If you didn't find what you were looking for, try a new search!
By Laajakuvan toimitus|2016-04-20T12:00:41+03:0001.09.2013|Festivaalit|
Jan Forsströmin Silmäterä on erilainen uutuus suomalaisen elokuvan joukossa. Mestariteoksesta ei voida puhua, hädin tuskin hyvästäkään elokuvasta, mutta ainakin Silmäterä haastaa hieman katsojaansa, eikä kyseessä ole yksiulotteinen, kärsimysten kautta voittoon ja kasvamme ihmisinä –tarina.
By Tuomas Porttila|2016-10-28T18:35:58+03:0028.10.2016|Kritiikit|
Suosittelen katsomaan elokuvat peräkkäin, vaikka jatko-osaa voisikin haukkua kokonaisen kirjan verran. Kumpikaan Soinion elokuvista ei tarjoa järin suurta verellä läträämistä, mikä varmaan johtuu alhaisista tuotantoarvoista. Suomen pienuudesta elokuvamaana kertoo, että Kuutamosonaatti palkittiin muutamalla Jussilla ilmestyessään. Tietysti tämä on ihan virkistävää, vaikkei kyseessä teknisesti mikään huippusuoritus olekaan.
By Mikko Lamberg|2016-10-25T18:30:32+03:0027.10.2016|Kritiikit|
Elokuvataiteen vahvuus on sen visuaalisuus eikä kuvan tarvitse olla älykäs ollakseen merkittävä. Hausu on tästä malliesimerkki.
By Jaakko Kuitunen|2016-03-02T18:46:15+02:0022.12.2014|Kritiikit|
The Guest on hieno elokuva myös siksi, että se yllyttää, niin kuin hyvä elokuvakritiikki, palaamaan teoksen tyylillisten esikuvien pariin ja löytämään ne uudelleen.
By Joonas Nykänen|2019-09-17T12:21:27+03:0017.09.2019|Kritiikit|
Midsommar on kauhuelokuva puhtaassa auringonvalossa.
By Laajakuvan toimitus|2022-10-10T10:35:20+03:0018.09.2020|Festivaalit|
Night Visions järjestettiin koronavuonnakin, ja Laajakuvan raportissa käsittelyssä terävää psykologista kauhua, Odinin märkä pieru, mekaaninen tyrannosaurus ja Christopher Doylen kuvausta.
By Miikka Kaitila|2022-10-10T09:41:53+03:0016.04.2013|Artikkelit, Esseet ja kolumnit|
“Dude, Where's My Car? meets 28 Days Later” kehutaan Shaun of the Deadia. “Twilight meets My Bodyguard” sanovat kriitikot Let The Right One Inistä. Kauhu lienee ainoa genre, jossa mainonta, yleisö sekä kriitikot vuolaasti sopusoinnussa ylistävät ja ylläpitävät matkimisen jaloa taitoa. Ja se näyttäisi kelpaavan kaikille asianomaisille jostain syystä. Yllä mainitut elokuvat ovat malliesimerkkejä onnistuneesta aiempien elokuvien iteraatioista, sillä ne tuovat jotain uutta aiempien versiointien tarjontaan, oli se sitten huumoria tai lapsista kertovaa ihmissuhdetragediaa. Valitettavasti tämä otanta ei edusta edes prosenttia kauhugenren tarjonnasta. Suurin osa, ja oikeastaan koko kauhuelokuvan historia, on täynnä enemmän tai vähemmän onnistuneita matkimisketjuja ja sisäsiittoisia sukupuita. Kauhuelokuvien kronologia tuntuu aivan liian usein lopulta päätyvän joko tarinan, visuaalisen annin tai narratiivin rakenteen puolesta F.W. Murnaun Nosferatuun tai Robert Wienen The Cabinet of Dr. Caligariin.
By Tuomas Porttila|2017-07-12T11:18:23+03:0012.07.2017|Kritiikit|
Jos väkisin haluaa sanoa jotain hyvää, ovat maisemaotokset kauniimmin taltioituja kuin alkuperäisessä versiossa.
By Miikka Kaitila|2022-10-10T09:56:14+03:0013.04.2014|Kritiikit|
Kauhuelokuva on mahdollisesti genreistä sopivin antologiaelokuvaksi. Kauhu on useimmiten nopeasti kulutettavaa viihdykettä, joka pitää katsojansa jännittyneenä kestonsa ajan, mutta harvemmin jättää mietittävää. Komedian kanssa sitä voisi melkein kuvailla elokuvien vastineeksi pikaruoalle. Poikkeuksia löytyy molemmista lajityypeistä, mutta harvemmin niiden pohjalle tehdyistä antologiaelokuvista. Antologia on muotona sellainen, että viimeistä tarinaa lukuun ottamatta katsoja ei varsinaisesti saa aikaa sulatella mitään näkemäänsä kunnolla. Tappajakissasta siirrytään suoraan tappajamuumioon, kuin ranskalaisesta seuraavaan ikään. Siksi raskaampi materiaali jätetään usein pelkkien lyhytelokuvien tai kokopitkien filmien muotoon.
By Petri Penttinen|2020-10-28T16:33:38+02:0028.10.2020|Kritiikit|
Lenny Abrahamsonin genrehybridi vie katsojansa surumieliseen rikkaiden rappioon.
