Kauniiksi lopuksi raporttimme neljäs osa käy lävitse muita eurooppalaisia elokuvia.
Aiemmin Laajakuvaan on kirjoitettu seuraavista festivaalin elokuvista: Paulina, Victoria, He ovat paenneet, The Duke of Burgundy, Kätilö, P’tit Quinquin, Lovemilla, Ollaan vapaita, Taxi Teheran, Sosialismi, Violet sekä Electric Boogaloo: The Wild, Untold Story of Cannon Films. Ennakkojutussamme käsiteltiin Sicario, Tale of Tales, Dear White People ja Going Clear: Scientology and the Prison of Belief.
Muut raportin osat löytyvät tämän linkin takaa.
The Summer of Sangaïlé
Ongelmallista on, kun elokuva yrittää parhaansa edustaakseen hyvää, mutta elokuvana siinä ei ole mitään mieleenpainuvaa eikä kiinnostavaa. Sellainen elokuva on The Summer of Sangaïlé, liettualainen LGBT-elokuva, joka Blue Is the Warmest Colorin jälkimainingeissa kuvaa kahden nuoren ja kauniin naisen välistä romanttista kipinää. Sangaïlé (Julija Steponaityte) on ylempään keskiluokkaan kuuluva tyttörukka, joka viiltelee itseään; hänen rakastettunsa Auste (Aiste Dirziute) on hipsteri, joka tykkää pukeutua kauniisiin vaatteisiin ja ottaa retrohenkisiä valokuvia. Hänen asuntonsa on täytetty kaikenlaisella krääsällä ja toimii kontrastina Sangaïlén puhtoiselle ja silotellulle kotielämälle. Keskiluokkaisuus on ahdistavaa, kesäisin on mukavaa istua nuotion ääressä, juoda viiniä ja rakastella ja sitä rataa.
Elokuva on yhdentekevän kauniisti kuvattu (se näyttää jonkun Instagram-tililtä) ja hakee tyylittelyllään lähestyttävyyttä nimenomaan kansainvälisestä nuoresta yleisöstä. Kohderyhmälähtöisyys on ymmärrettävää, mutta lopputulos on sen takia korni. Jos luulit pitäneesi Blue Is the Warmest Colorin seksuaalisymboliikkaa tökerönä (Adele oppii syömään simpukoita sen jälkeen, kun on harrastanut seksiä naisen kanssa…), The Summer of Sangaïlé pistää paremmaksi. Sangaïlé tunkee varovasti kättä Austen asunnossa olevan ison simpukankuoren sisään ja istuu lentokoneen ohjaamossa iso ohjaussauva jalkojensa välissä. Aivan, lentokoneen: keinotekoista konfliktia haetaan siitä, että Sangaïlé haluaisi oppia lentämään stunt-koneella, mutta pelkää korkeita paikkoja. Tämä repii selittämättömästä syystä hetkeksi juovan rakastavaisten väliin. Lopuksi kuitenkin opitaan, että vapaata lintua ei voi lukita kultaiseenkaan häkkiin.
Liettuassa syrjiminen sukupuolisen suuntaumuksen perusteella on kiellettyä. Vihamieliset asenteet elävät kuitenkin syvällä, ja ylivoimaisesti suurin osa liettualaisten uhkailukirjoittelusta Internetissä kohdistuu seksuaalivähemmistöihin. Toivoa sopii, että The Summer of Sangaïlé olisi paikallisyleisölle merkittävä teos monessakin mielessä ja lieventyvien anti-gay-asenteiden merkki. Rakkauselokuvien sarjassa se on kuitenkin niin nähty juttu, että vaikeaa on kuvitella mitä kukaan kokenut elokuvankatsoja siitä voisi saada irti. (ML)
Konesielu (2015)
Kotimainen konemusiikki on vahvasti underground-piirien kamaa. Harva edes tietää, että Suomessa on melko pitkät perinteet niin sanotulle teknolle. Tero Vuorisen ohjaama Konesielu raottaa tätä skeneä. Kyseessä ei ole järin omaperäinen dokumentti, mutta aihepiirille varmasti löytyy kiinnostusta. Puhuvina päinä nähdään alan pioneereja kuten Jimi Tenor, Jori Hulkkonen ja Timo Kaukolampi. Haastattelut on toteutettu hyvin perinteisellä tavalla, jossa haastateltava kertoo kokemuksistaan ja elämästään suoraan kameralle. He myös kertovat esikuvistaan, joiksi mainitaan ainakin Depeche Mode, Kraftwerk sekä Jean-Michel Jarre.
