Tänään voi hyvällä syyllä sanoa, että Yasujirô Ozun henki elää yhä – kaikesta huolimatta, ainakin tämän päivän – ja että lähemmäksi sitä pääsee hänen manttelinperijäkseen tituleerattu Hirokazu Koreeda. Hänen uusin elokuvansa Siskokset (2015) on samanaikaisesti virkistävä kuin kesäinen retki maalle sekä syvätarkka ja kipeä katsaus ihmissuhteisiin, avautumisen vaikeuteen, toisten ihmisten odotuksiin ja niiden luomiin paineisiin. Mutta mikä tärkeintä, se on katse elämään ylipäänsä, kuten Ozulla; elokuva joka lähenee runoutta olematta hetkeäkään mitään teennäistä hömpötystä tai umpitylsää elämästä vieraantunutta runollisuutta. Tärkeintä tälle elokuvalle on, ettei Koreeda missään vaiheessa erkaannu elämästä kovinkaan kauaksi. Vähiten hän tekee sen silloin, kun kuvaa jonkin ihmisen kuolemaa tai ihmistä tuon kuoleman aaveen armottoman ehdottomuuden edessä.
Neljä sisarusta. Yksi heistä, Yoshino (Masami Nagasawa), juo rakkaushuoliinsa, toinen, Chika (Kaho), muistuttaa kajahtanutta Shelley Duvallia ja hengaa urheiluliikkeessä afropäisen ex-vuorikiipeilijän kanssa, jonka muutama varvas on jouduttu amputoimaan hänen Mount Everestille eksymisensä vuoksi. Kolmas ja vanhin sisar, Sachi (Haruka Ayase, jonka Koreeda valitsi rooliin hänen muistuttaessaan Setsuko Haraa, Ozun elokuvien luottonäyttelijää), joutuu ottamaan jonkinlaisen joukon kaitsijan vastuullisen roolin. Vastuu kasvaa entisestään, kun neljäs sisar, vasta edesmenneen isän toisesta suhteesta syntynyt, teini-ikäänsä astuva Suzu (Suzu Hiroise), muuttaa siskojen luokse, samalla kun vaihtaa asuinsijaansa maalta kaupunkiin. Siinä elokuvan synopsis ja juoni. Mitään muuta Koreeda ei tarvitsekaan kaiken elämän elokuvaan puristamisen lähtökohdaksi.
On hieman kyseenalaista ehkä ottaa Ozun nimi tässä yhteydessä esille. Se on tehty niin useaan kertaan Koreedan yhteydessä, että meno alkaa jo muistuttaa loputonta kaikua tyhjyydessä, mutta sen ymmärtää tietysti. Kuvattiinhan Siskokset Kamakuran kauniissa maisemissa, paikassa joka on – eikä tämä ole sattumaa – juurikin Yasujirô Ozun lepopaikka. Ellei katsojan sydän ole lohkare piikiveä, ellei hänen verensä ole raskasta valubetonia, hän kokee kuohumisia tämän elokuvan aikana, vaikkei ulkoisesti mikään suuresti kuohukaan. Täytyy tehdä selväksi: Koreeda ei ole mikään Ozun blandattu versio, ei vain varjo hänestä, vaan tietysti täysin omanlainen tekijä, vahva itsessään, kuin mestari, johon häntä usein verrataan.
Jo aikakausi, josta käsin hän elokuvallaan tunteita kirjoittaa, on vallan toinen kuin Ozulla. Itse materiaali on sekin täysin erilaista: Ozu kuvasi filmille, Koreeda tyytyy alistumaan ajan hengelle. Hän tekee digiä, ymmärrettävistä syistä. Päällisin asia on kuitenkin konkreettisin: Koreeda on tekijä, jonka lähtökohdat ovat jotain toista kuin Ozulla. Yhtä kaikki elokuvan kosketus pääsee samoille hengen ylväyden ja tunteen kirkkauden linjoille, vaikka ammentaakin myös pienen pienistä elementeistä: pyöräretkestä kirsikkapuiden tunneliin, kävelystä meren rannalla, ilotulituksien heijastuksesta meren pinnalta, ystävällisestä hymystä, luonnosta ja sen ilmiöistä kuin Éric Rohmerin elokuvat yhtenään. Suurin riski Koreedalla on se, että hän välttelee draamaa ja tyypillisiä säröjä ihmissuhteissa, joiden esiintuominen voisi tehdä elokuvasta dramaattisemman, muttei missään vaiheessa todellisemman, tai ainakaan toivottavamman. Hän esiintyy elokuvan kautta miehenä, joka välttelee teatteria niin elämässä kuin elokuvassakin, ja tuntuu välttelevän myös kohtauksia niin kuin jokainen, joka tahtoo esiintyä näennäisesti selväjärkisenä.
Ääniraitaan on syytä kiinnittää tässä huomiota: Siihen tarttuu niin lintujen vislaaminen puissa kuin vuorivaunun tasainen kohina raiteilla, junanpillin merileijonan etäistä karjaisua muistuttava vihellys, ilotulituksien räiskeäänet, ruokailun äänet… Taustamusiikki, hellyttävä pianonpimputus, joiden takaa nousevat rauhalliset viulut tuntuvat alkavan aina silloin kun jokin elämälle oleellinen päätös saadaan aikaiseksi. Elämän yksi suurista päätöksistä tehdään, musiikki alkaa soida: pienin sisar, Suzu, päättää muuttaa siskosten luokse. Samassa vuorijunan ovet sulkeutuvat, se lähtee kiitämään eteenpäin, kohti seuraavia etappeja.
