Ensimmäisessä osassa Rakkautta & Anarkiaa -raporttiamme käsitellään erilaisia kasvutarinoita Helsingin lähiöistä Alejandro Jodorowskyn elämäkertaelokuvaan. Toimittajina Jyri Majuri ja Tuomas Porttila.
Pahan Kukat (2016)
Antti Jokinen koitti olla sukupolvensa Renny Harlin, mutta epäonnistui siinä. Musiikkivideoillaan Hollywoodin portit auki saanut ohjaaja joutui palamaan häntä koipien välissä takaisin kotosuomeen. Tie vei ohjamaan Sofi Oksasen menestysromaanin pohjalta Puhdistus-elokuvan. Solar Films ja Markus Selin näkivät Jokisen potentiaalin suomalaisen draamaelokuvan tulevaisuutena. Jokisen neljäs ohjaus, Pahan kukat, ottaa vaikutteensa ruotsalaisesta nuorisokuvastosta, mutta tuo sen Suomen betonihelvettiin. Ohjaajan mukaan idea käsikirjoitukseen syntyi Ruotsissa tapahtuneista mellakoista ja Suomessa tapahtuneesta ampuvälikohtauksesta, jossa surmansa sai nuorisorikollinen, joka oli toiselle nuorelle 125 euroa velkaa.
Pahan Kukat on kunnianhimoinen yritys nostaa kotimainen nuorisoelokuva takaisin pintaan. Täältä tullaan elämä ja Sairaan kaunis maailma olivat oman aikansa kuvauksia, joille Pahan kukat on loogista jatkumoa. Nuoret tarvitsevat itsensä näköisiä elokuvia. Tarinan keskiössä on huumeongelmainen Juno (jota esittää samanniminen muusikko) ja hänen punk-kulttuuria fanittava pikkuvelipuolensa Sipe (Viljami Nojonen). Junoa jollain tavalla ihannoiva Sipe on luokan priimus, jonka orastava punkhenkisyys on pilaamassa. Asiaa eivät helpota Junon tekemät rikokset, jotka saavat sosiaalivirkailijat Sipen vanhempien kimppuun. Perhepaketti alkaa rakoilla, vaikka isän (Eero Aho) rakkaus ja yritykset pitää paletti kasassa ovat todellisia.
Valtavan paljon opinnäytetyöltä näyttävä filmi on paikoin puuduttavaa katsottavaa. Näyttelijöiksi on valittu amatöörejä. Ratkaisu tukee Larry Clark -tyyliä, jossa autenttisuutta haetaan nimenomaan henkilöhahmojen kautta. Pääroolissa on paremmin muusikkona ja pettämispuuhistaan tunnettu Juno, joka tuntuu aika ajoin olevan enemmän kujalla kuin roolihahmonsa. Eero Ahon näyttelemä isä on elokuvan ainoa aidosti koskettava ihmiskohtalo. Hänen kamppailunsa yhteiskuntaa ja sen ongelmia vastaan on realistista.
Myös kuvauspaikoilla on haettu realistisuutta, kun paikoiksi on valittu tuttuja lähiöitä Helsingistä. Kiviset katukuvat huokuvat levottomuutta, tunteiden puuttumista ja ilkivaltaa. Musiikkiensa puolesta Pahan kukat noudattaa hyväksi havaittua HC-punkia, kun taasen dramaattisempiin kohtiin sävelletty musiikki jää vähän vajaaksi. Lopputeksteissä kuultava Palefacen täysin karmaiseva autotune-kappale saa kylmät väreet aikaiseksi vääristä syistä. (TP)
Being 17 (2016)
Ylemmän keskiluokan perheestä kotoisin oleva Damien ja syrjäisellä maatilalla asuva Thomas ovat vähän väliä toistensa kimpussa. Väkivaltaisia yhteydenottoja syntyy jatkuvasti, vaikka niihin ei näyttäisi olevan mitään syytä. Jokin poikien keskeisissä kemioissa synnyttää väkivaltareaktion. Nuoret joutuvat kuitenkin asumaan saman katon alla, kun Thomasin äiti sairastuu ja tulee myöhemmin raskaaksi. Tottumalla toisiinsa pojat vähitellen kadottavat väkivallan tarpeensa, mutta jännite säilyy jatkuvasti. Yhteenottojen syy alkaa vähitellen paljastua Damienin orastavaksi ihastukseksi ja Thomasin peloksi ja kokeilunhaluksi.