Vaikka Konesielu on musiikkidokumentti, jää itse musiikki vähän turhankin taka-alalle. Joissain siirtymävideoissa kuullaan elektronista musiikkia, mutta näitä kohtauksia on liian vähän, ja ne on ripoteltu sekaan hyvin epätasaisesti. Myös haastattelujen rytmityksessä olisi ollut parantamisen varaa. Ne tuntuvat välillä liian irrallisilta, eikä jutuissa aina ole punaista lankaa. Arkistomateriaaleja sentään on käytetty kohtuudella, ja ne tuovat hyvin esille koneella tehdyn musiikin juuret Suomessa.
Kestoa dokumentille on siunaantunut sen verran vähän, ettei se missään vaiheessa ala tuntua tylsältä. Elokuva toiminee lisäksi hyvänä inspiraationa aloitteleville muusikoille, jotka vielä etsivät omaa suuntaansa. Konemusiikilla ei juuri ole rajoja, ja kaikki on mahdollista, kunhan vain löytää sen oman juttunsa. Monet haastateltavistakin olivat kasvaneet enemmän rock-henkisessä ympäristössä, mutta halusivat kokeilla jotain erilaista.
Lopuksi on vielä pakko mainita, että mielenkiintoisena anekdootteina mainitaan 90-luvun alun laittomat reivit hylätyissä rakennuksissa, joihin poliisit tekivät ratsioita. Nämä bileet olivat osaltaan edelläkävijöitä nykyaikaisessa DJ-kulttuurissa. (TP)
In the Crosswind (2014)
Virolaisen Martti Helden In the Crosswindissa kerrotaan tositarina kahdesta erilleen joutuvasta rakastavaisesta, jotka lähetetään työleireille toisen maailmansodan aikoihin, kun Stalin päätti aloittaa etnisen puhdistuksen. Elokuvassa ei käydä lainkaan dialogia, vaan siinä luetaan ääneen leirille lähetetyn Erna Tammin kirjoittamia kirjeitä sodan ajalta. Näiden taustalla nähdään pysähtyneiltä näyttäviä kuvia, joiden lomassa kamera liikkuu lähestulkoon jatkuvasti antaen vaikutelman kolmiulotteisuudesta. Täyttä pysähtyneisyyttä kuvissa ei kuitenkaan ole, vaan paikallaan olevien ihmisten silmät saattavat – ehkä jopa vahingossa – räpsähtää. Tuuli puhaltaa vaatteisiin ja hiuksiin, ja lumisade leijailee maahan, mutta hahmot pysyvät paikallaan ja samassa asennossa.
In the Crosswind lataa kaikki paukkunsa yhden gimmickin varaan, mutta tekee sen tyylillä. Alussa nähtävä pieni normaalimpi tarinankuljetusosa ei herätä katsojassa kovinkaan kummoista kiinnostusta, mutta jo ensimmäinen lavastettu pysäytyskuva imaisee katsojan mukaansa. Talon ovelta alkava kameranliike kulkee hiljalleen pihan läpi paljastaen rekkoihin aseella uhaten pakotetut asukkaat. Tällainen hiljalleen tapahtuva kuvan tutkiminen ja siitä vähitellen uusien asioiden paljastaminen tuo mieleen Jean-Luc Godardin Je vous salue, Sarajevon, joka koostuu pelkästään yhden valokuvan tarkastelusta. Kuvista uusien asioiden huomaaminen saa katsojan äärimmäisen kiinnostuneeksi myös merkityksettömämmältä vaikuttavienkin asioiden tutkimisesta, ja In the Crosswindin tapauksessa jokainen kuvan reunalla nähtävä oksa tuntuu yllättävän mielenkiintoiselta.
