Valley of the Dolls (1967)
Tahattoman campin klassikko on sekava mutta tenhoava matka viihdemaailman kulissien taakse.
Need a new search?
If you didn't find what you were looking for, try a new search!
Noah (2014)
Mitä pitäisi ajatella, kun Darren Aronofsky (Pi, The Wrestler, The Black Swan) tekee elokuvan, jonka nimi on Noah, ja joka perustuu Vanhan testamentin apokalypsistooriin, kaikkien kuulemaan iltasatuun, jossa ihmissuku hävitetään maan päältä muutamaa autuasta lukuun ottamatta? Vielä kun sen pääosassa ovat Jennifer Connelly, Russell Crowe ja Anthony Hopkins. Vielä kun R. Crowe ei ole onnistunut urallaan ujuttautumaan kuin korkeintaan kahteen hyvään elokuvaan, eivätkä ne ole The Gladiator tai Kaunis mieli. Eikä tosin mikään muukaan niistä. Puhumattakaan Anthony Hopkinsin urasta, josta – tosin myönnettäköön – en ole nähnyt kuin noin kaksi elokuvaa. Entä sitten Emma Watson? Voimmeko antaa hänelle anteeksi sitä, että hän näytteli Harry Potter ja Azkabanin vangissa? Entä Logan Lerman? Kuka on tämä koululaispoika, ilman muuta koripallokentältä napattu, joka osaa pitää suutaan puoliksi auki päästämättä inahdustakaan. Oli miten oli, meidän on turha hirttäytyä menneisyyteen (turhaa, koska se ei poista mitään: ei edes hirttäytynyttä), ja toisaalta on palattava tähän elokuvaa, tähän hetkeen. Noin. Se kävi helposti.
Cinemadrome: Let Off Some Steam
Viisi vuotta täyttänyttä Cinemadromea vietettiin jälleen Tampereen Arthouse Cinema Niagarassa 13.–14.11.2015.
Frances Ha (2012)
Elokuva ei ole ainoastaan ... kertomus elämässä eteenpäin menemisen ajoittaisesta vaikeudesta, vaan Francesin tuttavapiirin muodostaman sivuhahmokatraan kautta se laajenee kuvaukseksi 2010-luvun new yorkilaisesta hipsterisukupolvesta, jonka edustajalle tuottavassa päivässä voi olla kyse harvinaisten ray-banien ostamisesta internetistä.
Hereditary – Pahan perintö (2018)
Koko elokuvan alun on sellainen tuskallinen olo, että minä hetkenä hyvänsä saattaa tapahtua kauheita. Sitten kauheita alkaa tapahtumaan, koska ihminen pelkää, että niin käy. Iso pyörä alkaa pyörimään. Se on menoa sitten.
Psykologinen fantasia
Tarkoitan määritelmällä niitä elokuvia, jotka eivät pidä välttämättä sisällään mitään yliluonnollista, mutta jossa näitä selittämättömiä asioita voi tapahtua, etenkin roolihahmon pään sisällä, tämän kuitenkaan vaatimatta trillerin tai kauhun aineksia.
Nälkäpeli: Matkijanärhi, osa 1 (2014)
Fantasiaa, yliluonnollista romanssia ja dystopiaa. Spefi-henkisiä young adult -filmatisointeja tipahtelee elokuvateattereihin puuduttavalla tahdilla. Uutta hittisarjaa etsiessään ne kuluttavat trendejä puhki pikatahtia, mutta eräs tekijä elokuvissa vaikuttaa pysyvän samana: päähenkilöt tuntuvat yksi toisensa jälkeen syntyneen erityisasemaan, joka erottaa heidät massasta ja nostaa heidät jopa maailman pelastajiksi.
The Hateful Eight (2016)
Quentin Tarantino esittää: Luonnenäyttelijät loukussa toistelemassa samoja vitsejä
Warwickin kruununjalokivet – Leprechaun-elokuvasarjan kolmijakoisuudesta
Warwick Davisin rakkaalla lapsella on monta kasvoa ja jokainen on omalla tavallaan ruma.
Espoo Ciné 2013, osa 3
The Deflowering of Eva Van End lainaa kehystarinan Pier Paolo Pasolinin Teoreemasta: muukalainen saapuu keskiluokkaiseen perheeseen, jonka jäsenet hänen kauttaan tulevat huomaamaan sisäiset ja kätkettyinä pysyneet minänsä. Muuten näiden elokuvien yhteydet jäävät sitten vain teoreettisiksi, visuaalisesti ja sisällöltään kun on kyse täysin eri maailmoista tulevista teoksista; sellaista mieltä repivää, päätä puhdistavaa ja sielua murskaavaa vaikutusta kuin Teoreemalla on The Deflowering of Eva Van End ei yritäkään tarjota, vaan suoltaa kestonsa ajan mustaa huumoria ja pysyttelee visuaalisesti yhtä kamera-ajoa, sekin kovin tavanomainen, lukuunottamatta harmittomana; siispä näiden kahden elokuvan itselleni mahdoton vertailu loppukoon nyt. Tämä teksti spoilaa kaiken.