Tiettyjen elokuvien olemassaolosta olisi tärkeää aika ajoin muistuttaa. Lukas Moodyssonin Lilja 4-ever (2002) on ehdottomasti sellainen elokuva.

Uudistumiseen alati pyrkivässä taiteessa realismi ajatellaan helposti epäluovan, tylsän ja vanhanaikaisen synonyymiksi (vaikka kyse onkin usein lukijan eikä teoksen huonoudesta). Moodyssonin Liljaa katsoessa kuitenkin tuntuu, että realismin taide on löydetty uudelleen, pelastettu takaisin tehtäväänsä: halulle kertoa tärkeä tarina yleisöä älyllisiin luokkiin jakamatta.

Tärkeistä kysymyksistä ja esteettisistä arvoista ei saa tulla sivistyneistön älyllistä pääomaa – toisin sanoen vaihtoarvoa, jossa välineen (tässä siis taideteoksen) käyttöarvo on hämärrytetty edistyksellistä lukutaitoa vaativaan muotoon. (Esimerkiksi Godardille tällainen luokkajakoinen kielioppi tuntuu olevan melkeinpä pakkomielle.) Tärkeimmät kysymykset on esitettävä selkeästi ja ilman muodon hämäryyttä. Moodyssonin Lilja 4-ever on vihaisessa realismissaan erinomainen esimerkki tästä.

Taiteen totuus “kiinnittyy” sen kokijassa. Vaikuttava teos kykenee käsittelemään sekä yleistä että yksityistä totuutta ja saa täyden merkityksensä katsojan tietoisuudessa ja valinnoissa. Liljassa tämä tuntuu aidosti toteutuvan. Täysin paatunut ihminen käyttää huijattuja tyttöjä hyväkseen tämän elokuvan nähtyäänkin, mutta jos katsomossa istuva kansalainen tuntee tasa-arvoiseksi väitetyn kansankotinsa vähän vieraammaksi ja itsensä huijatuksi, uskon Moodyssonin olevan aika tyytyväinen.

Moodysson on poeettinen realisti. Sellaisena hänet ainakin Liljan osalta näen. Lopun pakahduttavat välähdykset toisesta mahdollisesta maailmasta – siis siitä missä Lilja olisi voinut olla ystävällinen perunansa portaisiin tiputtavalle vanhukselle tai missä hän olisi huomannut itseensä kohdistuvan julman huijauksen ajoissa – nostavat elokuvan vielä aiheensakin yläpuolelle, idean runolliseen kirkkauteen. Myös tuonpuoleisuuden efektin luominen enkelien leikkisiivillä näyttää nerokkaalta ratkaisulta (olkoonkin sitten oikea syy vaikka taloudellinen): realismin poetiikkaa ei kadoteta edes mahdolliseen transsendenttiin viitatessa. Kaiken lisäksi Moodyssonin elokuva onnistuu olemaan pateettinen olematta falski. Hänen tunnekielensä on retorisesti sentimentaalista. Tätä paremmin saarnaamisen ja vihan taidetta on vaikea tehdä.

Joskus (—) teos on niin hyvä että se sisältää samalla oman tulkintansa, teksti syöttää sisältönsä, merkityksensä kuin itsestään. Silloin ei tarvita metodia. Jotakin humahtaa vain auki. Se ei ole lukijan oma elämys, vaan elämys jonka tekijä, esim. kirjailija on tekstiinsä kyennyt omalla taiteellisella taidollaan sisällyttämään.

Näin kommentoi eräs tuttavani taiteen aikaansaamaa suoraa vaikutusta. Kommenttia voi varmasti halutessaan problematisoida monin tavoin, mutta minusta tuossa tulee tiivistetyksi kokemukseni Moodyssonin elokuvasta.

Mutta kuoleeko Lilja? Vai onko hän vielä välitilassa, josta ensihoitajat hänet tempaavat takaisin? Tai kuten eräs toinen tuttavani kysyi: haluammeko edes hänen palaavan tähän maailmaan? Hänen mielestään Lilja kuoli ja vapautui siten. Mutta voi myös ajatella, että Liljan kohtalo tekee yhteiskunnalle mahdottomaksi palauttaa häntä takaisin samaan. Moodyssonin realismi ei anna lopullista vastausta, mutta se antaa vahvan perustan toiveikkuudelle.


Olen Juha Saari, 1960 Kokkolassa syntynyt rikosseuraamusalan virkamies Seinäjoelta. Harrastuksiani ovat asioista innostuminen, niiden ajatteleminen ja niistä kirjoittaminen. Vakituisemmin Nietzschen aivastus -blogiini ja satunnaisemmin muun muassa Filmihulluun.