Konfliktin päätyttyä maailmaan jää joko kuolemaa tai toivoa. Elokuvista löydämme yhä helpommin jälkimmäistä ympäröivän maailman luhistuessa aiemman edessä. Eskapismi on osa ihmisyyttä, joka tavalla tai toisella paistaa läpi jokaisesta elokuvasta, joka toivoa käsittelee.

Tämän Rakkautta & Anarkiaa 2018 -raportin osan kirjoittivat Suvi Heino, Jyri Majuri, ja Joonas Nykänen. Aiheeseen liittyen samana päivänä julkaistiin myös Heinon teksti elokuvasta Minding the Gap. Kaikki festivaalia käsitellyt tekstit löytyvät tämän linkin takaa.

First Reformed (2017)

Veteraanielokuvantekijä Paul Schraderin uran kehutuimpiin teoksiin kuuluva First Reformed käsittelee samanaikaisesti sekä hyvin ajankohtaisia että hyvin ajattomia aiheita. Protestanttipastori Ernst Tollerin voiceover-kerronnan siivittämästä, hiljalleen syvenevästä uskonkriisistä kertovan elokuvan esikuvina toimivat erittäin selvästi tietyt pappiaiheiset elokuvat Ingmar Bergmanin ja Robert Bressonin tuotannosta. Aihe on kuitenkin Schraderille hyvin henkilökohtainen, eikä First Reformed suinkaan edusta pelkkää versiointia tai kunnianosoitusta, vaan seisoo tukevasti omilla jaloillaan.

Elokuvan 250-vuotias First Reformed -kirkko New Yorkin osavaltion pohjoisosissa on pikemminkin turistikohde kuin aktiivisen seurakunnan uskonharjoittamispaikka. Sen pastori Toller on alkoholisoitunut, kärsii kivuista ja kantaa syyllisyyttä poikansa kuolemasta Irakin sodassa. Yksi harvoja hänen saarnojaan aktiivisesti kuuntelemassa käyviä seurakuntalaisia on nuori, lasta odottava Mary, jonka Michael-aviomies on elämänhalunsa ja toivonsa menettänyt ympäristöradikaali. Toller päätyy Michaelin keskusteluavuksi vaikeassa tilanteessa. Alueen kristillinen pääyhteisö on moderni Abundant Life -jättikirkko, jossa Toller niin ikään käy keskustelemassa nuorten seurakuntalaisten kanssa uskosta ja Raamatusta sekä esimiehensä, pastori Jeffersin, kanssa työstä, käytännön asioista ja elämästä. Perustavanlaisissa kysymyksissä usko ei aina tunnu antavan vastauksia: Miksi Jumala antaa meidän tuhota ympäristömme ja maapallomme? Kannattaako tähän synkistyvään maailmaan hankkia lapsia? Onko menestys ja vauraus merkki hurskaudesta?

Elokuva on pinnallisesti kolea kuin sen kuvaama ympäristö. Staattinen kamera, kapea 1.37:1 -kuvasuhde ja rauhallisesti etenevät, keskusteluihin painottuvat kohtaukset huokuvat koristelematonta protestanttisuutta, mutta myös tihenevää, radikaaleja tekoja enteilevää tunnelmaa. Liitelevän kameran hallitsema, arkitodellisuudesta irrottava kohtaus on odottamattomuudessaan iskevä. First Reformed sisältää ilmiselvää vertauskuvallisuutta Maryn ja Abundant Lifen nimistä lähtien. Se myös tuntuu kysyvän, onko usko epävarmuuden leimaamaa yksinäistä koettelemusta, hyvinvointia ja yhteisöllisyyttä luovaa varmuutta vai kenties jotakin muuta. Muodoltaan ja sisällöltään harkitussa ja hallitussa elokuvassa on paitsi painavaa pohdintaa ja vahva yhteiskunnallinen sanoma, myös ironiaa. Se synnyttää kuristavaa ahdistusta mutta päätyy lopussa julistamaan rakkauden ja elämän pyhyyttä. (SH)

