskelijoiden nouseva poliittinen aktiivisuus, joka kulminoituu Taivaallisen rauhan aukion tapahtumiin vuonna 1989.
Kuten helposti voisi olettaa, ei Summer Palace keskity kuvaamaan jokaista sen keskiössä nähtävää opiskelijaa poliittisena vaikuttajakoneena, vaan leffa kuvaa yliopistoelämää arkisemmasta lähtökohdasta. Vain pientä osaa yliopiston väestä oikeasti kiinnostaa mellakointi ja asioihin radikaaleilla toimilla muutoksen vaatiminen, koska muutos näkyy itsessään jo opiskelijoiden päivärytmissä. Suurin osa tykkää ryypätä ja viettää huoletonta elämää alati vaihtuvien petikumppanien kanssa vällyjen välissä. Uusimmat pop-hitit ja Coca-Cola tuovat suuremman muutoksen opiskelijaelämään kuin mellakointi, johon osa opiskelijoista tuntuu lähtevän vain sopuliefektin saattelemana. Yu Hongiakin kiinnostaa enemmän omaan seksuaalisuuteensa herääminen kuin politiikka. Tämä näkökulma on erittäin tervetullut. Oikeissakaan mellakoissa jokainen opiskelija ei hyppinyt innoissaan panssarivaunujen alle hengestään piittaamatta. Elokuva ei kuitenkaan vähättele mellakoiden suuruusastetta, mikä olisikin kaikin puolin huono ratkaisu, mutta se onnistuu kuvaamaan, että kommunistihallinnon kaataminen ei ollut jokaisen opiskelijan prioriteetti numero yksi.
Valitettavasti yksi Summer Palacen suurimmista heikkouksista liittyy itse mellakoiden kuvaamiseen. Elokuva käyttää oikeaa arkistomateriaalia tapahtumien esittämisessä, mikä itsessään voisi lisätä autenttisuutta, mutta Summer Palacen tapauksessa arkistomateriaali on kaukana ongelmattomasta. Kuvamateriaalin laajakuvaksi croppaamista tuskin kovinkaan moni katsojista huomaa, vaikka arkistomateriaalista saattaakin puuttua silloin tällöin esimerkiksi opiskelijoiden päät. Croppaaminen on hyvin todennäköisesti tyylivalinta, joka on tehty miellyttämään elokuvataiteeseen perehtymätöntä katsojaa, joka voisi hämmästyä käyttämättömästä kuva-alasta kankaalla tai televisiossa. Summer Palacesta paistaa muutenkin läpi liiallinen valtavirtakatsojan miellyttämiseen pyrkiminen, mikä näkyy esimerkiksi ihmisten vaatetuksessa. Tämä on melko absurdia, koska Summer Palace ei todellakaan ole elokuva, joka poimitaan Finnkinon ohjelmistosta popkornien ostamisen jälkeen kivaksi iltaviihteeksi.
Hyvin monissa tekohetkensä menneisyyteen sijoittuvissa elokuvissa vaatetusta on nykyaikaistettu, jotta vaatteet eivät nykykatsojan silmissä näyttäisi liian oudoilta. Löysistä kasarivaatteista tehdään nykytyyliin istuvampia ja räikeitä värejä saatetaan yksinkertaistaa. Jos katsojalla ei ole vieressään aikakauden muotikuvastoa, ei puvustuksen epäautenttisuuteen kiinnitä kovinkaan helposti huomiota. Syntyy kasaribile-efekti, jossa kaikki pukeutuvat 80-luvun jumppa-asuihin, koska ihmisten mielikuva aikakaudesta sisältää pelkästään niitä. Kun tällaista mielikuvapukeutumista yhdistetään Summer Palacessa arkistomateriaaliin oikeista tapahtumista, huomaa katsoja opiskelijoiden vaatetuksen olevan aivan täysin erilaista kuin elokuvan ihmisten. Sama pätee myös kampauksiin, meikkeihin ja ulkonäköön yleensä. Koska oikeaa arkistomateriaalia nähdään elokuvassa reilusti sitä varten kuvattua materiaalia vähemmän, alkaa autenttinen kuvamateriaali tuntua vähäarvoisemmalta. Pahimmillaan tämä saa katsojan ajattelemaan elokuvan tapahtuvan kahdessa vaihtoehtomaailmassa, joista vain nykyaikaisempi on oikeasti olemassa elokuvan sisällä.