Rauhallisen naisäänen lukemat kirjeet muistuttavat selittämättömiä kauheuksia esittelevää Wisconsin Death Tripiä, jossa Ian Holm kertoo 1890-luvulla tapahtuneista veriteoista. Äänen rauhallisuus saa molemmissa tapauksissa katsojan hieman häiriintyneellä tavalla rentoutuneeksi. Lavastettu vähäeleinen kuvamateriaali upottaa katsojan keskelle tapahtumia fatalistisella tavalla. Luettujen kirjeidenkin sävy on sellainen, että nainen alkaa lopulta hyväksyä osansa leirivangin elämästä ja kulman takana odottavasta kuolemasta. Pettymys maailmaa kohtaan on suuri, mutta sille on turha tehdä mitään, kun pienimmästäkin vastustamisesta saa kuulan kalloonsa. Tässä mielessä kolmas vertailukohde In the Crosswindille on Stuart Cooperin mestarillinen Overlord, jossa nuori sotilas hyväksyy tulevan kuolemansa taistelukentillä eikä pysty enää tekemään mitään muuta kuin vaeltamaan kohti väistämätöntä. Juuri esitystavan rauhallisuus tekee molemmista elokuvista kauhistuttavia. In the Crosswind tarjoaa katsojalleen myös hieman toiveikkuutta kuvaamalla, miten Erna Tammi lopulta pääsee vapauteen ja palaamaan kotimaahansa. Kun katsojalle palaa edes pieni usko maailmaa kohtaan, lyödään häntä vielä kerran nyrkillä naamaan ilmoittamalla, että Tammin tarinan kaltaiset ovat äärimmäisen harvinaisia, ja kuinka suurin osa leireille päätyneistä menehtyi tai ei enää koskaan nähnyt kotimaatansa.
Yhden teknisen kikan varassa pelaaminen ei ole täysin ongelmatonta. Vain hieman yli 80-minuuttisenakin In the Crosswind tuntuu liian pitkältä. Mustavalkoiset pysähdyskuvat ovat näyttäviä, mutta alkupuolen näytelty ihana rakkaus tuntuu aivan liian imelältä, jotta sitä pystyisi ottamaan tosissaan. Pysäytyskuvien alkaessa katsoja pääsee kuitenkin pelottavan rauhoittavalle matkalle, jossa hiljalleen lähestyvä kuolema alkaa tuntua helpotukselta. In the Crosswind kertoo tärkeän tarinan vähälle huomiolle kotimaansa ulkopuolella jääneestä kansanmurhasta vieden katsojansa painajaismaiselle matkalle pahuuteen. (JM)
Remake, Remix, Rip-Off: About Copy Culture & Turkish Pop Cinema (2014)
Turksploitaatio on iso mysteeri. 60–90-luvulla entisessä ottomaanien valtakunnassa tuotettiin tuhansia elokuvia. Ohjaajat kertovat tehneensä vuodessa kymmeniä tuotantoja, ja koko uran lukumäärä hipoo tuhansia.
Idea oli yksinkertainen. Tekijät yleensä varastivat jonkun supersankarin ulkomuodon ja tekivät hänestä turkkilaisen version omaan elokuvaansa. 70-luvulla turkkilaisen mausteensa saivat muiden muassa Lepakkomies, Teräsmies ja lukuisat muut hahmot. Kuvitelkaapa, kun turkkilainen Kapteeni Amerikka taistelee ilkeää superroisto Hämähäkkimiestä vastaan, ja meksikolainen painijasankari Santo hyppii trampoliinilla taustalla. Tuotantobudjettien ollessa kengännauhaakin ohuemmat, oli jälki yleensä surkeaa ja kalkkuna-arvot korkeat. Alhaiset tuotantokustannukset ovat antaneet filmeille juuri niiden surrealistisen ja psykedeelisen ilmeen. Leikkaukset eivät noudata mitään kaavaa, värimaailma on vääristynyt ja äänetkin ovat yleensä päin helvettiä.