Ága (2018)

Bulgarialaisen Milko Lazarovin palkintoja kahmineessa elokuvassa nähdään Siperian tundran keskellä asuva jakuuttipariskunta, jonka elämää karujen elinolojen keskellä uhkaa paikallisen riistan väheneminen ja eläinten ennenaikaiset kuolemat. Ága alkaa hyvinkin paljon dokumenttia muistuttavana kuvauksena jakuuttien arkisista askareista näyttäen esimerkiksi jääkuutioiden hakemista ja itse tehtyjen lääkesalvojen valmistamista. Pääosassa nähtävän pariskunnan lisäksi tärkeään osaan nousee luonto, jota kuvataan komeasti kaukaa otetuilla kuvilla, joissa ihmiset näyttävät pieniltä ja massiiviset välimatkat korostuvat. Näiden kuvien perusteella vertaukset Robert J. Flahertyn Nanook, pakkasen poikaan eivät ole kaukaa haettuja, vaikka nähtävä kansa ja maantieteellinen sijainti ovat täysin eri. Luonnon armoilla selviytyminen ja arkiset askareet kuitenkin muistuttavat todella paljon Flahertyn elokuvassa nähtyä, ja todellisuudelta tuntuva alku tuo mielleyhtymiä dokumenttielokuvan isänä pidettyyn Flahertyyn, jota on moitittu nimenomaan dokumenttiensa lavastamisesta ja fiktiivisten tapahtumien näyttämisestä niissä. Kun Ágan päähenkilön nimeksi vielä paljastuu Nanook, ei ole vaikeaa ymmärtää, mistä tekijät ovat saaneet inspiraationsa.

Erittäin hidastempoisessa elokuvassa ei tapahdu juonellisesti paljoa. Alkuun pääpaino on nimenomaan elämäntavan kuvaamisessa, jonka lomassa perheen luona vierailevan pojan kanssa käydystä keskustelusta tulee ilmi, että pariskunnan tytär on lähtenyt tulehtuneiden välien seurauksena töihin kaukana sijaitseville kaivoksille. Tragedian jälkeen Nanook päättää lähteä etsimään anteeksiantoa, mistä seuraa rekkakuskin kanssa käytävä matka loputtoman tuntuisen ja armottoman tundran keskellä. Anteeksiannon teema on vahvasti läsnä, vaikka elokuva ei alleviivaa sitä millään tavalla. Lopulta tilanne ei tarvitse sanoja, vaan ainoastaan muutama kyynel riittää kuvastamaan elokuvan hahmojen kokeman matkan, heidän tunteensa ja lopullisen katarsiksen. (JM)

Night Accident (2017)

Kirgisialaisohjaaja Temirbek Birnazarovin Night Accident käsittelee yksinäisyyden teemaa omasta tahdosta muista erillään olemisen kautta. Päähenkilönä nähtävä Tentike on yksin asuva ja maailmasta mahdollisimman paljon eristäytyvä kaivuutöitä tekevä sekatyömies. Vaimo on lähtenyt rikkaamman miehen matkaan, ja nöyryytystä lisää juuri samalle perheenrikkojalle töiden tekeminen ulkohuussien koloja kaivamalla. Vastoinkäymisten lannistama ja yksikseen alkoholiin helposti sortuva mies ei halua enää yrittää ihmissuhteita, vaan on mieluiten omissa oloissaan.

