Ensi viikolla käynnistyvät 33. Rakkautta & Anarkiaa -festivaalit (17.9.-27.9.2020). Mukana on mukavasti muutakin kuin fiktiivista näytelmäelokuvaa, joten tässä ennakossa käsittelen lyhyitä ja pitkiä animaatioelokuvia sekä dokumentteja. Ensimmäiset kolme lyhytelokuvaa ovat kaikki Animation Celebration! -sarjasta.

Something to Remember (2019)

Tarjontaan tutustuttuani suurimpiin vetonauloihin kuului Niki Lindroth von Bahrin uusin. Lindroth von Bahr luo nukkeanimaatioita eläinpäisistä ihmishahmoista. Ne ovat eräänlaisisia Rabbitsin (2002) pupuja Roy Andersson -elokuvien lavasteissa. Kirjoitin Peilin takana -kirjaan Bath Housesta (2014), jossa pari pupua saapuu pohjoismaalaisittain samaistuttavaan uimahalli-miljööseen, maksamatta, vain oksentaakseen altaaseen ja aiheuttaakseen pahennusta. Bath House on lakonisen paha kuin Michael Haneken Funny Games (1997) tai Ulrich Seidlin elokuvien maailmat. Siinä onkin jo listattuna suurimmat vaikuttajat Lindroth von Bahrin tyylille. Anderssonin studiolla hän työskenteli lavastuspuuhissa, joten yhteys on luonnollinen.

Olen jutellut aikoinaan ohjaajan kanssa ja paljastui, että hänen kotonaan oli tiukka anti-kaupallinen kuri. Hänen parhaat lapsuusmuistonsa ovat siitä syystä salaa kaverin luona katsotut My Little Ponyt ja Lady Lovely Locksit, ja hänellä on edelleen pakkomielle yhdysvaltain populaarikulttuuriin à la Kardashianit! Tämä kuvastaa sitä, ettei tärkeintä ole mitä katsoo vaan miten katsoo.

Lindroth von Bahrin uusin on suoraa jatkumoa elokuvantekijän aiemmille lyhäreille royanderssonilaisen nukkekodin skaalassa. Kyse on musikaalista, kehtolaulusta ihmiskunnalle. Vanhempi ja lapsi tuijottavat aution eläintarhan tyhjää häkkiä. Huonekalukaupoilla asiakas makaa testisängyllä. Lääkärin vastaanotolla mitataan verenpainetta ja huoltoasemalla tankataan.

Jostain syystä tiedämme, että näiden kuvien ja näiden tunnelmien jälkeen tämä oli tässä. Maailma on päätepisteessään. Aikaamme leimaava ahdistus pukee kuviksi viimeiset ajat. Eikä sitä tarvitse edes sanoa ääneen kun se kerrotaan tällaisilla kuvilla, tunnelmilla ja laululla. Lauluun yhtyy meikäläisittäin mielenkiintoisesti tukholmalaistunut Arja Saijonmaa.

Lyhäri on tasalaatuista jälkeä tekijältään ja mainio pala osana sarjaa, mutta ei yksittäisenä teoksena kantaisi vetonaulan paineita. Elokuva on aivan liian lyhyt, yhden idean masistelu klassikoksi. Äärimmäisen työläs tekniikka ei tietenkään mahdollista vuotuisia varttituntisia ilman suuria työryhmiä. Lindroth von Bahr on edelleen mielenkiintoisimpia pohjoismaisia tekijöitä alalla ja hänen teoksiaan on aina ilahduttavaa nähdä. Ehdottoman hyvä valinta tähän sarjaan.

Acid Rain (2019)

Puolalaisella animaatiolla on ollut poikkeuksellisen korkean laadun status aina toisesta maailmansodasta asti. Filosofiset, surrealistiset, teknisesti vaikuttavat, sekä holokaustin julmuuksia ja junien kalsketta esittäneet lyhärit ovat asettaneet riman korkealle. Eikä uusilla sukupolvilla häpeämistä ole, oli kyse perinteistä animaatiosta tai Cyberpunk 2077:n kaltaisesta vastapainosta. Tässä tapauksessa myös Łódźin elokuvakoulun kasvatti Tomek Popakul pitää puolalaisen animaation lippua korkealla.

