Samurai Rauni Reposaarelainen on saanut paljon mediahuomiota viime vuosina. 50 000 euroa maksanut suomalainen independent-tuotanto on tehty pelkkien apurahojen voimin, ilman elokuvasäätiön tai Hesburgerin tukea. Elokuvaa on tehty kädestä suuhun. Rahat ovat menneet tekijöiden muonittamiseen ja matkoihin. Muutaman vuoden prosessin jälkeen teos on valmis. Se on kiertänyt festivaaleilla ja ennakoissa ja seuraavaksi vuorossa on teatterikierros Finnkinossa.
Projektin kasvoina on kaksi muusikkoa. Sami Sänpäkkilä, joka tunnetaan Fonal Recordsin johtohahmona, musiikkivideoiden ohjaajana ja taiteilijanimeä Es käyttävänä muusikkona, vastaa elokuvan kuvauspuolesta. Ohjaajana ja leikkaajana häärii taiteen monitoimihenkilö Mika Rättö, joka on tunnetuin Circle- ja Kuusumun profeetta -yhtyeiden muusikkona, mutta joka on myös kuvataiteilija, teatterimies ja kirjailija.
Jätetään nyt sikseen porilaisen hulluuden ihmeellisyys ja elokuvan syntytarina ja käsitellään elokuvaa taideteoksena. Samurai Rauni Reposaarelainen on viimein sitä findietä, jota on suomalaisten elokuvafanien toimesta odotettu; se osoittaa, että pienellä budjetilla tehdyn elokuvan ei tarvitse kärsiä huolimattomuudesta, kärsimättömyydestä syntyneistä lapsuksista tai aivan liian ison budjetin heikkouksista. Katsoin elokuvan kaksi kertaa peräkkäin ja tulin lopputulokseen, että se on viihdyttävä ja kiinnostava teos, joka myös kestää tulevat katsomiskerrat ja joka lukuisten yksityiskohtien takia kannattaa käydä katsomassa vähintään kahdesti.
Rauni Reposaarelainen (Mika Rättö) on suomalaisen sisun musta ilmentymä; juopotteleva kusipää, jonka samuraimaneerien suurin oikeutus on hänen oma oletuksensa omasta soturiudestaan. Ymmärrettävistä syistä joku tahtoo Raunin hengiltä, ja barbaarimme lähtee epäonnistuneen salamurhayrityksen jälkeen selvittämään mysteeriä. Reetta-geisha (Reetta Turtiainen) on tykästynyt Rauniin, mutta äijä haluaa ystävänsä Koivurannan tyttären (Minna Norrgård), joka ei voisi olla vähempää kiinnostunut. Kun mies ei saa mitä tahtoo ja myös silloin kun saa, hän riehuu ja rellestää kuin viimeistä päivää. Parempina hetkinä Pori näyttäytyy hänelle kuten muillekin. Nousut ja laskut seuraavat toisiaan. Välillä hän skarppaa, lukee vanhuksille kirjoja ja menee pikkupoikien kanssa ongelle, apurinaan tyhjyydestä ilmestyvä pieni geisha-tyttö (Veera Elo), joka pyörittelee päätään, kun Rauni paiskoo huoltoasemalla ostoskoriin helppoa syötävää. Tyttö viskoo kylmää vettä päälle ja sparraa nyrkkeilyhanskoin, kun mestari on ryöminyt rappion kuiluunsa. Kun viina vie, itsesääli kuiskii korvaan ja laulu raikaa, muuttuu maailma geishojen ja ninjojen paraatiksi.
Elokuvan alussa Rauni raiskaa eikä pyytele myöhemminkään tekemäänsä anteeksi, vaikka menneet rikokset tulevat öisin uniin. Kaikki siteet menneisyyteen – hyvää tarkoittavat ystävät, rakastetut ja opettajat – uros käy pilkkomassa tai pettämässä. Kun hänen kunniaansa uhataan, hän tarttuu pulloon ja miekkaan ja hukkuu kumpaankin. Teos on Leijonasydäntä (2013) ja monia muita omaa merkittävyyttään pasuunoin töräytelleitä suomalaisia elokuvia kiinnostavampi kuva miehestä ja kunniantunnosta. Kyse ei ole yksinomaan machouden haukkumisesta; kamera käyttää aikaa myös Raunin elinvoiman ihailuun, ja Rättö pullistelee jäntevän vartalonsa kanssa vangiten katsojan huomion. Rauni vain käyttää voimaansa väärin, hänessä ei ole runoutta vaan pelkkää epävarmuudesta syntyvää vihaa. Kun Rauni saapuu riehumaan siskonsa kotiin, tunsin vapauttavaa ahdistusta, vaikka tilanne on liioiteltu ja absurdi, koska muistin todistaneeni kerran lapsuudessa vastaavanlaista kohtausta. Jo tämän vuoksi koen, että Samurai Rauni Reposaarelainen on aivan yhtä suomalainen kuin synkistelyiksi tuomitut draamat, mutta onnistuu tuomaan itseään tykö hauskan huumorin, kevyen fantasian ja kiinnostavan allegorian kautta. [1]
Eheydestä huolimatta teos ei tietenkään ole täydellinen. Filmin käsikirjoitus ei ole täysin tasapainossa. Toteutuksessa on 80 minuutin mittaan sullottu niin paljon ideoita, että kaikkia palloja ei onnistuta pitämään kerralla ilmassa. Esimerkkinä voidaan mainita Raunin pimeän alter egon rooli, joka näkyy heti teoksen alussa ja nousee uudestaan esiin, kun katsoja on jo koko hahmon ehtinyt unohtaa. Tarinan kertojana toimiva hahmo olisi kenties ollut järkevämpi rytmittää mukaan useampaan kohtaukseen, jotta teokseen olisi tullut yhtenäisyyttä ja jotta mustasta komediasta ei oltaisi siirrytty niin äkkiä silkkaan tragediaan. Elokuvan suurimmaksi tekniseksi miinukseksi taas jää suomalaisessa elokuvassa tuttu puute: vaikka elokuvan äänimaailma musiikkeineen on rikas, ovathan avaintekijät muusikoita (mukaan lukien tuottaja Harri Sippola ja tietysti säveltäjä Pasi Salmi), on monista olennaisistakin letkautuksista ja juonta kuljettavista lausahduksista hyvin vaikeaa saada selvää silloinkin kun pitäisi.