Yksin oleminen puolustuskeinona tulevien pettymysten välttämiseksi jättää kuitenkin yksinäisyyden tunteen. Katkeroitunut mies päättää lähteä tapporetkelle, mutta tulee pimeässä ajaessaan törmänneeksi nuoreen naiseen, jonka vie kotiinsa paikkailtavaksi. Toisen hoitamisesta syntyy omituinen suhde, josta Tentike saa selvästi irti jotain hänen yksinäisyyttään lievittävää. Samalla kuitenkin alkaa kehittyä lähestulkoon pelottava tunnelma siitä, että vanhempi mies vain olettaa nuoren naisen kanssa syntyvän romanssia. Tämän taustalla kuitenkin nähdään enemmän juuri kulttuurin ja muiden ihmisten oletusten vaikutus kuin ohjaajan oma fantasia nuoremmasta naisesta, joten yksinäisen miehen toiveikkuuden tutkielmana juonenkäänne on aidontuntuinen. Mitään romanssia ei elokuvassa lopulta synny, mikä vain tukee tätä väittämää.

Tentiken arki on tasaista, mutta virikkeetöntä, mihin hän on päätynyt juuri välttääkseen synkät käänteet elämässään. Nurkissa lojuvat viinapullot ja hoitamaton asunto kuitenkin osoittavat myös pettymyksen pelon täyttämän elämän mitäänsanomattomuudesta. Uusi tilanne taas kuvastaa optimismia siitä, että kaikesta itsensä kovettamisesta huolimatta elämä voi vielä tarjota jotain mielekästä. Erittäin hidastempoinen ja äänimaailmaltaan pelkistetty elokuva vie katsojan verkkaisesti päähenkilönsä ajatusten sisälle ja näyttää, ettei muun maailman poissulkeminen pettymysten välttämiseksi tarjoa elämää, johon voisi olla täydellisen tyytyväinen. (JM)

Raja (2018)

Kun olevainen kohtaa olevaisen, kun sydän kohtaa sydämen, kun rakkaus kohtaa rakkauden, kun kaksi yksinäisyyttä yhdistyy – siitä on Rajassa kysymys: vuorovaikutuksesta, vetovoimien laista, sielunkumppanuudesta, siitä että pari fragmenttia tajuaa olleensa ollut joskus yksi plasma, yksi suuri olento. Kauhua. Draamaa. Päällisin puolin kirjailija John Ajvide Lindqvistin novellin idea on naurettava ja hölmö ja siitä olisi voitu tehdä naurettava ja hölmö elokuva, mutta tältä vältyttiin, ehkä myös siksi, että lähdeteos on myös vaikuttava.

Toisaalta elokuva jakaa katsojia. Sitä ymmärtää hieman kumpaakin osapuolta, heitä jotka lähtevät salista pyöritellen päätään ja miettien kuinka huonoja Cannesin tämän vuoden elokuvat mahtoivat ollakaan, kun Raja vei voiton. Ja toisaalta heitä jotka Rajan nähneenä ovat nähneet jotain vaikuttavaa, selittämätöntä ja ahdistavaa. Kuulun jälkimmäisiin katsojiin. Minua on hämmennetty tavalla joka ei ole mairitteleva ja olo onkin sellainen kuin jotain sisälläni asuvaa olisi hirtetty jo jonkin aikaa.

Rajassa on kaksi tarinaa: trillerimäinen rikoskertomus ja peikkojen rakkaustarina. Kuten elokuvassa Ystävät hämärän jälkeen (2008), teemana on ulkopuolisuus. Tinalla (Eva Melander) on erittäin hyvä hajuaisti – parempi kuin koirilla. Siksi hän on töissä tullissa. Tina on aina tuntenut itsensä erilaiseksi, ihmisten maailmassa yksinäiseksi ja rumaksi, kunnes hän tutustuu Voreen (Eero Milonoff). Hän opettaa Tinalle, että ei kuulu tähän maailmaan yksin, että ei itse asiassa olekaan niin ulkopuolinen – että on itse asiassa jotain muuta kuin ihminen – että on oikeastaan peikko. Toinen tarina keskittyy tullissa kiinni jääneeseen pukumieheen. Liikemiehen salatussa historiassa lepää kasa rikoksia kuin mätänevä, hukutettu kassi kissanraatoja. Liikemies jää kiinni Tinan hajuaistin ansiosta. Hänen puhelimestaan löytyy lapsipornografiaa. Juttu on vieläkin synkempi ja sairaampi kuin rutto. Paljastuu, että hän yhdessä vaimonsa kanssa tekee jotain kamalaa vauvoille. Niin kuin koira on varmasti haudattuna kun näkee lipun tangossa, niin myös täysin nuhteettomannäköinen ihminen tietää jotain kamalaa salaisuutta.