Acid Rain on äärimmäisen vaikuttava taidonnäyte ja suosittelen lyhärisarjaa jo pelkästään tämän puolituntisen takia. Toteutus ei kuulosta yhtä houkuttelevalta kuin on. Animaatio on toteutettu suureksi osin liikkeenkaappaus-tekniikalla, eli oikeita ihmisiä kuvaavan videon päälle on piirretty. Lopputuloksena on lähtökohtaisesti kaksiulotteiset hahmot kolmiulotteisessa maailmassa, jossa hahmot liikkuvat välillä yhtä epäluonnollisesti kuin ensimmäisissä Alone in the Dark -peleissä 1990-luvun alussa.

Liikkeenkaappaus-tekniikka ei todellakaan sovi kaikkeen animaatioon. Suurimpaan osaan ei. Acid Rain sen sijaan on komeimpia ja vaikuttavimpia animaatioita aikoihin, sillä se käyttää hyväkseen tekniikan hassuja ja epätodellisen tuntuisia puolia. Ne sopivat kuvaan, sillä kyseessä on todella pitkälle vedettyä happoilua.

Alussa kaksi hahmoa, epätoivon vallassa ja elämänhalun tuolla puolen, löytävät toisensa. He lähtevät pössyttelyn ja sienien huuruiselle matkalle päämääränään reivit metsän keskellä. Lähes puolen tunnin aikana kaivaudutaan aina vain syvemmälle happoisen konemusiikin ja psykedeelisten mielleyhtymien maailmaan. Musiikkivalinnat eivät voisi kovempaa kolista alati kiehtovan kuvavirran tahdissa. Ääniraidalla kuullaan Escape from Warsawia, Lou Karshia, Reptantia, Chinoa, Ceephaxia ja Jerome Hilliä. Kaikki on lisätty nyt omille soittolistoille.

Acid Rain jatkaa ehkä osittain ahdistuksen linjalla, jonka Niki aloitti. Ahdistus kai leimaa koko kattausta. Mainittakoon, että elokuvassa kuultava Escape from Warsaw aloittaa albuminsa Materia / Czas snu (2019) Greta Thunbergin viisiminuuttisella puheella. Siinä on ahdistusta ja psykoosia mukavassa tasapainossa.

Elokuva ei kaikesta huolimatta tunnu miltään kannanotolta. Alavireisiä viittauksia ihmisten epämääräisiin jakoihin löytyy, mutta niiden merkitys jää tyystin mysteeriksi. Pohjimmiltaan kyseessä on vain ankeudella ilottelua ja katsojan ikimuistoiselle tripille viemistä.

Samaan silokkisoppaan mahtuu kotona viruva babushka, pakussa heiluva lucky cat, katosta roikkuva Ankh – ikuisen elämän symboli ja kasettipesässä soiva c-kasetti. Tasapainossaan ovat ajattomuus, nykyaika ja menneet vuosikymmenet, aivan kuten limittäin kulkevat puolalaisuus, kansainvälisyys ja kansattomuus. Valtavan suuri suositus.

Slug Life (2018)

Korona-ajan kotimaanmatkailussa yllätyshitiksi yltyi keravalainen kerrostalo. Taiteen kotitalo -nimeä kantava purkutaide koostui viidestä kerroksesta pian historiaan jäävää graffiti-taidetta. Ylimmässä kerroksessa oli K-18-asunto. Perheen pienimmiltä kielletyt graafisen ilmaisun taidonnäytteet olivat kuitenkin mielestäni härskejä vain äärimmäisen hyvällä mielikuvituksella. Jokaisen Picasson tulisi samalla periaatteella olla lapsilta kiellettyjä. Tämä tapaus tuli mieleen Slug Lifea katsoessa, hieman käänteisessä merkityksessä.