Epäautenttisuus jatkuu, mutta ei tunnu enää niin räikeältä, kun elokuva alkaa mellakoiden jälkeen hyppiä ajassa. Useiden vuosien etenemiset alkavat kuitenkin itsessään ärsyttää, koska noin puolet elokuvasta keskitytään kuvaamaan hahmojen opiskelijaelämää, jonka jälkeen elokuva saattaa kertoa parin minuutin ajan tietyn vuoden tapahtumista ja hypätä heti pari vuotta eteenpäin. Jälkimmäinen puolisko ei tämän vuoksi ole mitenkään tasapainossa elokuvan alun kanssa, jossa hahmot kehittyvät kaikkein merkityksettömimpien pienten asioiden seurauksena. Aikahyppelyssä tämä puoli hahmoista katoaa täysin, joten hahmonkehitys loppuu totaalisesti elokuvan puolivälissä. Elokuvan hahmot eivät kuitenkaan ole ihmisinä valmiita, joten hahmonkehityksen pysähdystä ei voi perustella silläkään. Sivuhahmon itsemurha ei jaksa enää napata mukaansa, koska häneen ei keskitytty elokuvan alkuvaiheillakaan minkään vertaa. Kaikki yksittäiset tapahtumat tuntuvat opiskelijaosion jälkeen lähestulkoon merkityksettömiltä.
Ainoa asia, joka tekee Summer Palacen loppupuoliskosta mielenkiintoisen, on Yu Hongin ja Zhou Wein opiskeluajan romanssin kaipuu. Useiden vuosien kuluminen on välttämätöntä, jotta pohtimista siitä, mitä olisi voinut olla, saadaan elokuvaan aidon tuntuisena. 90-luvun kuvaamisen pitäisi elokuvassa vain olla sellaista, että tapahtuneet vuodet tuntuisivat oikeasti kuluneelta ajalta pienen trailerimontaasin sijaan. Lopussa nähtävä päähenkilöiden kohtaaminen jättää onneksi edes jollain tavalla hyvän maun suuhun, koska siinä esitetään kypsästi se, miten kaikkien odotusten ja mielikuvien ruokkimisen myötä toinen ei enää ole se ihminen, jota on joskus rakastanut, koska nimenomaan molemmat ihmiset kasvavat samaan aikaan – tässä tapauksessa täysin erilleen. Tuota kasvamista olisi vain pitänyt kuvata jollain muullakin tavalla kuin pelkästään toteamalla se lopuksi, koska nyt elokuvan jälkimmäinen puolisko tuntuu turhalta. Reilusti yli kahden tunnin kesto tekee Summer Palacesta paikoitellen tappavan tylsää seurattavaa.
Viimeisen naulan arkkuunsa Summer Palace lyö aivan lopussa, jossa nähdään kasarikomedioista tuttu ”mitä heistä tuli elokuvan jälkeen” -montaasi. Kaikkein turhimpienkin sivuhahmojen vaiheista muutamalla lauseella kertominen tuntuu päälle liimatulta keinolta luoda edes hieman jatkuvuutta pysähdyksissä seisseeseen hahmonkehitykseen. Koko jakso tuntuu olevan muutenkin mukana vain siksi, että täytyyhän (Hollywood-)elokuvan pelisääntöjen mukaan useita vuosia kattavassa ja opiskelijoista kertovassa leffassa olla sellainen. Lopulta leffasta jää olo, että reilusti tiivistettynä ja vähemmän suurta yleisöä miellyttämään pyrkimällä ohjaaja olisi voinut saada kasaan reilusti paremman elokuvan. Nyt Summer Palace tuntuu tietoisesti rakennetulta länsimaisten elokuvafestivaalien juryjen miellyttämiseen olemalla tuttua ja turvallista peruskauraa itämaisella mystiikalla varustettuna. Cannes-palkinnot jäivät tällä kertaa saavuttamatta, mutta kiinalaissensorit vetivät herneen nenäänsä ja kielsivät ohjaajaa tekemästä elokuvia viiteen vuoteen. Tämä takaa Loulle sorretun taiteilijan mediaseksikkyyden jatkossakin – etenkin kun miehen seuraava elokuva valmistui jo vuonna 2009.