On piristävää nähdä, kuinka aikaisemminkin homoaiheita käsitelleen André Téchinén elokuva tuntuu erilaiselta miehen aikaisempiin töihin nähden. Maailma on muuttunut ohjaajan uran aikana, ja nyt homoseksuaalisuuden pelko kumpuaa enää lähinnä hahmoista itsestään, ei niinkään ympäristön suvaitsemattomuudesta. Tämän ansiosta Being 17 onnistuu olemaan nuorten aikuisten kasvutarina homoaiheella sen sijaan, että se olisi alleviivatusti vain ja ainoastaan homoelokuva. Damienin rakastuminen Thomasiin ei välttämättä edes ole pelkkää homoseksuaalisuutta. Kuten hän itsekin toteaa, ei hän tiedä onko ihastus pelkästään Thomasiin vai miessukupuoleen. Being 17 tarjoileekin siis näkökulman siihen, että lokeroihin niputtaminen on turhaa ja ihmiseen rakastuminen voi olla täysin mahdollista suuntautumisesta välittämättä. Tämä tuo elokuvaan luonnollisuutta, jota aihepiirinsä edustajat usein kaipaisivat sen sijaan, että ne olisivat yhden tempun hevosia. Jonkin aiheen käsittely ei tarkoita sitä, että vain ja ainoastaan sitä saisi käsitellä.
Esimerkiksi Thomasin hahmo saa lisäsyvyyttä siitä, että hän ei selvästikään ole ihonväristään johtuen vanhempiensa biologinen lapsi. Asiaa ei mainita elokuvassa kertaakaan, mutta vihjailuja äidin aikaisempiin keskenmenoihin löytyy runsaasti. Hyväksynnän hakeminen ja itsensä tunteminen ulkopuoliseksi eivät tällä kertaa johdu rasismista tai homovastaisuudesta, vaan biologisen tunnesiteen puuttumisesta. Äidin rakkaus synnyttämäänsä lasta kohtaan taas on ihmisessä niin syvälle perimään rakennettu ominaisuus, että sen korvaaminen voi olla huomattavasti vaikeampaa kuin esimerkiksi suvaitsemattomuus, joka useimmiten kumpuaa vain vieraan asian pelosta.
Kolmeen lukukauteen jaettu elokuva kuljettaa tarinaansa alun pelkotilojen, keskivaiheen heräämisen ja lopun tragedian ja eteenpäin menemisen kautta. Poikien tappelu muuttuu vähitellen ystävyydeksi ja lopulta yhdessä oloksi, mutta elokuva keskittyy tämän suhteen lisäksi myös muihin hahmoihinsa. Damienin äiti potee ikävää, tissuttelee viiniä liian usein ja turhautuu seksuaalisesti armeijan helikopterilentäjänä toimivan miehensä poissa ollessa. Tragedia iskee elokuvan viimeisellä kolmanneksella, kun mies saa surmansa kesken tehtävän.
Isän kuolema on esimerkiksi festivaalilla nähdyn Thirstin tragediaan verrattuna toimiva ratkaisu, koska sitä ei käytetä lopun pelastajana ja tilanteen nollaajana, vaan sitä kautta elokuvaan tuodaan miehisiä kunniakäsityksiä, jotta niitä voitaisiin avata ja rikkoa. Tehtävässä koettu sankarikuolema ei tunnu yhtään sankarilliselta ihmiselle, jonka maailmankatsomus on täysin liberaali ja sodanvastainen. Siitä huolimatta kuoleman kunniallisuuden ja siitä seuraavan mitalimeren pakottaminen on perheelle ja läheisille ainoa tapa hyväksyä sodassa tapahtunut menetys. Sodan kauheuksia ei pysty millään vähättelemään, ja juuri sen takia niiden unohtaminen on suurimmalle osalle ainoa tapa käsitellä koko asiaa. Koska kaikkea sotimista ei pystytä lopettamaan sormia napsauttamalla, on kunniakäsityksen tuputtaminen ja tilanteen suoranainen viihteellistäminen ihmismielelle toimiva pakokeino ja näin ollen ehkä jopa se pienempi paha. Tämä on kuitenkin vain väliaikainen helpotus, ja kuten Damienin äiti elokuvassa toteaa, on unohtaminen vain tapa siirtää surutyötä tuonnemmaksi. Aina kun asian muistaa, se tuntuu yhtä pahalta kuin ilman lieventäviä ylisanoja.