Slug Life on äärimmäisen eroottishenkinen piirroselokuva näyttämättä varsinaisesti mitään härskiä tai suorasukaista. Punaisen langan löytäminen ei ole helpoimmasta päästä, mutta lukemattomien omituisuuksien seasta löytyy metaforien ja suoran mindfuckin ristitulessa Tanya, joka etsii kiinnostuksenkohteitaan. Hän käsittelee niitä omassa päässään ja kavereiden kesken.

Tanyan kiinnostuksenkohteet poikkeavat oletettavasti tavallisista. Ne on esitetty melko kryptisellä tavalla. Sanotaan että perinteistä ydinperhe-rakennetta ei välttämättä olla vahvistamassa, vaan etsitään vaihtoehtoisia tapoja nauttia ruumillisuudestaan häpeää tuntematta. Tai jotain. Alussa Tanya, pajauttelusta silmät punaisina, koodaa itselleen partneria. 3D-tulostettavalla lopputuloksella on oltava riittävästi etanaa ja 420:tä itsessään.

Pari yoni- ja fallossymbolia esiintyy matkan varrella kukkien ja puiden muodossa, mutta muuten maailma koostuu kostean hikisistä, muhkeista, tulipunaisen kuumista ja lihaisista tunnelmista. Ääniraita tietenkin vahvistaa latausta. Mitä tästä sitten pitäisi olla mieltä? Sanotaan vaikka: Aika kiva.

My Favorite War (2020)

Siirrytään lyhyistä pitkiin animaatioelokuviin. Latvia on nykyään meitä lähellä ja koko ajan suositumpi matkakohde. Fyysiseltä etäisyydeltään se ei ole ollut kauempana ennenkään, mutta välissämme oli pitkään näkymätön muuri nimeltään rautaesirippu. My Favorite War havainnollistaa mitä se käytännössä on latvialaisille tarkoittanut ja kuinka se on koettu.

Latvialainen animaatio ei ole kansainvälisesti vähäisestikään tunnettua. Ainoa valtavirtatuotanto on virolaisten kanssa yhteistyönä tuotettu Keksijäkylän Lotta -sarja. Lyhytelokuvaa on harrastettu kuten muuallakin, mutta Viron kaltaista animaation suurmaata ei muissa Baltian maissa ole.

Pidetään pikakurssi. Animaatiostudio Dauka vastasi pitkään Latvian merkittävimmistä tuotannoista, kuten maansa rakastetuimpaan lastensatuun perustuvasta Cat’s Millistä (1993) ja vielä neuvostoaikoina tehdystä psykedeelisestä tv-sarjasta Fantadroms (1985), jonka rinnalla Tohtori Sykerö on vielä ihan normikamaa.

Signe Baumane lie animaatiopiireissä tunnetuin latvialaistaustainen vaikuttaja. Newyorkilaistuneen Baumanen pitkä animaatioelokuva Rocks in My Pocket (2014) on tähän mennessä kansainvälisesti merkittävin teos ja se toteutui joukkorahotteisesti. Elokuva kertoo Baumanen suvun viiden naisen, mukaanlukien Signen, elämästä taistellen masennusta ja itsetuhoisuutta vastaan.

Syy miksi kaivan näin tarkkaan taustoja on se, että My Favorite War on tehty hyvin samanlaisella kaavalla kuin tuo edellinen mainitsemisen arvoinen animaatioelokuva. Elokuva on graafisesti samanhenkinen, tositapahtumiin, oman maansa historiaan hyvin henkilökohtaisella tavalla pureutuva dokumentaarinen animaatio, jota viedään eteenpäin vahvalla itäblokin aksentilla, englanniksi. Elokuva siis vahvistaa oletusta miltä modernin latvialaisen animaatioelokuvan pitää näyttää ja tuntua.