Tässä elokuva jättää enemmän aukkoja kuin tarjoaa vastauksia: mitä ihmettä liikemies tekee vaimonsa kanssa vauvoille? Katsoja ei edes halua tietää. Varmaa on että tekijän mielikuvitus on täysin saastunut, että Lindqvistin mielikuvitus on sairas ja nerokas keksimään hirvittävyyksiä. Kamalaa vain että todellisuus taitaa olla kauheimmankin kauhutarinan esikuva. Vähän latteaa, tiedän, mutta elokuvan filosofisin ja suurin lause kuuluukin, että ihmisen – tai olevaisen – rumuus ja kauneus lähtevät sisältä, siitä mitä tekee, ei siitä, miltä ulkoapäin näyttää. Suuri sanoma on se, että olipa kuka tahansa – ihminen tai peikko tai joku muu olevainen – lähtipä mistä tahansa, hän on riittävä sellaisena kuin on – valintojensa summana. Itsestään selvää ja aika mautontakin, mutta tämä sanoma lyödään elokuvassa katsojan naamaan kuin vasara päähän. Peikkojen sydän on kultaa, vaikka naama on ruma; liikemiehen päässä on taas sairauksia enemmän kuin Jumalassa pyhyyttä.

Rajassa on sekaisin kauhua ja romantiikkaa, filosofiaa ja jännitystä, latteuksia ja vahvuuksia, kuiskauksia ja huutoja. Minulle tulee kuvastosta mieleen Eraserheadin (1977) vauva ja jollain kierolla tavalla myös Andrzej Żuławskin Possession (1981), vaikka tiedän, että näiden nimien ampuminen Rajan yhteydessä on sopimatonta. Ne kilpailevat aivan eri tasoilla. (JNy)

The Heiresses (2018)

Kahden keski-iän ylittäneen naisen rakkaudesta kertova paraguaylainen The Heiresses alkaa, kun toinen naisista, Chiquita, joutuu vankilaan. Uuden palvelijattarensa kanssa taloon jäävä Chela alkaa myydä talon irtaimistoa saadakseen rahaa. Tämä ei kuitenkaan riitä, joten hän rupeaa autonkuljettajaksi rikkaille vanhemmille naisille. Eräällä kuljetuskeikalla kyytiin päätyy nelikymppinen Angy, jonka kanssa Chela ystävystyy. Ensin tavataan vain kuljetustehtävien merkeissä, mutta pian Chela tajuaa haluavansa jotain muuta.

The Heiresses kuvastaa muutoksen kaipuuta pitkän suhteen jälkeen. Toisen osapuolen poissa ollessa yksinäisyys saa kaipaamaan läheisyyttä, ja uusi tuttavuus aiheuttaa pitkään kuolleena olleen ihastumisen tunteen. Rauhallisesti etenevä elokuva sisältää paljon hyvin kirjoitettua dialogia, ja pääosassa nähtävä Ana Brun on todella hyvä esittäessään yllättävien tunteiden keskellä epävarmaa ja uudesta kiinnostunutta naista. Ongelmaksi kuitenkin nousee hyvin nopeasti se, että The Heiresses on etenemisessään liian varovainen. Elokuva pitää visusti huolen siitä, ettei siinä tapahdu lähestulkoon mitään. Elokuvateknisesti jälki on objektiivisesti tarkasteltuna pätevää, mutta jopa kuivaksi äityvä pysähtyneisyys saa elokuvan tuntumaan ohjaajansa intohimon sijaan suoritukselta, joka on tehty tekemisen vuoksi – normaalin työpäivän lopputulokselta, jonka jälkeen mennään kotiin ja unohdetaan kaikki päivän aikana tehty. Tämän hajuttomuuden ja mauttomuuden vuoksi onkin ironista, että elokuva on siinä nähtävän naisten välisen suhteensa vuoksi aiheuttanut paheksuntaa kotimaassaan, koska The Heiresses tuntuu tietoisesti välttävän kaikkea, mikä voisi saada katsojan tuntemaan mitään. (JM)