Being 17 on erinomaisen kypsä kasvutarina, joka pystyy käsittelemään samanaikaisesti monia eri asioita usean eri henkilön näkökulmasta. Kasvutarinana elokuva keskittyy oman itsensä etsimiseen ja pelkojen voittamiseen. Päähenkilöiden läheisten osalta se keskittyy vähemmän esillä olevien arvomaailmojen kyseenalaistamiseen ja tarkkailuun. Tämän ansiosta se on yhdeksi kokonaisuudeksi nivottu moniulotteinen paketti. (JM)
Endless Poetry (2016)
Pari vuotta sitten Alejandro Jodorowsky teki kaikkien yllätykseksi paluun. Omaelämäkerrallinen Elämän tanssi lunasti odotukset olemalla kaunis ja surrealistinen kuvaus ohjaajan lapsuusvuosista. Joukkorahoitettu Endless Poetry jatkaa siitä mihin Elämän tanssi jäi. Nuori Alejandro kamppailee demoniensa, isänsä ja yhteiskunnan kanssa. Isän mielestä kaikki runoilijat ovat homoja. Hänestä Alejandron pitäisi vain luopua haaveistaan, ja ruveta työskentelemään perheen omistamassa kaupassa. Tarina keskittyy Jodon nuoruuteen, ja siihen kuinka hän puhkesi taiteelliseen kukkaan.
Tyylillisesti Endless Poetry on hyvin samantapainen kuin Elämän tanssi. Se ammentaa surrealistisuutensa todellisista tapahtumista, joskin rakenne on jopa edeltäjäänsä eheämpi. Jodorowsky ei myöskään tällä kertaa sorru käyttämään liian paljon digitaalisia tehosteita. Jokainen kohtaus on tarkkaan harkittu, ja juoni rullaa mukavan nopeatempoisesti eteenpäin. Ruudulla vilahtelee kaikkea mielikuvituksellista, kuten kääpiö-Hitler.
Parhaimmillaan elokuva itkettää, naurattaa ja ahdistaa. Puolen välin kohdilla se pääsee parhaiten voimiinsa, kun tarina keskittyy Alejandron poikuuden menettämiseen paikallisen porton kanssa. Suhde on surrealistinen, ikään kuin koko Jodorowskyn elämä. Romanssin huumassa pariskunta eksyy homobaariin, jossa lavasteet ovat minimalistisen Warhol-tyyliset. Lavastus on muutenkin kautta linjan täynnä pieniä yksityiskohtia.
Lopussa nähtävä luurankojen karnevaalitanssi on puhdasta Jodorowskya, ja todistaa viimeistään, ettei ohjaaja ole vieläkään alkanut tinkimään visioistaan. Aivan viimeisenä nähtävä dialogipätkä Alejandron ja Jaime-isän välillä vaikuttaa hyvästeiltä. Toivon kuitenkin hartaasti, ettei tämä jää ohjaajansa viimeiseksi filmiksi. Elämäkerrallinen trilogia surrealistisin avuin lienee paras mahdollinen tapa jättää jäähyväiset yhdelle aikamme mestareista. Huhut kuitenkin lupailevat peräti kolmea jatko-osaa. Nähtäväksi jää saako surrealisti uusia visioita ja rahoitusta. Ikääkin alkaa olla mittarissa, joten kysymys kuuluu: kuinka pitkään elämän tanssi ja loputon runous voivat jatkua? (TP)
The Girl without Hands (2016)
Grimmin veljesten satuun perustuva The Girl without Hands tarjoilee katsojalle tarinan osalta juuri sitä, mitä vanhoilta klassikkosaduilta sopiikin odottaa. On kaunis tyttö vaatimattomista oloista ja sikarikas prinssi, jonka leuka on niin jäyhän kulmikas, että sillä voisi leikata timantteja. Tytön isä myy vahingossa lapsensa saatanalle vastineeksi rikkauksista. Paholainen ei pysty häpäisemään tyttöä, koska tämä on niin puhdas. Sadussa puhtaus tarkoittaa ihan aitoa fyysistä puhtautta, joten paholainen käskee tyttöä olemaan peseytymättä. Kun tyttö itkeskelee käsiinsä, on kauppaneuvosfaijan aika heilutella kirvestä, jotta paholainen pääsisi vihdoin käsiksi viattomaan, mutta likaiseen neitokaiseen.
