Edward D. Wood Jr. (1924–1978) nousi postuumisti suuren yleisön suosioon ensimmäisen kerran 1980- ja 1990-lukujen aikana. Erittäin kyseenalaisesta suosiosta on kiittäminen sekä ”kaikkien aikojen huonoimmalle ohjaajalle” myönnettyä Golden Turkey -palkintoa että Tim Burtonin elämäkertaelokuvaa Ed Wood (1994). Huomio, jota hän ei koskaan eläessään saanut osakseen, on mitä suurimmissa määrin ansaittua.
Woodin uran avainteokseksi mielletään useimmiten B-kauhun hulvattomin tahaton komedia Plan 9 from Outer Space (1959), jossa Bela Lugosi, Tor Johnson ja Vampira (synt. Maila Nurmi) koheltavat foliopukuisten muukalaisten kanssa pahvisten hautakivien keskellä. Woodin uran kiehtovin teos on silti hänen ensimmäinen koko illan elokuvansa Glen or Glenda.
Glen or Glenda on pullollaan mullistavia ominaisuuksia, joita on sittemmin ympätty niin arthouse- kuin valtavirtaelokuvaankin. Se on löyhästi omaelämäkerrallinen dokudraama, jonka päämäärä on toimia kannanottona ja vetoomuksena suvaitsevaisuuden puolesta. Sen keskushahmo on transvestiitti, kuten tosielämässä ohjaaja itsekin. Se lähestyy täysin kaappiin suljettua aihetta varauksetta ja sekoittaa keskenään villisti eri lajityyppejä. Kaiken tämän lisäksi elokuva on aivan järkyttävää roskaa.
Modernissa elokuvataiteessa lajityyppien rajojen hämärtäminen on yleinen ilmiö, mutta 1950-luvulla – etenkin yhdysvaltalaisessa elokuvassa – sitä nähtiin huomattavasti harvemmin. Ed Wood on aiheessa edelläkävijä, mutta lähinnä tahtomattaan. Glen or Glendassa lajityypit eivät sekoitu muureja kaatavan vision ansiosta, vaan siksi, ettei ohjaaja itsekään tiedä, mitä on tekemässä.
Sensaatiohakuisella työnimellä I Changed My Sex! käsikirjoitettu Glen or Glenda tuotettiin lähtökohtaisesti drive-in-elokuvateattereita varten pienen budjetin studion aloitteesta. Wood pestattiin ohjaajaksi todennäköisesti siksi, että tällä ammattitaidottomalla mutta innokkaalla visionäärillä oli omakohtaista kokemusta aihealueesta.
Wood oli tunnetusti menneiden aikojen tähtinäyttelijä Bela Lugosin ihailija, joten hän kirjoitti väkisin roolin esikoiselokuvaansa myös tälle. Lugosi näyttelee tarinasta täysin irtonaista hahmoa, jota voisi kutsua kertojaksi, ellei hänen osuuksilleen alisteisessa tarinassa olisi myös erillinen kertoja kertomassa nälle osuuksille alisteista tarinaa. Elokuvan rakenteesta puuttuu kaikki dramaturginen johdonmukaisuus.
Juonen päällimmäisessä kerroksessa Lugosin näyttelemä mystinen tiedemies kertoo tarinan psykiatrista ja poliisista, jotka purkavat itsemurhan tehneen transvestiitin tapausta. Psykiatrin ja poliisin kanssakäymisen muodostama toinen kerros toimii esi- ja välijuontoina elokuvan kolmannelle kerrokselle, jossa itse juonen kuljetus tapahtuu. Se on tarina Glenistä ja Glendasta eli aiemmasta tapauksesta, jota psykiatri avaa komisariolle selittääkseen, mikä oikeastaan on transvestiitti. Vaikeuttaakseen ennestään hataran kokonaisuuden pystyssä pysymistä Wood on päättänyt antaa psykiatrille välijuonnoissa vielä pitkiä dokumentaarisia monologeja ristiinpukeutumisen saloista sekä kokonaan erillisen sivujuonen verrokkitapauksesta, joka käyttää nimiä Alan ja Anne.
Ohjaajan itsensä näyttelemän Glenin tarina eroaa Alanista ja alussa kuolleena löydestä tapauksesta siten, että hänen osuutensa luo uskoa yhteisön ymmärryskykyyn ja rakkauteen, joka voittaa kaikki vaikeudet. Päätön kerronta ja amatöörimäinen tuotanto korostavat hellyyttävästi naiivia idealismia, jolla on draamassa tärkeä rooli.
Ihailtavinta Woodin työskentelyssä on kuitenkin se vapaus, jolla kokematon taiteilija ajaa teostaan eteenpäin. Toisen ja kolmannen näytöksen rajapyykillä – mikäli tällaisia teoreettisia rajoja hyvällä tahdolla väkisin etsimällä kykenee löytämään – elokuvassa käynnistyy villi surrealistinen episodi, joka tuo mieleen 1970-luvun sekavimmat huumeiden vaikutuksen alla toteutetut videotaideteokset. Unta tai alitajunnan toiveita ja pelkoja kuvastava symbolinen kohtaus voisi harkitummin kirjoitetussa elokuvassa olla materiaalia, jota arthouse-teattereissa taivastellaan satiirisena neroutena. Glen or Glendassa se saa aikaan lähinnä myötähäpeää, kun havahtuu vahingossa tiedostamaan, että taiteilija on aikuinen mies eikä ala-asteen videokerhon priimus.
Puutuneille yleisöille ja leipääntyneille festivaalituomaristoille on viime vuosikymmenten ajan täytynyt kehittää entistä kokeellisempia ja uhkarohkeampia elokuvatuotantoja. Todellinen näytönpaikka olisi tarjolla ohjaajalle, joka uskaltaisi filmatisoida Ed Woodin Glen or Glendan uudelleen varustettuna johdonmukaisella kerronnalla ja ammattitaitoisella tuotantoryhmällä. Syrjäytyneiden yksilöiden sankaritarinat ovat tuottava muoti-ilmiö 2000-luvun elokuvataiteessa.
Jokseenkin samasta narusta yritti Tim Burtonkin vetää kuvatessaan elokuvaksi ohjaaja Ed Woodin tarinan. Perimätiedon mukaan suunnattomia vapauksia totuuden kannalta ottanut elokuva antoi erityistä huomiota Glen or Glendan ikimuistoisimmille kohtauksille, joissa Bela Lugosi kehottaa itsensä kaappiin vanginneita kaksoiselämän uhreja pudottamaan esiripun ja paljastamaan itsensä maailmalle:
”Beware. Beware. Beware of the big green dragon that sits on your doorstep. He eats little boys, puppy dog tails, and big fat snails. Beware. Take care. Beware. Pull the string! Pull the string!”