Elokuvassa käydään läpi lapsuusmuistoja, joissa lapio hiekkalaatikolla kopsahtaa natsin luurankoon ja vanhemmat vievät katsomaan rantaviivaa salaa aseistetuilta vartijoilta. Rannalle latvialaisilla ei ollut neuvostoaikana asiaa, sillä rannan toisella puolellahan on muu maailma. Rautaesirippu on yhtä kuin päättymättömältä näyttävä horisontti.

Tarinan päähenkilö haluaa journalistiksi tuossa maassa, jossa toinen maailmansota kestää käytännössä vuoteen 1995 asti. Läpi kylmän sodan kaikki pyörii ja on perusteltu aikoja sitten todellisuudessa päättyneellä sodalla. Muu maailma on mennyt eteenpäin jo aikaa sitten.

My Favorite War kertoo pohjimmiltaan muulle maailmalle vapaudesta puhua. Nyt, turvallisen etäisyyden päässä tapahtumista saa käsitellä niitä asioita, joiden kanssa lukemattomat ihmiset kasvoivat. Heillä ei ollut mahdollisuutta kertoa kokemuksistaan, kyseenalaistaa tai edes tehdä varauksetta uusia ystävyyssuhteita ilman pelkoa salakuuntelusta.

Vaikka tyyli on kerronnallisesti ja tiettyyn pisteeseen asti graafisestikin samaa luokkaa Rocks in My Pocketsin kanssa, ei My Favorite War jaa yhtä korkeita standardeja taiteellisesti. Etenkin ulkoasun puolesta ollaan lähempänä ammattimaisten YouTube-tekijöiden tasoa kuin suurten elokuvantekijöiden.

Tubaajiilta tuttu itsensä myyminen ja asiastaan huutaminen tietenkin puuttuu. Jos aiheella olisi haluttu pistää rahoiksi, sen olisi voinut kääntää tube-kanavaksi sielunsa hinnalla. Elokuvana My Favorite War on henkilökohtainen ja informatiivinen muistelo täynnä hienovaraista ironiaa ja aitoa halua kertoa muulle maailmalle tarinaansa.

The Prince’s Voyage (2019)

Jean-François Laguionie on pitkän linjan ranskalainen animaation tekijä, joka antoi merkittävän taiteellinen panoksen 1960-80-luvun eurooppalaiselle animaatiolle, joskin on jäänyt meriiteiltään René Laloux‘n kaltaisten tekijöiden varjoon. Laguionien magnum opus on filosofis-surrealistinen, post-apokalyptinen science-fiction-animaatio Gwen, or the Book of Sand (1985), joka jäi myös hänen viimeiseksi arthouse-elokuvakseen. Vuosia myöhemmin ohjaaja palasi tekemään muutamia kädenlämpöisiä suoraan-videolle-tasoisia lastenpiirrettyjä. Pari viimeistä julkaisua ovat olleet yrityksiä yhdistellä näitä kahta maailmaa.

Elokuvan toisen ohjaajan, Xavier Picardin, kädenjälki on suomalaisittain tunnettua elokuvasta Muumit Rivieralla (2014). Kyseinen elokuva oli mielestäni hyvinkin onnistunut, joten tämä yhteistyö kuulosti varsin mielenkiintoiselta. Olin jo odottanut mitä hänestä kuullaan seuraavaksi.

Käsikirjoituksen tasolla The Prince’s Voyage on moitteettoman hieno elokuva. Kaikki alkaa kun pieni apinapoika löytää rannalta elämänsä ehtoopuolella olevan apinaprinssin ja vie hänet kotiinsa. Vanhemmat on häädetty tiedeyhteisöstä räikeiden hypoteesiensä vuoksi. He väittivät että elämää voisi olla heidän kommuuninsa ulkopuolella. Prinssi on vastarannalta jäiden yli tarponut esimerkki jota he ovat etsineet.