Kun nyt on moitittu, mennään suurimpaan mieleen pulpahtavaan hyvään eli Kihachi Okamoton elokuvaan Sword of Doom (1966), jonka muistaa väistämättä Reposaarelaisen sekoiluja seuratessa. Voi kuulostaa pömpöösiltä verrata 60-luvun samuraielokuvan suurimpiin kuuluvaa teosta suomalaiseen underground-tuotantoon, mutta filmeissä on juonen ja rakenteen tasolla paljon samaa: kumpikin kertoo mielenterveysongelmaisesta miekkasankarista, joka hädin tuskin yrittää tai pystyy kontrolloimaan pimeää puoltaan. Demonit riivaavat, yhdessä teoksessa kyse on sadismista, toisessa viinapirusta. “Ei Rauni mitään pahaa…” uikuttaa antisankari unessaan. Sword of Doomissa kyse on buddhalaisesta faabelista, jossa kärsimys tuottaa lisää kärsimystä ja samaa voisi sanoa porilaisten teoksestakin. Koska Japani ja Suomi ovat useammalla kuin yhdellä tavalla kulttuurisesti hyvin samanlaiset maat, sopii jatkuvan kärsimyksen ajatus hyvin myös puukkojunkkareiden kulttuuriin. Kummassakin teoksessa on tahoja, jotka pyrkivät katkaisemaan kärsimyksen kulun taltuttamalla hullun elikon. Kumpikin elokuva on sävyltään traaginen, vaikka Reposaarelaisessa on mukana myös määrittelemätöntä absurdia komiikkaa.
Kuten elokuvan promootiossa ja myös lehdessämme on todettu, Samurai Rauni Reposaarelaisessa on Alejandro Jodorowskyn elokuvista muistuttavaa kuvakieltä, ei vähiten mieleenpainuvimmassa joukkokohtauksessa, jossa vietetään häitä ja jotka Rauni kaappaa omiksi juhlikseen silkalla karismallaan. Esteettisyydestä teosta on kehuttava erityisesti. Se on pienistä aineksista rakennettu mutta vaikuttavan näköinen ja onnistuu taitavasti valituilla kuvauspaikoilla ja luovalla ainesten yhdistelyllä rakentamaan maailman, joka on tuttu Rätön muista teoksista, ennen kaikkea hänen kirjastaan Mysterius Viisikulma-avain (2013), jota pidän yhtenä viime vuosien parhaimmista suomalaisista fiktiokirjoista.
Mieleeni ei tule toista findie-elokuvaa eikä montaa viime vuosina tehtyä ulkomaistakaan, jossa jokainen pieninkin sivuhahmo, joita tässä teoksessa riittää kuin Fellinin myöhäistuotannossa konsanaan, olisi jäänyt yksityiskohtiaan myöten näin eläväisinä mieleen. Toisin sanoen mielikuvitusta on ollut lupa käyttää ja sitä on myös käytetty. Kaikkien jännien lavasteiden ja asujen lisäksi erityisen kiehtova on elokuvan tapa käyttää lapsinäyttelijöitä viljelemällä heitä kohtauksesta toiseen ympäri kuvaruutua. Lapsia on joka puolella, myös ilahduttavan tärkeissä rooleissa, ja heidän symbolinen merkityksensä korostuu, kun macho-mies palaa lapsuuteen ja vertauskuvallisesti kohtuun… joka hylkii ja jäädyttää.
Tunnelman voisi tiivistää vierauden löytämiseksi tutusta. Kun lökäpöksyt jaloissaan ja lippalakki päässään ympäriinsä kaahaileva Rauni törmäilee geishoihin, joilla on vitivalkoisiksi maalatut naamat, ja toisessa kohtauksessa taustalla pyörivät Meri-Porin jyhkeät tuulimyllyt, on tunnelma välitilamainen, ei mikään vaihtoehtoinen todellisuus vaan pikemminkin oma todellisuutemme juuri nyt, sellaisesta kuvakulmasta, josta sitä ei ole tullut aiemmin katsottua. Jo yksin tämän vuoksi on riemastuttavaa, että elokuva on olemassa.
[1] Helsingin Sanomien Pertti Avola kirjoitti totuttuun tyyliinsä, ettei elokuvassa ole mitään tolkkua. Sattumalta itse olen miettinyt lukuisat kerrat mitä tolkkua Avolan kritiikeissä on, niin epäinformatiivisia ja pintapuolisia ne lukijalle ovat.