Suunnitelma ei mene ihan putkeen, joten nyt käsiä vailla oleva tyttö pakenee ja törmää rikkaaseen prinssiin, joka rakastuu tämän kauneuteen välittömästi. Persoonallisuudella ei ole niinkään väliä, mutta eihän aikalaissaduissa ole muutenkaan. Tärkeintä on olla prinssi tai prinsessa. Kyseenalaisesta moraalista on turha suuttua, koska lähdeteos on kirjoitettu erilaisena aikana, mutta juuri tästä syystä elokuva ei tarinansa puolesta tarjoile juurikaan muuta kuin nykykatsojan silmissä vanhentunutta moraalikäsitystä. Siitä huolimatta juuri tällaisia satuja luetaan lapsille edelleen. Lopussa sentään yritetään hieman sanoa, että raha ei tuo onnea.
Onneksi The Girl without Hands herättää katsojan mielenkiinnon animointityylillään. Yksinkertaisia siveltimenvetoja ja tietokonegrafiikkaa yhdistelevä piirrosjälki on omaperäistä ja kaunista katsottavaa. Hahmoihin tuntuu jopa tulevan jonkinlaista elävää persoonallisuutta heidän hävittäessä kokonaan muotonsa ääriviivojen väristessä hyvinkin radikaalisti. Taustalla soiva nykyaikainen musiikki rikkoo hieman sadun itsensä vanhanaikaisuutta, mikä on vain eduksi elokuvalle. Ristiriitainen paketti lupailee, että jos elokuvan ohjannut Sébastien Laudenbach tulevaisuudessa valitsee omaperäisemmän aiheen, voi lopputuloksella olla hyvinkin paljon potentiaalia. Nyt The Girl without Handsin suurin ongelma on Grimmin veljesten lähdemateriaalin mitäänsanomattomuus. (JM)
Evolution (2015)
Innocencella festivaaliyleisöjen tietoisuuteen pongahtaneen Lucile Hadžihalilovićin uutuuselokuva Evolution kertoo syrjäisellä saarella asuvasta yhteisöstä, johon kuuluu vain nuoria poikia ja heidän äitejään. Eräänä päivänä yksi pojista näkee meren pohjassa ruumiin ja alkaa kyseenalaistaa asioita. Jatkuvasti lääkkeitä tuputtava äiti näyttäytyy eri valossa eivätkä toistuvat sairaalakäynnit enää olekaan niin tavanomaisia. Yhteisöllä on omat salaisuutensa, joihin kuuluvat esimerkiksi mereneläviä muistuttava lisääntyminen ja niiden kanssa symbioosia kohti eteneminen.
Evolution keskittyy puhtaasti visuaaliseen ilmeeseensä ja tunnelmansa ylläpitämiseen. Valmiita vastauksia se ei tarjoile, vaan mysteeri pysyy koko ajan mukana painostavana ja salaisena. Lasten pelko on jatkuvasti läsnä ja vanhempien näyttäytyminen eri valossa asia, johon pitää herätä jossain vaiheessa elämää – kaikkien vanhemmat eivät ole sankareita, joihin voi luottaa aukottomasti. Reilusti pikkupoikia vanhempien naisten lisääntymisriitit kääntävät nurin kurin oikean maailman pelisäännöt, joissa vanhemmat miehet kuolaavat teinityttöjä. Ajatuksia sinkoilee sieltä täältä ja parhaimmillaan Evolution pitää katsojansa tiukassa otteessa.