Elokuva käsittelee elämänsä alussa ja lopussa olevan, sekä tutussa ja vieraassa yhteisössä olevan risteäviä maailmankatsomuksia. Poika vie prinssin kierrokselle kaupunkiin, jossa muukalainen katsoo ympäristöä arkkitehtuuriteitse, johon lapsi tuskin on kiinnittänyt huomiota. Seuraavaksi he käyvät katsomassa mustavalkofilmin, heidän universuminsa King Kongin vastineen. Prinssi nauraa räkäisesti kuinka vakavissaan yleisö moiseen eläytyy.

Tyyli muistuttaa hieman Apinan tarinaa (1999) Laguionien lamavuosilta. Onneksi kokonaisuus on lopulta tyylikkäämpää, kunhan alun ankeiluista edetään. Arvostan tietenkin suuresti käsityöläisyyttä animaatioelokuvan piirroksissa. Minulla sattuu vaan olemaan pieni ongelma perinteisen ja käsitehdyn piirrosjäljen kanssa, joka on selvästi tietokoneavustettua ja digitaalisesti ladottua. Tällä tarkoitan sitä, että digitaalisesti tallennettu ja kliinisesti järjestelty piirrosjälki on jähmettyneen elotonta. Ennemmin sitä katsoisi vaikka videonauhalta putkitelevisiosta saadakseen kuviin edes vähän eloa. Tottuuhan pysähtyneisyyteen lopulta ja suurinta osaa tuo tuskin edes häiritsee.

The Prince’s Voyagen tunnistaa Laguionien työksi ja paikoitellen siinä esiintyy ohjaajaa parhaimmillaan. Se edustaa silti edelleen osastoa Laguionie 2.0, eli Gwen, or the Book of Sandin jälkeistä aikaa, ollen kuitenkin parempi kuin valtaosa hänen viimeisten vuosikymmentensä töistä.

Pretending I’m A Superman: The Tony Hawk Video Game Story (2020)

Hypätkäämme animaation maailmasta dokumenttielokuvien pariin. Ensimmäisenä demografisesti varsin mielenkiintoinen aihe: rullalautailuvideopelin syntyhistoria. Melkeinpä se fakta, että tällainen dokumenttielokuva on nyt olemassa on mielenkiintoisempaa kuin itse dokkari.

Kukaan ei ihmettele jos ihminen joka ei ole koskaan potkinut jalkapalloa tietää lajin säännöt ja pelaajat. Jääkiekosta puhumattakaan, näin suomalaisittain. Skeittaus oli aikoinaan laji, josta tiesivät ainoastaan skeittausta harrastavat. Vain laudalla itsekin temppuilevat tiesivät, ketkä ovat ammattilaisia tai minkä nimisiä mitkäkin temput ovat. Tämä oli ennen 1990-luvun loppua.

En puhu kaikkien ikäisteni puolesta tai kaikkialta Suomesta, mutta kun itse olin yläasteikäinen, käytännössä kaikki ympärilläni tiesivät Tony Hawkin, pelasivat Tony Hawk’s Pro Skater 2:sta (2000), katsoivat CKY-elokuvia ja tiesivät alan ammattilaiset nimeltä — vaikka eivät olisi harrastaneet skeittausta tai olleet siitä kiinnostuneita. Skeittikulttuuri oli valtavirtailmiö joka leimasi sukupolveani.

Nyt kun tuon ajan eläneet lapset ovat otollisessa iässä, alkaa tippumaan aiheesta vakavasti otettavaa dokumenttia ja muisteloa. Jopa Ylen kanavalla nähtiin vasta legendaarisen skeittilehden vaiherikkaan elämän kattava, erinomaisesti toteutettu dokkari Dumb: The Story of Big Brother Magazine (2017).

Jos odottaa Tony Hawkilta samaa räiskyvää meininkiä ja yleistä laatua kuin Dumb: The Story of Big Brotherilta, tulee pettymään. Pahimmillaan nähdään pitkiäkin pätkiä väsyneesti leikatuista puhuvista päistä ja arkistomateriaalia itseään toistavista skeittihetkistä. Jos joillain hidastetuilla tunnelmahetkillä onkin tavoiteltu Werner Herzogin Great Ecstasy Of The Sculptor Steinerissa (1974) nähtyjä sfäärejä, niitä ei tavoiteta.