Nykyajan trendi on tehdä dokumentteja kuriositeettielokuvamaista, jotka jostain syystä ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Aihetta on käsitelty onnistuneesti Not Quite Hollywood: The Wild, Untold Story of Ozploitation! -dokumentissa (2008), joka toi australialaisen roskaelokuvan kaikkien tietoisuuteen. Se toimi hyvänä markkinointikikkana, kun roskafilmit esitellään katsojalle lähes trailerimuodossa. Tässä kohtaa Remake, Remix, Rip-Off: About Copy Culture & Turkish Pop Cinema on erilainen. Se ei voi toimia puhtaasti mainoksena, koska sen sisältö rikkoo tökerösti kaikkia tekijänoikeuksia. Lisäksi elokuvia on melkein mahdoton löytää mistään tekstitettynä. Alkuperäiset kopiot saattavat olla kiven alla tai tuhoutuneita.
Tämä ei kuitenkaan tee dokumentista mitenkään huonoa. Kyseessä on varsin sympaattinen kurkistus Turkin eksploitaatiohistoriaan, kun ohjaajat muistelevat katastrofaalisia tuotantojaan. Yhdenkin haastattelun aikana turkkilaisen Tähtien Sodan ohjaaja, Çetin Inanç, paljastaa heidän varastaneen George Lucasin elokuvan filmikelan omaan käyttöönsä. Toisessa haastattelussa elokuvatuottaja, Kunt Tulgar, esittelee ylpeydellä vinyylikokoelmaansa, kertoen kuinka he käyttivät tunnettujen elokuvien soundtrackeja omissa filmeissään. Samalla Inanç toteaa, ettei heillä ollut varaa palkata edes pitopalvelua: Kuinka heillä olisi muka ollut varaa maksaa tekijänoikeudet amerikkalaisille? (TP)
Star (2014)
Moskova. Nuori Masha haluaisi olla superstara ja tulla näyttelijäksi. Suunnitelmakin on jo valmis: ei niillä näyttelijäntaidoilla niin väliä ole, mutta hörökorvat on korjattava, tissit suurennettava, huulet pumpattava vähintään Angelina Jolien tasolle ja ennen kaikkea: länkisääret on rukattava täysin uuteen uskoon. Apunaan hänellä on nuori mies, joka on monimiljonäärin poika. Kundi häpeää rahojaan, joten lykkää rakkaalleen rahaa väittäen varastaneensa sen. Kolmas päähenkilö on pojan äitipuoli, jonka oligarkkipappa heittää pihalle ja joka saa kuulla sairastavansa tappavaa tautia. Hän muuttaa yhteen Mashan kanssa. Neljäs tärkeä henkilö on omaa paskaansa purkittava oligarkki itse, viides asunnossaan kuoleman kulttuuria päivät pitkät tutkiva vanhus, jonka koiraa Masha ulkoiluttaa.
Yli kaksituntisena ja aineksia vaikka viiteen elokuvaan sisältävänä mustana komediana Star ei tiedä haluaisiko olla lintu vai kala, ja vaikka tällainen on viehättävää ja jopa terveellä tavalla katsojaa vieraannuttavaa, ei lopputulos tunnu raastavan ristiriitaiselta vaan ylivarovaiselta. Se satirisoi kapitalismia, ruumiin kulttuuria, nykytaidetta, romantiikkaa, rahaa ja julkisuutta (siis aivan liian montaa asiaa yhden elokuvan tarpeiksi), mutta välttäen aina sanomasta liikaa. Juuri kun elokuva on sanomassa jotain pistävää tai näyttää kuvallisesti jotain, joka melkein pakottaa katsojan kohtaamaan oman kuolevaisuutensa, ottaa se kiiruusti askelia taaksepäin ja tarjoaa lapsellista naurua tai vastaavaa helpotusta, jota kutsutaan täällä Laajakuvan toimituksessa muutamankin toimittajan kesken termillä quirkysmirky.
Quirkysmirky tarkoittaa hipsterielokuvaa, joka pyrkii käsittelemään isoja aiheita ahtamalla ne lämpöisiin ympäristöihin ja tunkkaisiin hahmoluonnehdintoihin: kaikki ovat hiukan eksentrisiä, yleistunnelma on ironisen satumainen ja vinosti hymyilevä ja niin edelleen. Wes Andersonin teokset ovat pahimmillaan quirkysmirkyä. Scott Pilgrim vs maailma vasta sitä onkin. Ja pari vuotta sitten Season Film Festivalilla nähty Nina on esimerkillinen teos tässä lajissa. Starin tapauksessa pehmeys on yhteismitatonta muun elokuvan kanssa. Esimerkiksi ilmeettömän ruumiin lailla akvaarion pohjalla suoraan kohti katsojaa tuijottava nainen tulee uniin. Pian sen jälkeen seuraava hupsutteluhassuttelu taas ei ole tarpeeksi groteskia jyrätäkseen katsojan.