Valitettavasti ohjaaja Hadžihalilović on niin kiinnostunut elokuvansa tunnelmasta, ettei Evolutionilla sen lisäksi ole kovinkaan paljoa tarjottavaa. Visuaalinen ilme pyrkii olemaan todella lohduton mysteerin vakavuuden terävöittämiseksi, mutta elokuvan kolkot sairaalat ja sinisellä filtterillä käsitellyt kuvat saavat sen näyttämään tavalliselta uutuus-slasherilta. Satunnaiset body horror -kohtaukset tukevat vaikutelmaa, jolloin viimeisen päälle mietitty visuaalinen ilme näyttääkin suoraan kotikäyttöön julkaistulta tusinaroskalta tai kauhuelementtejä sisältävältä videopeliltä. Esteettisenä valintana tämä on kestämätön ratkaisu, koska kummastakaan edellä mainitusta ei ole ollut viime aikoina minkäänlaista pulaa. (JM)
Teit meistä kauniin (2016)
Sukupolvikokemuksena Apulanta on ollut vailla vertaansa. Kyseessä on nuoruuteni suosikki ja meidän ajan Eput – näin se vain on. Yleisesti bändiä vihataan punk-piireissä porvarillisen ideologian vuoksi. Aiemmin bändin keulakuva Toni ”Vain Elämää” Wirtanen piti visusti piilossa poliittisen kantansa, vaikka myöhemmin onkin käynyt ilmi, että hän kuuluu kokoomuksen leiriin. Rumpali Sipe Santapukki tuki Sauli Niinistön vaalikampanjaa ja yhtyeen entinen basisti (ja elokuvan ohjaaja) Tuukka Temonen on aina ollut avoimen kokoomuslainen.
Näistä lähtökohdista huolimatta Teit meistä kauniin on kiinnostava elokuva. Syy lienee siinä, että 90-luvun musiikkiskene alkaa olla nostalginen monille ikätovereilleni. On kiinnostavaa tietää miten Apulanta syntyi. Ohjauksesta vastannut Temonen haluaa pitää paketin tiiviinä, ja tarina keskittyy pelkästään bändin alkutaipaleeseen, jolloin Antti ja Toni perustavat bändin. Bändiin liittyy kannuja paukuttamaan Sipe. Bassoon otetaan Sipen melkein soittotaidoton ihastus, amerikkalainen vaihto-oppilas, Mandy. Samaan aikaan Temonen kapinoi perhettään vastaan ja kerää itselleen kovan jätkän leimaa.
Tästä tuleekin sellainen fiilis, että Temonen on halunnut tehdä itsestään tarkoituksellisesti pahan pojan. Elokuva vääristelee muutenkin aiemmin annettujen haastattelun juttuja. Esimerkkinä voisi mainita, että Wirtasen mukaan Apulannan nimi ei kehittynyt ihan helposti. Nimivaihtoehdoissa oli muun muassa Pökäle. Elokuvassa yhden kohtauksen aikana Wirtanen heittää lonkalta nimen Apulanta, jonka kaikki hyväksyvät melko yksimielisesti yhtyeen nimeksi. Pökäleestä ei sanota sanaakaan, vaikka se olisi nykyään paljon osuvampi nimi tälle bändille.
Fakta on kuitenkin se, että Apulanta on ollut punkia, koska punk oli siihen aikaan muotia. Nyttemmin yhtye on aivan jotain muuta. Se on saanut myöhemmin paljon uusia faneja, mutta menettänyt paljon vanhoja kuuntelijoita. Bändistä aikaisessa vaiheessa eronnut Antti Lautala näki tulevaisuuteen hyvällä tarkkuudella, koska totesi Apulannan olevan jo 90-luvun puolivälissä vitsi. Temonen ehti jo pahoittaa mielensä, koska ihmiset ovat sosiaalisessa mediassa nauraneet Apulanta-hampurilaiselle, jota Hesburger kiivaasti mainostaa bussipysäkeillä ja niin edelleen. Apulannasta on tullut minullekin pelkkä kaupallinen vitsi. (TP)
Mellow Mud (2016)
Latvialainen Mellow Mud kertoo nuoren naisen aikuistumistarinan. Pääosassa nähdään teinityttö Raya, joka asuu pikkuveljensä kanssa isoäitinsä luona. Isän entinen naisystävä vastaa nykyisin huoltajuudesta papereissa, mutta käy paikalla erittäin harvoin. Äitipuolen kanssa ei tulla ollenkaan toimeen ja oikeiden vanhempien poissaolo aiheuttaa yleistä närää lähestulkoon joka ikinen päivä. Mahdollisuus aikuistumiseen koittaa, kun isoäiti heittää lusikan nurkkaan ja nuoret hautaavat hänet metsään. Huonon väestötilastoinnin vuoksi eläkettä on edelleen mahdollista nostaa, ja kun joku haluaisi tavata mummovainaan, keksitään aina toinen toistaan koomisempia syitä sen mahdottomuudelle.