Puhuvat päät ovat tietenkin PS1-ajoilta tuttujen polygonihahmojen esikuvia. Samoja hahmoja joilla on tullut pelailtua lukemattomia tunteja kavereita vastaan. Bam Margera loistaa dokumentissa poissaolollaan. Ratkaisu kiinnittää huomiota, sillä Bam on Tony Hawkin ohella tunnetuimpia ammattilaisskeittaajia. Hänen kasvonsa on poistettu myös vasta julkaistun Tony Hawk’s Pro Skater 1 + 2:ssa (2020) pelin sisällä näkyvistä Tony Hawk’s Underground 2 (2004) julisteista, joka saa spekuloimaan ratkaisun syitä pidemmälle. Lähivuosina Bam on kärsinyt päihdeongelmista, joka on huomioitu Suomenkin mediassa. Liekö näillä ongelmilla yhteyttä poissaoloon? Toki kyse voi olla vain taiteellisista erimielisyyksistä.

Dokumentti käsittelee lyhyesti skeittauksen historiaa, skeittipelien historiaa, Tony Hawkin osallisuutta pelin teossa ja onnistunutta 900° pyörähdystä tosielämässä. Mukaan on raahattu skeittajien sekaan jo lähes jokaisessa 2000-luvun videopeliaiheisissa dokumenteissa edustanut, kilpavideopelaamisen isä, Walter Day.

Lopussa ääniraita vetää kaihoisan vaihteen päälle ja kaikki vetäytyy vakavaksi. Kaivetaan tippaa silmästä ja ylistetään. Sitten otetaan kiintiönainen ja -värillinen nykyskeittaaja kertomaan kuinka alkoivat pelaamaan Tonyn skeittipeliä vain koska löysivät sieltä representaation itselleen ja ovat tässä ja nyt sen ansiosta.

Pohjimmiltaan koko dokkari tiivistää lopulta vain ajatuksen siitä kuinka suuri merkitys yhdellä pelisarjalla on kokonaisen urheilulajin tunnettavuuden kanssa. Hieman paremman dokumentin “poistetut kohtaukset” -tasoiselta kokoelmalta vaikuttava lopputulos kelpaa kyllä aiheesta kiinnostuneille. En silti lähtisi ummikkona tästä oppimaan.

QT8: The First Eight (2019)

Quentin Tarantino on oiva jatkumo Tony Hawkille. Kaikki tietävät Tarantinon, vaikka ei tietäisi elokuvista mitään muuta. QT8: The First Eight käsittelee nimenmukaisesti ohjaajan kahdeksaa ensimmäistä teosta. Perintönä elokuvantekijästä tämä tuo ristiriitaisia fiiliksiä. Etenkin kun Tarantino on ilmoittanut tekevänsä kymmenen elokuvaa ja jo yhdeksäs on nähty kauan ennen tämän ensi-iltaa. Nimestä tulee toisinsanoen sama fiilis kuin saisi kymmenen kautta kestäneestä tv-sarjasta DVD-boksin, joka kattaa vain ensimmäiset kahdeksan.

Toinen harmillinen puoli, joka “kahdeksan ensimmäisen” tematiikasta koituu, on paneutuminen ainoastaan ohjauksiin. 1990-luvun puolivälin tienoilla pidin Tarantinoa nimenomaan erinomaisena käsikirjoittajana. Syntyneet tappajiksi (1994), Hämärästä aamunkoittoon (1996), True Romance (1993) ja neljännes Neljästä huoneesta (1996) jää käytännössä täysin käsittelemättä. Ne edustivat Tarantinon uran silloista selkärankaa Reservoir Dogsin (1992) ja Pulp Fictionin (1994) ohella, ja nostattivat aikoinaan odotukset Jackie Brownille (1997) niin korkealle, että siitä tuli suurin pettymys ohjaajan uralla. Nykyään en pety, osaan odottaa.