Teemoja on elokuvassa paljon kuten elämässä yleensäkin, eikä yhtäkään niistä voisi nostaa toisen yläpuolelle. Ensimmäinen on kuolemisen teema, elokuva kun alkaa heti isän kuolemasta kertovan tiedon tulon jälkeen; hautajaisista, rituaalista joka kuvataan tarkasti kameralle: näin se tapahtuu Japanissa. Teema toistuu, kun vanhin sisarista pyydetään tekemään saattohoitoa. Se jää myös katsojan mieleen päällimmäisenä elokuvan loputtua. Joskin tällaiset elokuvat eivät lopu vielä silloinkaan kun viimeinen kuva on sammunut, niiden lopussa emme voi lukea lapsellista “The End” -kylttiä.
Sisarukset kyselevät itseltään, mitä he ajattelisivat kuolinpedillään viimeisinä ajatuksina, minkälaisia muistoja silloin heidän mieleensä tulisi? Yksi vastaa: miehiä joita tunsin, dokaamista. Ystäviä. “Minkälaisia muistoja sinun mieleesi tulisi?” elokuva tuntuu kysyvän.
Elämän ohimenevyys ja ajan patina ilmenevät elokuvassa lempeästi vailla metafysiikkaa tai muita toisen luokan kikkoja. Nuorin sisarista on vasta astumassa puberteettiin, voimme ehkä kuvitella neljännen karvan jo puhjenneen kainaloon, ensimmäisen kuuman aallon käyneen ylitse kuin vuolaana kuohuvan kosken. Silti hän saattaa jo puhua elämänsä ehtoon viimeisistä hetkistä. Vanhimmilla kullakin on jo vakiintuneet urat, muttei perhettä. Heidän äitinsä on puolestaan – kuten isäkin oli – erkaantunut heistä niin paljon, ettei ymmärrä enää mikä heille on kaikkein tärkeintä: oma talo, jossa tämä uusioperhe voi elää ja viettää aikaa yhdessä. Omien päähänpinttymiensä järjen sokaisevassa harhassa hän ehdottaa ystävyyden yhteisen tilan myymistä toisaalle ja saa aikaan hämmingin. Samalla elokuvassa on kyse sovintojen tekemisestä: riidat ja niiden sopiminen kuuluvat suhteisiin yhtä vahvasti kuin kuolema kuuluu elämään.
Äiti alkaa Ozun elokuvien äitien tavoin haaveilla ja kaavailla tyttärilleen elämiä, joita he eivät ehkä halua, tai jotka eivät heille kuulu: perhettä, miestä. Uusi vuosi on taittunut. Elämä kulkee eteenpäin, kukin siskoksista elää elämäänsä. Se on täynnä pieniä voittoja ja häviöitä, joita ei voi rahalla mitata. Kaunista on se, että elämä haihtuu kuten vesikin, joka laskee alas loivintakin rinnettä. Se on täynnä katoavia ihmeitä, joiden tärkeys saattaisi muistua mieleen vasta silloin, kun ne kokonaan häviäisivät, kuten puhdas, hengitettävä ilma tai oikeudenmukaisuuden ihanteille perustuva yhteiskunta.
Elämä tuskin paranee hössöttämisellä tai hysterialla väistämättömän edessä vielä vähemmän kuin itse väistämätön, kuten kuolema, siitä mihinkään katoaisi, kun sen pelko ilmaistaan. Ehkä siksi elokuvan muissa henkilöissä tuntuu tiivistyvän jonkinlainen syvä elämän lakien hyväksyntä. Kuoleman edessä ei rimpuilla, se otetaan vastaan luonnollisena kuin auringonvalo. Konkreettiset muutokset, kuten kokonaan uuteen perheeseen tuleminen, eivät aiheuta edes nuorimmassa sisaressa kapinaa, jos ei lasketa ainakin suomalaiseen puberteettirituaaliin tiukasti kuuluvaa dokaamista – eli yhtä avautumista kotiviinilasillisen jälkeen – tai huutoa kukkulalta kohti kaupunkia.
Sachi, vaikka tietääkin kokevansa sydämessään järkytyksen, ei vastusta poikaystävänsä muuttoa ulkomaille. Kaupunki, johon saapuu ja josta lähtee ihmisiä, pohjimmiltaan pysyy muuttumattomana. Sen pohjalla viruu syvä hyväksyminen, kaikkien asioiden hyväksyminen: on turha kapinoida, jos ei ole mitään mitä vastaan kapinoida. Kaupungin yllä elävien ihmisten elämä on lyhyt tanssi itse kaupungissa, hetki jonkin pysyvämmän päällä. Kuten ohjaaja itse sanoo: “Olemme vain hiekanjyväsiä muuttuvassa kokonaisuudessa, ja kaupunki, ja aika siellä, jatkuvat vielä silloinkin kun olemme menneet.”