Hauskaksi Mellow Mudia ei kuitenkaan voi sanoa. Rayan aikuistuminen tulee kuin nyrkillä naamaan läiskäistynä, ja suurin syy sen vaikeudelle on se, ettei aikaisemmin hulttion tavoin käyttäytyneen nuoren naisen aitoa yrittämistä oteta vakavissaan. Ainoa, joka suostuu antamaan naiselle mahdollisuuden, on hänen englanninopettajansa, jonka kanssa yllätyksettömästi syntyy romanssinpoikasta. Romanssi itsessään tuntuu turhan helpolta ratkaisulta, mutta ehkä hieman vahingossakin siitä syntyy yksi elokuvan mielenkiintoisimmista puolista. Mellow Mud ei nimittäin tunnu etenevän romanssin jälkeen yhtään mihinkään. Normaalisti paikallaan junnaaminen olisi heikkous tarinavetoiselle juonielokuvalle, mutta Mellow Mudin tapauksessa se kertoo mahdottomasta välitilasta, jossa vellotaan siksi, ettei parempaa ole luvassa. Aikuistuminen on vaikeaa, ja on hyvin ymmärrettävää, että sen kynnyksellä kamppaileva nuori tarttuu kiinni ensimmäiseen tilanteeseen, joka ei tunnu pahalta – vaikka sen tiedostaisi johtavan vain ikäviin asioihin. Mummovainaan piilottelu kuvastaa samanlaista tilannetta, jossa yritetään väkisin pitää kiinni mahdottomasta tilanteesta, koska seuraamukset vaatisivat muutoksia.
Aikuistumiskuvauksena Mellow Mudia voisi kuvailla melko onnistuneeksi. Vastuun ottamista ja arkisten askareiden hoitoa kuvataan yrityksen ja erehdyksen kautta. Muutos tulee aina yllättäen eikä siihen ehdi täysin valmistautua, mutta siitä huolimatta se on otettava vastaan. Tarinansa puolesta melkeinpä erinomainen elokuva jää kuitenkin lajityyppinsä edustajien varjoon siksi, ettei se panosta muuhun ulosantiinsa tarpeeksi. Visuaalisesti Mellow Mud näyttää hyvin rujolta ja tympiinnyttävän harmaalta. Tästä pitää huolen yleinen rankkuusfiltteri, joka poistaa kuvasta kaikki värit. Esimerkiksi elokuvan juliste lupailee hienoja luontokuvia ja upeaa kuvausta, mutta todellisuudessa Mellow Mud tyytyy vain näyttämään pätevän tarinan kaikkein helpoimmalla mahdollisella tavalla. Audiovisuaalinen puoli jätetään turhaan täysin pimentoon. (JM)
Girl Asleep (2015)
1970-luvulle sijoittuva australialainen Girl Asleep kertoo hieman sisäänpäin kääntyneestä 14-vuotiaasta Gretasta, joka ei oikein tunnu sopeutuvan uuteen kouluympäristöönsä. Paikallinen tyttöklikki ottaa Gretan silmätikukseen ja pakokeinona toimii teiniksi kasvavan tytön fantasiamaailma, joka konkretisoituu hänen makuuhuoneessaan olevaan soittorasiaan. Vanhemmat totta kai toivoisivat tyttärensä saavan ystäviä, joten he järjestävät mitään kysymättä suuret 15-vuotisbileet. Juhlissa todellisuus ja fantasiamaailma sekoittuvat ja lapsuuden taakseen jättäminen alkaa.