Unohdetaan kokonaisuuden torsoisuus. Dokkaria sentään markkinoidaan myös nimellä: 21 Years: Quentin Tarantino. Asetetaan seuraavaksi dokumentti skaalaansa käymällä läpi ketä on mukana ja ketä ei. Tarantinon merkittävimpiin yhteistyökumppaneihin lukeutuu Uma Thurman, John Travolta, Pam Grier, Harvey Keitel, Brad Pitt, Leonardo DiCaprio ja Harvey Weinstein. Kukaan heistä ei ole mukana haastateltavana. Olisikin ollut aika shokki nähdä Weinstein juttelemassa mukavia elokuvistaan. Hänestä lisää kohta. Myöskään ohjaaja-elokuvahullu-jalkafetisisti Tarantino itse, ei ole mukana, vaan edustaa sekaan viljeltyinä vanhoina lainauksina. Tarantino itse sanoi arvostavansa dokumentissa juuri sitä, ettei häntä edes pyydetty mukaan.

Näkyvimpinä menossa ovat Zoë Bell, Jamie Foxx, Michael Madsen, Eli Roth, Lucy Liu, Samuel L. Jackson, Christoph Waltz ja Kurt Russell. Täten myös aiheet ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta juuri tästä kaartista joka saatiin kasaan. Pam Grier ja Uma Thurman ovat toki vahvasti keskustelun aiheina, koska ovat elokuvissaan pääosassa.

Harvey Weinsteinia käsitellään alusta asti enemmän kuin koskaan vastaavissa asiayhteyksissä. On vähän hassua, että alusta asti näyttelijät käsittelevät Weinsteinia vähän väliä negatiiviseen sävyyn milloin mistäkin. Lopussa sitten annetaan kaikkien tuntemalle skandaalille kokonainen osio, joka ei varsinaisesti liity Tarantinon elokuviin.

Ilman skandaalia Weinsteinia ei olisi luultavasti käsitelty lainkaan, joten monet häneen liitetyt tarinat tuntuvat hieman päälleliimatuilta. Asia oli varmasti henkilökohtainen, sillä alun perin Harvey Weinstein oli ironisesti tämän dokumentin tuottaja, eikä olisi suostunut antamaan ohjaaja Tara Woodille dokkarin omistusoikeutta takaisin ilman konkurssiaan. Viimeiset haastattelut on siis toteutettu juuri pahimman skandaalikäryn aikaan.

Kenties antoisimmat spotit on suotu Zoë Bellille ja Jamie Foxxille. Bellin ura Tarantinon hovistunttina on mielenkiintoinen juonne johon on panostettu. Toisena huomionarvoisena yksityiskohtana on mielenkiintoista kuulla, mitä sanottavaa Jamie Foxxilla on Django Unchainedin (2012) kritisoidusta kielenkäytöstä ja nykyajan poliittisesta korrektiudesta.

Mennään ihan kiva -linjalla tämänkin kohdalla. Otetaan verrokiksi täydellinen esimerkiksi vastaavasta tuotannosta, Stanley Kubrick: A Life in Pictures (2001). Dokumentti käsittelee Kubrickin uran kokonaisuutena. Mukana on kirjaimellisesti kaikki Jack Nicholsonia ja Malcolm MacDowellia, tai György Ligetiä ja Wendy Carlosia myöten. Siinä on hieno indikaattori millainen on onnistunut dokumentti elokuvantekijästä. Varmasti Tara Wood on sellaisen halunnut tehdäkin. Eipä se ole hänestä kiinni ketkä osallistuvat.