Zama (2017)

Espanjalaisupseeri Don Diego de Zama kaipaa muutosta elämäänsä. Syrjäseudulle sijoitettu kuninkaan palvelija haluaisi saada siirron paremmalle alueelle, mutta kaikki tuntuu olevan häntä vastaan. Suosituskirjeiden saaminen kestää ikuisuuden eikä kuningas tietenkään reagoi ensimmäiseen kirjeeseen, vaan vasta parin vuoden päästä lähetettävään toiseen pyyntöön. Toisen kruununpalvelijan kanssa syntynyt kärhämä hankaloittaa siirtoa entisestään, ja avioliiton ulkopuolinen lapsikin tuntuu taakalta.

Zama kuvastaa päähenkilön elämässä vellovaa pysähtyneisyyttä ja tyhjää toivoa paremmasta. Valloillaan olevaa tilannetta siedetään ainoastaan siksi, että joskus tulevaisuudessa kaikki voi olla toisin. Tämä vaikuttaa kuitenkin äärimmäisen epätodennäköiseltä. Espanjalaisten keskuudessa esitetään protokollan vaatimaa kunniakäytöstä, mutta todellisuudessa lähes kaikki vastaantulijat kuvottavat päähenkilöä. Ainoa tapa päästä pois on liittyä pahamaineista maantieroisto Vicuña Portoa jahtaavaan seurueeseen, vaikka syrjäseudulle kantautuneiden uutisten mukaan hän saattaa olla kuollut. Joissain huhuissa kerrotaan jopa Zaman tappaneen ryöväripäällikön ajat sitten, ja paikallisen päättäjän kokoelmasta löytyvät rikollisen irtileikatut korvat. Kun kylään saapuva uusin tieto löytyy aatelisten kristallilasien pakkaamiseen käytetyistä sanomalehdistä, on ajankohtaisten ilmiöiden mukana vaikea pysyä.

Alkuun Zama näyttää pysähtyneisyydessään jopa lattealta. Kuvauspaikat itsessään ovat komeita, mutta hyvin paljon elokuvan kestosta tapahtuu teatterilavasteita muistuttavissa sisätiloissa, joissa hahmoilla on päällään halvan näköiset vaatteet. Useimmiten pysähtynyttä tunnelmaa tarjoilevien elokuvien vahvuutena on juuri upea visuaalisuus, mutta Zaman alku jopa ajaa katsojansa pois luotaan näyttämällä teatterituotannolta. Asia korjaantuu loppua kohden, kun päähenkilö lähtee metsästämään Vicuña Portoa, mutta siihen asti muuten pätevästi tehty elokuva kärsii mitäänsanomattoman näköisestä puvustuksesta ja lavastuksesta.

Pysähtyneisyyden teema ja paremman huomisen odotus jaksavat joka tapauksessa kannatella elokuvaa hyvin. Loppua kohden tulevat pohdinnat turhasta odottamisesta eivät toimisi samalla tavalla, ellei Zaman alussa olisi näytetty pysähtyneisyyden tilaa näinkin karulla tavalla. Paremman elämän odottaminen ilman sen varsinaisia edellytyksiä antaa itsessään toivoa vaikeassa tilanteessa, ja unelmien mahdottomuuden tajuaminen voi tuhota kaiken, minkä vuoksi elämässä on aikaisemmin tehnyt yhtään mitään. Siitä huolimatta elokuva sanoo, että jonkun on palautettava unelmissaan roikkuvat ihmiset maan pinnalle. (JM)