Girl Asleep kuvastaa 70-lukua yliampuvalla tavalla. Värimaailma on todella räikeä, kaikki tanssivat jatkuvasti ja ihmiset pukeutuvat kuin ihmiset nykyään 70-lukubileissä. Elokuvan maailma on siis hyvin kaukana oikeasta 70-luvusta ja juuri sellainen kuin nykyihmiset kuvittelevat 70-luvun olleen. Girl Asleepin huumori on myös sen mukaista. Viikset, rintakarvat ja hiuslaitteet pyrkivät herättämään naurukohtauksia yleisössä. Omaperäiseksi kutsutussa elokuvassa tällainen lähestymistapa on oikeastaan kaikkein vähiten omaperäinen, koska nykyisin mennyttä aikaa kuvataan aina räikeimmällä mahdollisella tavalla aikakautta elämättömien mielikuvien mukaan rakennettuna. Fantasiamaailman sekoittamista todellisuuteen on nähty myös moneen kertaan kuvastamassa lapsuudesta irti päästämistä, joten Girl Asleepin oikeasti omaperäiset ratkaisut rajoittuvat epätyypilliseen 1.33:1-kuvasuhteeseen ja välitekstien ja selvennysten ympäristöön sisällyttämiseen.
Elokuvalle on kuitenkin vaikea olla vihainen, koska se on selkeästi suunnattu elokuvassa nähtävien ihmisten ikätovereille. Heille on parempi, jos elokuvan sanoma tulee edes jonkinlaisen pohdinnan jälkeen, joten fantasiamaailman käyttäminen siirtymävaiheena on siinä mielessä hyvä ratkaisu. Tämän myötä elokuvaan saadaan mukaan toimintaa, jolloin young adult -kamaan tottuneet katsojat eivät pääse kyllästymään. Muille Girl Asleep tarjoilee yllätyksettömän kasvutarinan, jonka parhaaksi puoleksi jää isosiskon poikaystävän Matthew McConaugheytä Richard Linklaterin elokuvassa muistuttava habitus. (JM)
Thirst (2015)
Bulgarialaisessa Thirstissä syrjäseudun ylängöllä asuva perhe pesee työkseen hotellien lakanoita. Vedentulossa on kuitenkin ongelmia eivätkä pyykit kastele itse itseään. Karmiva kuumuus tekee myös arjesta melko tympivää. Kiertelevä kaivonporaaja lupailee helpotusta tilanteeseen, mutta parinkymmenen metrin syvyyteen poraaminen kestää pienen ikuisuuden. Kaivonporaajan tytär herättää kiinnostusta ja paheksuntaa perheessä.
Upean näköisissä ympäristöissä kuvattu Thirst on hitaaksi jumitteluksi naamioitu juonivetoinen ihmissuhdedraama. Dialogia on vähän, mutta se kaikki vie elokuvaa kohti tavanomaista itäeurooppalaista intohimokertomusta. Perheen poika huomaa tuntemuksia kaivonporaajan tytärtä kohtaan, ja äiti vihaa nuorta tyttöä, koska ei itse ole enää neito kukkeimmillaan. Isä tuntuu olevan jo luovuttanut kaiken suhteen ja korjailee itsekseen kaikenlaisia mekaanisia vekottimia ja vempeleitä. Kolmiodraamaa ja tukahdutettua seksuaalisuutta nähdään vanhempien askareissa ja nuorilla on vuorostaan edessä ensiromanssi.
Thirst näyttää komealta, mutta keskittyy hidastempoiseksi elokuvaksi liikaa tarinankerrontaan. 90-minuuttisena sillä olisi ollut varaa pidentää kestoaan vaikkapa pelkillä luontokuvilla, jolloin syrjäisen sijainnin näyttämisen myötä hahmoihinkin tulisi enemmän eristäytyneisyyden ja mökkihöperyyden tuntua. Nyt Thirst on turhaan liian perinteinen, vaikka se selvästi haluaa olla myös jotain erilaista. Rohkeampi tapa lähestyä elokuvantekoa olisi tehnyt leffalle vain hyvää, koska nyt se hukkaa osan potentiaalistaan. Lopun pakottava tarve ratkaista kolmiodraama isoilla tapahtumilla ja ihmiskuolemilla on aivan liian tavanomaista ja melko noloakin elokuvankerrontaa. (JM)