The Booksellers (2019)

Viimeisenä käsitelkäämme nykyaikaan liittyvää ilmiötä. Elämme aikaa kun minimalismi, konmarittaminen ja kirjahyllyttömyys on pop. Samalla keräilijät ja heidän yhteisönsä ovat tulleet vain intohimoisemmiksi, vaikka marginaalisemmiksi. Seuraan sosiaalisissa medioissa yhtä lailla yksinkertaistamisen nimeen vannovia sisällöntuottajia kuin massiivisten kokoelmien keskellä eläviä keräilijöitä. On VHS-keräilijöitä, videopelikeräilijöitä, retroharrastajia ja niin edelleen.

Televisiotarjonnastakin kiinnostavat nämä ääripäät. Olemme jo nähneet dokumenttielokuvia kuten Tavarataivas ja tv-sarjan Riisutut, jotka käsittelevät minimalismia. Siivousguruksi tituleerattu Marie Kondo sai Netflixiin oman ohjelmansa, jossa ihmisten kämpät tyhjentyvät tavarasta. Ihan kuin Himohamstraajat ei olisi tehnyt jo samaa. Ja sitten on Huutokauppakeisaria, Huutokaupan metsästäjiä, Panttilainaamoa ja henkilökohtainen suosikkini Amerikan kovimmat keräilijät, joissa ihmisten elämäntehtäväksi on muodostunut Tavara. Kaiken tämän keskellä haaveilen saavuttavani joskus tyydyttävän tasapainon näiden kahden maailman väliltä.

Kirjojen keräilyllä on tietenkin valtavan paljon pidempi historia kuin elokuvilla tai videopeleillä. Massiivinen kirjahylly on ollut statussymboli ja kuvastanut viisautta. Satoja vuosia pitkä perinne on kadonnut vain parissakymmessä vuodessa. The Booksellers on ja ei ole dokumentti siitä aiheesta. Eräs haastateltava kertoo kuinka ei ole koskaan katunut kirjan myymistä, mutta on katunut ettei ole ostanut jotain kirjaa. Tämä alleviivaa mistä on kyse.

New Yorkin kirjaharrastajat vetistelevät kuinka ala ei ole entisensä, mutta ovatkin mukana lähinnä kaupankäynnin takia. Kirjabisnes on heille kuin osakemarkkinat. Matkan varrella esitellään kunkin kokoelmista erilaisia kirjoja ikään kuin todistellakseen miksi ne eivät olisi sama asia digitoituna. Ei käy ilmi onko kukaan heistä lukenut yhtäkään kirjaa aikoihin.

Varmasti aiheelle on monta koulukuntaa. Pääsääntöisesti itseäni ei kiinnosta hirveästi lukemani romaanin muoto. Oli kyse uudesta tai vanhasta painoksesta, pokkarista tai kovakantisesta, e-kirjasta tai vaikka kuunnelmasta. Tarina on pääasia. Vain aniharvoja romaaneja kiinnostaa säilyttää. Suurimman osan voi aivan hyvin lainata kirjastosta.

Täysin eri asia on taidekirjat, tietokirjat, hakuteokset tai vaikka sarjakuvat. Hyvälle paperille, hyvillä musteilla painettu kuva ei ole toistettavissa digitaalisesti. Tätä aihetta olisin halunnut kuulla käsiteltävän enemmän. Toki esimerkkejä nahkakansien sidonnasta ja käsityönä tehdyistä kansista käsitellään, mutta pääpaino on sillä kuinka monta sataa tuhatta taalaa maksetaan tietystäkin Don Quijoten (1605) painoksesta, joka lopulta näyttää samalta kuin seuraava painos ja ennenkaikkea, jonka sisältö on pitkälti sama.

Potentiaalinen aihe harppoo vähän sinne tänne. Lähihistoriaa muistellaan kaiholla ja ollaan varovaisen toiveikkaita hipsterien luomasta uudesta kirjakulttuurista. Fran Lebowitz saa reilusti ruutuaikaa ensikertaa sitten Public Speakingin (2010). Kaikkiaan The Booksellers on ihan kelpo katsottavaa aiheesta kiinnostuneille.