Vaikka Star yrittää sanoa jotain kapitalismista ja materialismista ja niiden suhteesta henkisyyteen, tuntuu lopputulos valtiosensuurin pelossa pehmennetyltä juuri niissä kohdissa, kun sen hurjimmin pitäisi kiihdyttää täyteen vauhtiin. Silti hyviä huomioita on paljon, ja ne ovat oikealla tavalla haastavia. Päähenkilö on salaa viisas kuin Marilyn Monroe elokuvassa Herrat pitävät vaaleaveriköistä. Hän ei halua leikellä itsestään konventionaalisen kaunista, jotta saisi leffaroolin vain koska on itsekäs pyrkyri, vaan koska tietää elämän rajallisuuden ja kuinka tärkeää on kohdella omaa kehoaan temppelinä; kuinka siihen ei ole vain vapaus tai oikeus koskea vaan suoranainen velvollisuus. Tämän näkemyksen rinnalla käsitys “aidosta kauneudesta” kääntyy siitä mutisevia vastaan. Eikö sisäinen kauneus enää merkitsekään, jos kauneusleikkaukset painavat niin paljon sisintä? (ML)
The Reaper (2014)
The Reaper alkaa hitaasti, kun naisen auto sammuu keskelle pimeää tietä. Bensa on loppunut. Apua hän saa yötöissä olevalta traktorinkuljettajalta. Bensaa saadaan huoltoasemalta, jossa myyjä varoittaa mukavan traktorimiehen istuneen vankilassa raiskauksesta. Varoituksista huolimatta nainen luottaa auttajaansa, lähtemällä hänen kanssaan takaisin autolle. Nyt avaimet ovat kadonneet. Alussa tunnelma on kuin kauhuelokuvasta, mutta elokuva saa hyvin erilaisia piirteitä edetessään, kun tarinalla ei olekaan yhtä päähenkilöä.
Henkilötarinoista silti kiinnostavin sekä koskettavin on alusta alkaen naisen ja raiskaajan välinen matka. Entinen raiskaaja tuntuu alati olevan epäiltynä rikoksesta, jota hän ei ole (vielä) edes tehnyt. Menneisyyden taakka pienessä kylässä on liian raskas kannateltavaksi. Toinen keskeinen osa on huoltoaseman myyjällä, joka työpäivän päätteeksi on huolissaan raiskaajan matkaan lähteneestä naisesta. Tarinaa terästää Nicolas Winding Refnin Pusher -elokuvista tuttu Zlatko Burić, joka tekee roolin kovapintaisena vanhan koulukunnan rikollisena. Muutkin näyttelijät hoitavat omat tonttinsa varsin hyvin. Etenkin vähäeleisen raiskaajan, Ivo Gregurevićin, kasvoilla on alati kasvava kärsimyksen luoma katse. Kolmas näkökulma kerrotaan köyhän poliisin silmin, joka saapuu kuulustelemaan raiskauksesta epäiltyä Ivoa.
Kun pääsee yli siitä, ettei kyseessä olekaan puhdas jännitysfilmi, voi elokuvasta nauttia sitäkin enemmän. Se on katsaus kroatialaisen kyläpahasen ankeaan elämään, jossa talot ovat ränsistyneitä ja bileissä aletaan tapella pienen sanaharkan jälkeen. Kukaan näyttelijöistä ei vaikuta järin luotettavalta, mutta elokuvasta se tekee paremman. Hahmojen välistä historiaa ei avata turhan paljon, mikä osaltaan pitää heidät inhimillisinä. Päätarkoitus on luoda heijastus siitä, kuinka sodan 90-luvulla kolhimassa maassa kaikki ei vieläkään ole hyvin. Tässä onnistutaan erinomaisesti. (TP)